Sattuipa Lärä keittelemään rommiteetä Suomun kämpällä illan hämärtyessä huhtikuussa joskus siihen aikaan, kun Kiilopään uusi kämppä oli vasta seuraavana vuonna palava. Teehetki keskeytyi, kun sisään törmäsi oranssiin Suomen Ladun latuneuvojan anorakkiin pukeutunut laihankälpeä, lommoposkinen tosihiihtäjä. Askeleensa oli kepeä ja olo jotensakin levottoman tuntuinen. Alkoipa pianaikaa muitakin tosihiihtäjiä työntyä trikoissaan sisään yksi toisensa jälkeen - parta huurussa joka toisella. Yhdeksän henkeä kaikkiaan tuntui olevan reissussa. Siinä pikaisesti suklaatankoa huuhtelivat alas öklönvihreällä kuntojuomalla. Kilometrejään ja matkanopeuttaan siinä ääneen laskeskelivat.
Oranssitakkinen opas tuntui erityisesti olevan tohkeissaan - kuului uusi ennätys olevan tulollansa ja hoputteli muita pitämään kiirettä juomiensa kanssa. Rinkkakansa alkoi jo kysellä meiningin perään - kovasti tuntui oudolta tuommoinen kiire näinkin kaukana koneladuista. Selvisihän se: kyse oli Kiilopään Kierroksesta, kymmenen huipun valloittamisesta yhden vuorokauden aikana vapaasti kokoonpannulla joukkueella. Kuka tunsi kuntonsa kovaksi, voi ilmoittautua vetäjän perässä hiihtämään. Kuntoa moisessa todella tarvittiinkin: 100 kilometriä, josta suurin osa ilman konelatua ja iso osa avotunturissa. Varusteina mahdollisimman kevyet latusukset, ilman teräsreunoja tietenkin... Kantamuksina vyölaukut ja pikkureput, joihin häthätää päivän eväiden ja urheilujuoman lisäksi ehkä villapusero mahtui.
Hätäisimmät jo kokoilivat kamppeitaan, kun kämpän ovi vielä kävi ja sisään puikahti noin 35-vuotias naishiihtäjä, kierroksen peränpitäjä. Hän liikkui jäykästi ja hitaanoloisesti eikä kummemmin yhtynyt vetäjän intoon uudesta, tulossa olevasta ennätyksestä. Alkoi siinä hitaasti sekoitella urheilujuomaansa ja vetäytyi sitä alalaverille maistelemaan. Lärä tarkkaili naista syrjäsilmin. Tästä huokui selvästi suuri uupumus. Nainen maisteli juomaansa varovasti ja nielaisi sitten reilun kulauksen - ja yökkäsi sen saman tien takaisin.
Tässä vaiheessa Lärä puuttui puheeseen ja sanoi, että muut pinkokoot ennätyksensä perään minkä mielivät, mutta viimeksi tullut jää kämpälle. Tästähän vetäjä riemastui: mikä Lärä tai kukaan muukaan ulkopuolinen oli heidän liikuntaharrastukseensa puuttumaan? Oltiinkos sitä jotain lääkäreitä vai? Lärä yritti perustella ehdotustaan hiihtäjän ilmiselvällä uupumuksella, jonka toteamiseen ei tarvita lääkärinpapereita, pelkkä maalaisjärki riittää. Tähän vetäjä tokaisi, että ei kun keitetään oikein vahvat kahvit, niin kyllä uupumus sillä lähtee! Voi herran pieksut, tuumi Lärä ja alkoi jo lämmetä muun rinkkakansan antaessa sivustatukea: jos noin väsyneelle annetaan tuhti annos kofeiinia ja pakotetaan vielä kelloa vastaan 15 kilometrin hiihtoon josta ensimmäiset seitsemän ylämäkeen tunturin laelle, on enemmän kuin todennäköistä, ettei hiihtäjä omin jaloin perille tule!
Kiistelyn kohde itse mutisi jaksavansa, mutta mutinasta puuttui tykkänään ponsi. Kyllä hän hyvinkin tilansa tunsi, mutta suunnistustaidottomana ja ilman yöpymis- tai juuri muitakaan varusteita hän ei oikein voisi porukasta jättäytyä. Tähän todettiin, että rinkkaturisteilta kyllä liikenee lainavarusteita ja opastus takaisin Kiilopäälle.
Vetäjä koki jäävänsä vähemmistöön, kun eivät muut himohiihtäjät häntä juuri tukeneet - eivät tosin tukeneet rinkkapuolueen mielipiteitäkään. Vähän oli henki se, että kukin hiihtäköön omillaan ja miksi ilmoittautua reissuun jos ei reissua kestä! Sovittiin sitten, että väsynyt jää kämpälle ja vetäjä soittaa Kiilopäältä tuvan puhelimeen - tuolloin ne vielä toimivat talvellakin - kysyäkseen, josko kelkkanoutoa tarvittaisiin. Ja niin pelmahti himohiihtäjäjoukko tiehensä.
Väsynyt sitten vaatetettiin, juotettiin (syömään hän ei kyennyt muruakaan) ja peiteltiin lainauntuviin nukkumaan. Uni tuli varmaan ennen kuin pää aluseen kosketti. Niin oli unensa syvää ja liikkumatonta, että aina välillä piti läheltä tarkistaa elonmerkit. Siinä sitten muut istuksivat, nauttivat rommitotia ja hämmästelivät vetäjän käsittämätöntä typeryyttä. Sekä odottelivat Kiilopäältä tarkistussoittoa, jota ei koskaan tullut.
Päättipä Lärä silloin, ettei asiaa jätetä tähän - semminkin, kun se vähä mitä väsynyt reissun kulusta jaksoi kertoa, oli lähinnä pöyristyttävää: keli oli ollut hieno ja alku oli sujunut suorastaan lentämällä aina Tuiskukuruun asti. Siellä piti joukon levätä kunnolla etukäteen laaditun suunnitelman mukaan kuutisen tuntia, mutta olipa vetäjä havainnut uuden ennätyksen mahdollisuuden (siitä siis ilmeisesti kilpailtiin joka kerta!) ja saanut porukankin innostumaan - ainakin osittain. Kertoja itse ei puolesta äänestänyt, mutta ei ilennyt vastaankaan sanoa porukanpetturuuden pelossa. Niinpä Tuiskusta oli lähdetty pikapikaa ja Tuiskun - Suomun väli oli tultu tukka putkella. Pienet lepotauot oli pidetty vain sen tähden, ettei jono venyisi liiaksi ja liike jatkui heti, kun häntäpää - siis väsynyt vieraamme - kärjen saavutti. Siten hän ei ollut saanut välillä Tuisku-Suomu hetkenkään lepoa! Turpaansa olisi vetäjä jo tuostakin hyvästä ansainnut...
Neljäntoista tunnin unen jälkeen vieraamme heräsi, söi aamiaisen ja kertoi samalla vähän taustastaan, josta löytyi runsaasti pitkiä kuntotapahtumia. Erityisesti moninkertainen Finlandia-hiihdon kilpasarjaan osallistuminen oli antanut uskoa siihen, että kyllähän 100 km menee siinä kuin 75:kin varsinkin kun aikaa on ruhtinaallisesti enemmän. Lapissa hän ei tosin ollut hiihtänyt kuin tämän ensimmäisen reissun yhteydessä muutamia päiviä Saariselän upeilla koneladuilla, joilla kilometrejä syntyy kuin itsestään. Hän oli sitten innostunut Kiilopään Kierroksesta lomaviikon kruunaukseksi. Röykkyinen ja tuulinen avotunturi, pitkät ylämäet, kovalla hangella hiihto, vauhti, pitkät huoltovälit, lepotaukojen puute ja ennen kaikkea vetäjän käsittämätön väärinarviointi ja asennevammaisuus oli sitten yllättänyt tyystin ja imenyt mehut viimeistä pisaraa myöten.
Hiihtelivät sitten opastettava ja väliaikaisoppaat Suomun vartta pikkuhiljaa ylöspäin. Niin sisukas oli opastettava kuitenkin, että Terävänkivenpää oli välttämättä huiputettava jotta kymmenen tulisi täyteen - sittenkin, vaikka lihakset olivat niin kipeinä, että alas oli tultava sivuttain luisuttelemalla; laskukyyryä eivät jalat sallineet.
Heti Kiilopäälle saavuttuaan yritti Lärä yhyttää opas-tampion "neuvotteluun", mutta oli kuulemma ehtinyt jo paikalta poistua - ehkä onnekseen; vieläkin Lärällä kiehahtaa, kun omahyväisen vetäjän naamaa muistelee. Mitään ei ollut Suomun episodista kertonut vetäjäkavereilleen, mutta uudella ennätyksellä toki oli elvistellyt. Lärä kyllä kertoi - ja suureen ääneen. Kaikille, jotka jaksoivat kuunnella. Erityisesti reissukaverilleen MP:lle, koska tällä oli myös latuoppaan oranssinen anorakki ja tunsi lähellä Suomen Ladun johtoa olevia ihmisiä.
Vaikutti puhuminen sitten eli ei, mutta kun palaneen päärakennuksen tilalle uusi samanlainen pykättiin, oli kahvilan seinällä koreillut, Kiilopään Kierrosta symboloiva, kymmenen tunturin yli kulkeva köysilenkki vaihtunut puiseen reliefiin UKK-puistosta. Eikä Kiilopään Kierroksesta ole sen koommin kuultu. Seidan kiitos.