Siihen aikaan kun telemark teki vasta tuloaan, olivat MP ja Lärä ensimmäisten joukossa uusvanhaa tapaa kokeilemassa. Eikä siihen keinotekoiset rinteet aina kelvanneet - telemarkhan on loistava tapa yhdistää laskettelu ja vaellushiihto. Niinpä pojat olivat kauan katselleet Aakenusta sillä silmällä, siellä näytti olevan sen näköisiä rinteitä. Niinpä niitä sitten kerran huhtikuussa lähdettiin katsomaan lähempää.
Aakenuksen rinteet olivat, miltä ne näyttivätkin: neitseellisiä. Kova hanki, jonka päällä 10 cm uutta lunta - kyllä oli mukava piirtää oma jälki puhtaaseen lumeen Pallilaelta alas. Ja seuraava 50 metriä sivummalta. Ja niin edelleen, takki tyhjäksi. Illalla hiihdettiin sitten Pyhäjärven kämpälle ilta- ja yöpuuhiin. Tuntui käyvän tuuri - kämppä oli päivähiihtäjien jäljiltä lämmin mutta tyhjä. Kaveruksemme luulivat saavansa jakaa kämpän kahdestaan, kun iltakin jo alkoi hämärtää.
Turha oli toivo. Hämärän tihentyessä pörähti pihaan moottorikelkka reki perässään. Kyydissä oli kaksi paikallista heppua. Toinen oli Kittilän kylästä ja toinen jostain muualta. Kittiläläinen oli yhtenään äänessä ja kaverinsa ei - tälle ei suomi ollut äidinkieli, ja kun kaverinsa vielä useaan otteeseen siitä pisteli, on aivan ymmärrettävää, että toinen pysytteli enimmäkseen hiljaa. Kertoivat olleensa jo muutaman päivän porohommissa. Oli kuulemma kittiläläinen vain renkinä ja tämä - sanotaan nyt vaikka Hermanni - oli varsinainen poroisäntä, jonka eloa vähän käytiin hoitelemassa. Vaikea oli sanoa, miten paha tauti poroilla oli, mutta muutama niistä oli tautiinsa kuollut ja jäykät koparat pilkistivät reenpeiton alta. Oli raskas työ myös vaatinut raskaat huvit ja viinakset olivat käyneet vähiin. Näytti pahasti siltä, että tänä iltana ne loppuisivat tykkänään ja pahimmoillaan kesken. Niinpä puheliaampi pirautti Kittilään tutulle taksikuskille ja tilasi uuden lastin. Toimittaa sen sai per heti Kittilän ja Äkäslompolon väliselle tielle, Aakenusjoen sillalle. Heti puhelun jälkeen metsien miehet hyppäsivät kelkan pukille ja suuntasivat sillalle.
Poromiesten poissa ollessa päättivät pojat, että MP:n on turha tuoda julki hyvää tuttavuuttaan toiseen paikalliseen poroisäntään, Joensuun Jukkikseen, sillä voihan olla, että näillä poromiehillä oli erilaiset sadonkorjuutavat. Nämä eivät tuntuneet arvostavan aidalla tapahtuvaa erotusta, joka poikien tietämän mukaan oli se vallitseva tapa. Pitivät parempana hakea omaisuuden tuoton suoraan talvehtivasta tokasta, turhaan vaivaamatta eloa aidalle. Päätös osoittautui oikeaksi, sillä aikanaan takaisin Äkäslompoloon päästyään pojat huomasivat, ettei Jukkiskaan näitä isäntiä tuntenut. Tuntuipa jopa vähän lämpiävän tästä sadonkorjuusta...
Vajaan tunnin päästä hurauttivat äijät takaisin ja nostelivat repustaan kuusi kirkasta kossupulloa. Joita ruvettiin heti miehissä tuhoamaan ja hurjia juttuja kertomaan. Puuhan keskeytti muutaman kerran etäältä kuuluva kelkan surina, jolloin molemmat vieraamme ryntäsivät pihalle ja alkoivat kuulostella kelkan kulkua kämmenet torvella korvien takana. Kun ääni tuntui etääntyvän, palasivat kaverit sisälle ja jatkoivat tomeraa kossuttelua.
Siinä sitten vilkkaampi keksi, että porokeittohan sitä pitää keittää ja näyttää etelän pojille, miten se oikeasti tehdään. Niinpä äijät lainasivat Lärältä pikkukirvestä ja painuivat reelle. Vähän aikaa kuului sieltä kirveen kumahtelua ja miehet palasivat sisään. Toisella oli pussillinen puikulaperunoita ja toisella verisiä poron palasia. Sitten vain vesi, potut ja poronpalat kattilaan ja perään summan mutikassa suolaa ja muutama pippuri. Oli vaikea sanoa, mitä ruhon osia siinä keiteltiin. Tuoretta tuntui kuitenkin olevan, koska MP verikuohaa keiton pinnalta separoi.
Sitten käytiin syömään. Hyväksi kehuivat pojat paikallisen, pelkistetyn keittiön pureskellessaan sitkeää ja mautonta mitä lienee ja syljeskelivät luunpalasia suupielestään. Kyllä yksinkertaiset, luonnolliset maut aina etelän ylimaustetut gourmet - hienostelut voittavat. Ehkä pojat kehuivat vähän liikaakin, sillä kittiläläinen keksi, että Lärähän voisi levittää pohjoista, puhdasta ruokakulttuuria etelään. Oli kuulemma hänellä helpostikin myytävänä 1500 kiloa puikuloita, jotka Lärä voisi heti tältä reissultaan etelään mennessään seuran pakettiautolla alas kuskata ja myydä ne Helsingin marketeille - käsistä kuulemma puikulat siellä revittiin.... Ja hinta Kittilässä oli suorastaan naurettavan halpa, ihan vain näin kaverille. Lärä ei nyt tällä erää kuitenkaan voinut bisnestä toteuttaa, kun oli jo luvannut rahdata retkeilytavaraa Saariselältä Pitäjänmäkeen (mistähän tuokin hätävalhe mieleen tuli, tuumi Lärä...) Mutta yhteystiedot Lärä otti ja lupasi palata pikaisesti asiaan.
Ilta sai mielenkiintoisen käänteen, kun Hermanni sai jossain vaiheessa kuppinsa täyteen kielitaitoonsa kohdistuvaa vinoilua ja päätti painua pihalle. Puolen tunnin päästä MP jo kyselemään, että mihin mahtoi Hermanni mennä kun ei takaisin kuulu? Pitäisikö häntä käydä vähän huhuilemassa? Ääh, mitä turhia, totesi kaveri, kyllä se alkuasukas siellä pärjää, ne on semmoisia, välistä kummallisia. Pojat tyytyivät tähän arvioon, kait sitä pata kattilan tuntee. Kävi Lärä sitten tunnin päästä pihalla ja siinähän se Hermanni köllötti kämpän ulkopuolella, penkillä. Eikä vastannut tiedusteluihin. Toisaalta, kyllä puolentoista tunnin torkkuminen 20 asteen pakkasessa saattaa vähän äänihuulia jäykistääkin. Raahasivat muut Hermannin sisälle ja rojauttivat laverille. Tarjosi kittiläläinen hälle sitten lämmikettä ja huolestui tosissaan, kun kaveri kieltäytyi. Aikoi jo ruveta apua soittelemaan, kun käsi laverilta sitten ojentuikin ja kuului, jotta anna viinaa. Kittiläläinen täytti toiveen ja totesi, että huoli pois, kunnossahan kaveri onkin...
Kittiläläinen vielä pöydän ääressä möhisi, kun kaikki muut olivat jo turvallaan. Kun Lärä aamulla nousi, havahtui myös kittiläläinen penkillään, ojensi kätensä ja veti kolmanneksellaan olevan, viimeisen kossupullon yhdellä huikalla tyhjäksi. Ja totesi, että maito on vasikoiden juomaa. Miehet juovat muita juomia.
Myöhemmin Itäkeskuksen Citymarketissa käydessään Lärä osti pussillisen puikuloita pari markkaa kilolta alle Kittilän netto-FOB -hinnan. Pottuja syödessään Lärä mietiskeli, olisikohan maku ollut yhtä hyvä, jos tämäkin annos olisi haettu omasta, täydestä 1500 kilon laarista pakettiauton perästä...