Monasti oli Korvatunturin Saunaseura Lapissa temunnut, mutta nimikkotunturia ei vielä nähnyt. Niinpä tätä puutetta lähdettiin korjaamaan kerran lokakuussa. Nelivedolla hurautettiin Kemihaaran jo käytöstä poistetulle rajavartioasemalle. Hiljainen oli talo, ja komea. Kemihaara huilasi jo vahvana virtana siinä kohden. Arvelivat, Lärä ja JP, ettei talo kauaa käyttämättömänä olisi. Niin kuin ei sitten ollutkaan - metsästysretkiä järjestävä yritys sen vuokrasi. Sittemmin asema on saanut suojiinsa ympärivuotisen asutuksen, kun Peltoniemen väki perusti retkikeskuksen sinne.
Aamuviideltä lähtivät pojat suuntana itä. Tavoite oli Paadesjoen latvat, aivan rajavyöhykkeen tuntumassa Korvatunturin juurella. Tarkemmin sanottuna Lärän ikivanhassa topossa oleva kuivamustekynätäppä, jonka eräs Muotkan Majalla tavattu paikallisopas oli vuosia aiemmin karttaan tökännyt: salakämppä! Sitä pojat mielessään hehkuttivat tallatessaan Naltiohaaran vartta.
Kolsankivikkomurustalla kiinnitti jo etäältä huomiota punainen mikä lienee murustan rinteessä. Mutka oli tehtävä ja tarkistettava. Lähemmäksi tultaessa näytti siltä, kuin jotain roikkuisi puussa. Ei kait vain joku ollut vetänyt itseään kiikkuun? Ei sentään, mutta joku oli kyllä vetänyt hirven kiikkuun - jumankekka, 150 kiloa lihaa roikkui puussa hopeanväriseen suojakankaaseen käärittynä! Joku oli ottanut hieman ennakkoa metsästyskauden avauksessa. Niinpä pojat päättivät jonkin verran keventää noutajan lastia ja silpaisivat aimo kimpaleen parhaasta paikasta.
Kello alkoi olla jo hyvän aikaa, kun kaverukset lähestyivät kohdealuetta ja Korvatunturin rujon näköinen huippu ilmestyi näkyviin. Sille piti heti uhrata Jamesonia pitkä siivu ja pitää puhe. Erinomaisen harmillista on, että tunturi on vyöhykkeellä eikä sinne tohdi luvatta mennä (tai sitä ei ainakaan kirjallisesti tunnusteta). Varsinkin kun kuului naapurin puolelta pitkiä konetuliaseen sarjoja - liekö siellä jo metästysaika alkanut vai tarkkuuttiko Joulupukki serbilasten lahjakalasnikoveja... Salakämpän etsintätoimet käynnistettiin. Ja lopetettiin tunnin kuluttua tuloksettomina. Ehkäpä opas oli puhunut puppua lämpimikseen... Hieman tuntui väsyttävän ja molemmilla oli Topi-saappaat pelissä. Liekö niillä murustan kivikoissa muljuttelu sen verran oudoksuttanut, mutta molemmilla olivat pohkeet tosi hellinä aamulla.
Muutamien päivien päästä löysivät pyhiinvaeltajamme itsensä Luirojärveltä. Lokakuun puoliväli lähestyi ja ilmassa oli jo lumijuhlan enteitä. Ilma oli pakkasen puolella ja taivaalla painelivat mustanpuhuvat pilvet. Tyhjä oli ja autio Luirojärven camping. Sauna pantiin kypsymään ja pikkukämpältä tulikin yllättäen pari saksalaista kyselemään kylpyvuoroa. Ja ihmettelemään, että missä kaikki oikein ovat - he kun olivat saaneet evästyksen, että UKK-puisto on Suomen suosituin eräretkeilykohde ja eritoten Luirojärvi on sen huipentuma.
Tottahan se onkin, myöntelivät toiset, mutta totta on myös, että lumi tulee näillä haminoin hyvin säännöllisesti ja se päivä on huomenna: kaikki retkeilijät sen tietävät ja siksi ovat vetäytyneet hyvissä ajoin tien varteen. Ainoastaan nämä kaksi humanteria olivat asiasta tietämättömiä. Palattuaan heidän olisi ehkä syytä kääntyä matkatoimiston puoleen, jotta se osaisi informoida muita UKK-puistoon aikovia.
Ja totta vieköön: yöllä puhkesi sen siunaama myräkkä ja aamulla peitti valkea vaippa metsän. Kontrasti järven mustaan veteen oli huikea! Saksalaiset aamulla ihmettelemään suomalaisen sään säännöllisyyttä ja ennustusten osuvuutta. Mitäs, täällähän me asumme vielä niin lähellä luontoa, että jokainen osaa sen merkkejä lukea, vakuuttelivat profeettamme ulkomaalaisille...
Oli sivumennen sanoen MP kera nuorikkonsa tulossa etelästä ja oli sovittu, että hakevat seuran nelivedon pois Kemihaarasta ja kuljettavat sen perille Saariselälle. Alempana lunta tuli kahta kauheammin, puolisen metriä, ja juuri parahiksi autonhakureissulle. Laskeskelivat myöhemmin, että ylimääräinen autonhakulenkki nelostieltä ja takaisin otti 17 tuntia ja koko ajan kieli keskellä suuta, umpilumessa puskien. Onneksi sattuivat molemmat kiesit olemaan nelivetoja!
Matka jatkui liukastelun ja kahlauksen merkeissä Luirolta Tuiskulle ja sieltä seuraavana päivänä Tuiskukurun laitaa Suomun varteen ja siitä Rautulammelle. Tai ainakin melkein: Hikiojan varressa alkoi JP vetää vasenta takajalkaansa siihen malliin, että peli puhallettiin poikki ennen kuin pimeä kokonaan yllätti. Pistettiin myös poikki muutamia sopivia keloja eikä tunnettu ollenkaan huonoa omaatuntoa. Korvatunturin Saunaseuran virallinen kanta UKK-puiston puunpolttamissääntöihin on näet, että kun hyvällä tahdolla etenee muttei kämpälle kerkiä ja keli on kenkkumainen, saa kelon kaataa jos maapuuta ei pimeässä lumen alta löydy. Näin seura on tehnyt ja tekee, sanoopa puistohallinto sitä eli tätä.
Viimeisenä reissupäivänä olikin sitten huikaisevan kaunis auringonpaisteen ja ensilumen yhdistelmä! Molemmat retkeläiset totesivat, että kyllä oli kumikengällä ollut tietämistä. JP:ltä höylättiin Meindelit heti perille päästyä eikä kumisaapasta ole sen jälkeen Korvatunturin Saunaseuran reissuilla sallittu kuin varajalkineena ja pituusheiton pelivälineenä.