Yhtenä talvena helmikuussa tuli Lärälle taas ahaa-elämys, että hihtämään pitää päästä. Lärä tilasi itsensä pohjoiseen, hyppäsi putkeen ja hups vain - siellä oltiin taas. Vanhemmiten alkoi Läräkin arvostaa omaa aikaansa niin paljon, että jätti suosiolla kahden päivän tuhlaamisen autolla ajoon. Sitä paitsi, alkoi seuran Hiace vedellä jo sen verran viimeisiä, ettei sillä mielikseen enää talvella ajellut.
Seurakaveri MP vakuutteli, että kyllä tellut jo kantaa. Uskoihan Lärä kun sanottiin ja jätti Erä-Karhut kellariin. Alkumatkan Ratutujärven kämpälle MP saatteli Lärää komeassa kelissä ja mukavahan se oli kelkkareittiä edetä. Kämpältä kääntyi MP takaisin kun työt kutsuivat ja Lärä oli taas onnensa nojassa.
Aamulla tuhersi lunta. Matkan piti jatkumansa tästä Paskaluottuman yli Ivalojoen varteen Louhiojan kämpälle ja sieltä sitten takaisin jäätä pitkin. Siis pikku heitto, pikku retki - noin kartalta katsoen. Rautujärven jäällä upotti epäilyttävästi. Hiki oli pinnassa jo vastarannalla. Siinä Lärä tuumasi, jotta jos metsässä kantaa yhtä huonosti, tapahtuu takaisinkääntymys. No, metsässä kantoi hiukan paremmin ja Lärä alkoi kavuta hiljaksiin Paskaluottumalle. Näkyvyys hävisi nollille. Suunnan Lärä otti suoraan etelään ja jatkoi ylemmäs. Siellä kantoi niin kuin puuttomassa aina kantaa ja matka alkoi joutua. Kun vielä selän ylityksen jälkeen alkoi maasto laskea, tuntui vähän aikaa ihan mukavalle.
Tunne oli harhaa. Kun havupuuraja alittui, muuttui keli peräti pehmeäksi. Ivalojoen laaksossa tuntui lunta olevan kaksin verroin enemmän kuin Rautujärven puolella. Eteneminen hidastui. Pakollinen tauko siihen tuli, kun Lärä löysi nelimetrisen, kelon, josta myrsky oli kaatanut latvaosan. Kirveen kumautus antoi onton äänen, saakeli soikoon! Äkkiä reikä kylkeen ja ontto se oli. Tulta perään ja niin toteutui vuosien unelma polttaa kelo pystyyn kunnon jätkänkynttilänä! Tulipatsas kiipesi metrikaupalla tynkää korkeammalle. Näky oli suorastaan upea!
Vaan siihen se piti jättää palaa tohisemaan, kelo. Vaivalloinen matka jatkui ja hidastui sitä enemmän, mitä alemmaksi Lärä pääsi. Oli jo selvää, että kämppäyöpyminen piti unohtaa. Puron varresta löytyivätkin kotapuut ja siihen Lärä päätti leirinsä laittaa. Sinänsä se oli sama, oliko kotapuita tai ei kun kotakangasta ei ollut, olipahan vain suojaviitta. Korkeintaan kuivatusnaruja voi rankoihin ripustaa.
Alkoi puiden teko. Jälleen joutui Lärä kiroilemaan itseään, ettei taaskaan laiskuuttaan ottanut kunnon puuntekovälineitä. Mukaan hän oli MP:ltä napannut sahankuvatuksen, jossa terä kääntyi kädensijan sisään ja avaamalla siitä sai suorakulmaisen kolmion, jossa hypotenuusaa markkeerasi sahanterän pätkä. Kiva semmoinen on rinkkaan survoa ja kiva kantaakin, mutta ei sillä puunteossa tee paskaakaan. Pohkeenpaksuisia riukuja Lärä sillä nylkytti, yhtään paksumpaan tavaraan ei työpituus riittänyt. Ja niitäkin sai ympäri käydä ja kolota, ennen kuin katkesi.
Eipä niistä tulipuista nuotiota kummallisempaa rakenneltu. Eipä ollut tarvettakaan, sillä nukkumahommiin oli sentään oikeanlaiset kamppeet. Aikanaan Nangujärven pippaloissa lahjaksi saatu Tena oli niille keleille aivan riittävä. Mukava oli tähtiä katsella ja kuunnella tuulen tohahtelua ennen unen tuloa - jota ei kauaa tarvinnut odotellakaan.
Aamu valkeni pikku pakkasessa ja muutenkin mukavassa säässä. Aamupuuhastelujen jälkeen jatkui reissu. Nyt oltiin jo varsin alhaalla Hammasvaaran ja Nuovakkapään välissä ja lunta oli vähintäänkin sen, minkä hiihtoliitto sallii. Lärälle sitä oli enemmän kuin tarpeeksi. Tellut lakkasivat kantamasta kokonaan: juuri kun sai itsensä jotenkuten hangen päälle väännettyä ja siirsi painoa sauvoilta suksille, painui ukko takaisin hankeen reittä myöten. Nyt sai MP kuulla kunniansa jo ääneenkin: "MP perr-kee-lehh" - taisi tulla toisenkin kerran kun tellut painuivat hankeen. Matka ei joutunut mihinkään mutta energiaa paloi ja hiki lensi. Rupesi Lärä siinä jo laskeskelemaan, että tällä vauhdilla kestää kahdeksan tuntia saavuttaa edes Ivalojoki, johon ei sentään montaa kilometriä ollut. Mutta pakerrettava oli. Takaisinpäin ylämäkeen olisi ollut vielä tuskaisempaa. Sen Lärä tiesi, että joella helpottaa - siellä on varmasti kelkanjälkiä.
Harvoin on kelkan ääni kuulostanut Lärästä mukavammalta kuin tuolla hetkellä. Aivan selvästi useampi kelkka ajoi Ivalojoen töyrästä. Silti otti vielä yhden tunnin, ennen kuin Lärä oli jäljillä. Sitten homma ei ollutkaan kuin hiihtämistä. Pianaikaa Lärä saavutti kelkat. Siinä ajeli kolme paikallista riistalaskentahommissa. Pikkasen ihmettelivät hiihtäjää, tällaiset kun tapaavat näissä maisemissa liikuskella vasta hankikannoilla...
Viimeinen rutistus piti vielä tehdä hangessa ennen Ivalojokea, josta tosiaan löytyi kova ura. Vauhti kasvoi huomattavasti, mutta pehmeässä temuaminen oli Läränkin koko lailla pehmittänyt. Sopimus oli, että MP hakee Lärän SEO:lta eri kutsulla. Arvioitu maksimiaika oli ylitetty jo viidellä - kuudella tunnilla, kun Lärä vihdoin pimeässä raahautui huoltoasemalle. Ilokseen kuuli suomalaisten samana päivänä pärjänneen isommissakin hiihdoissa viisikymppisellä. Lärällä matka oli ehkäpä vajaat kolmekymmentä, mutta aikaa oli palanut nelinkertaisesti ainakin. Osti Lärä kuljetusta odotellessaan kaksi olutta. Meinasi putiikinpitäjä siinä ruveta Lärää estelemään sen paikan päällä juomisessa, mutta tuli sitten toisiin aatoksiin katsoessaan tarkemmin kulkijan lopen uupunutta olomuotoa ja saadessaan päättäväiseltä kuulostavan kommentin: "voi olla kiellettyä, mutta sitä kieltoa rikotaan nyt".