Sattuipa eräänäkin elokuun loppupuolen viikkona satamaan kuin saavista monta päivää peräkkäin. Vaikka kelit eivät hirmu kylmiä olleetkaan, alkoivat sitkeimmätkin hakeutua kämppien suojiin yöpymään. Luiron tuolloin uutuuttaan hohtavan kaksipuoleisen kämpän (tämän nykyisen tanssilavan edeltäjän) myötä oli kulkijaväki saanut vähitellen opetella jaon kahteen: kuraportaaseen autiotuvan puolella ja rahoillaan retosteleviin pehmeäpatjaisella varaustupapuolella. Lärä kyllä epäilee, että ei kyse ollut niinkään retostelusta vaan ihan tavallisista retkeilijöistä, jotka halusivat investoida vielä muutaman markan saadakseen rauhallisemman yöunen tai voidakseen olla rauhassa omassa porukassa ja halusivat varmistaa sen ajoissa. Ja kukapa ei autiotupapuolen käyttäjistä samaa olisi halunnut. Pieniäpä ne varausmaksut olivat tuohon aikaan koko reissun kustannuksia ajatellen. Nykyään ei taideta voida sanoa samaa...
Niin tai näin, mutta autiotuvalle lappoi illansuussa lisää väkeä solkenaan niin että alkoivat jo seinät pullistella. Vettä satoi. Kysyttiin siinä sitten varaustuvan puolella majailevilta kolmelta jo iäkkäämmältä naisihmiseltä, josko painetta voisi hieman hellittää varaustuvan puolelle. Varausmaksu kyllä korvataan. Vastaus oli napakka ei. No mikäpä siinä, oikeuksistaanhan he kiinni pitivät.
Siitä ei olisi varmaan enempiä kehkeytynyt, mutta sattui sitten kämpälle raahautumaan viimeisenä pariskunta, josta puolet oli kovassa kuumeessa. Yleisö kääntyi jälleen ikäneitien puoleen josko vaikka edes potilas olisi voinut väljemmillä lavereilla yöpyä. Vastaus oli jälleen yhtä napakka ei perustelujen kera: ne käyttävät jotka maksavat. Tätä sympatian puutetta eivät kaikki enää sulattaneet, vaan suukopuahan siitä syntyi puolin ja toisin. Reilua peliä ja kulkijan käskyjä peräänkuulutettiin. Kalabaliikkia seurasi sivusta myös muudan keskieurooppalainen kulkija, jolle Lärä tilannetta parhaansa mukaan tulkkasi.
Aikansa mustanpuhuva germaani suukopua kuunteli, mutta haki sitten halkovajasta tukevan sylen mittaisen pöllin (tuohon aikaan piti kulkijoiden ihan itse ne käsisahalla pätkiäkin). Junttasipa pölkyn tukevasti ulko-ovelle pönkäksi niin, ettei siitä hevin ulos tultaisi. Eikä sitten tultukaan. Ei isommalle eikä pienemmälle asialle. Lärä könysi matkaan seuraavana aamupäivänä autiotuvan puolelta viimeisten joukossa - toivottoman aamu-uninen kun on. Hiljaista oli varaustuvan puolella ja paikallaan jäkitti pönkkä. Ohimennessään huikkasi Lärä varaustuvan suuntaan, jotta lähtenyt on jo ulkomaan hirvitys. Ikkunan narahduksen ehti Lärä vielä kuulla kiihdyttäessään kontionsa täyteen vauhtiin kohti Lupukoita...