Olipa Korvatunturin Saunaseura päättänyt katsastaa myös Kessin ennen kuin sen kirves raiskaisi lopullisesti. Paatsjoen silta hohti uutuuttaan. Hädin tuskin oli maali kuivunut vapaalla kädellä tehdyistä mielenilmaisuista sillan palkeissa, kun seuran neliveto hurahti niiden yli. Juuri raivattua metsätietä keikuttiin niin pitkälle kuin sitä vain pääsi ja siinä sitten kahvisteltiin.
Ilta oli vielä nuori ja ylen lenseä, joten päätettiin lähteä katastamaan järvi ja sen laskuoja, jota pitkin piti loppuviikosta inkkarilla Inarin suunnasta järvelle nousta. Matkaa tientapaiselta järvelle oli tuollaiset pari kilometriä. Ja mitäs, menoksi kun oli päätetty. Lärä kaapaisi matkaan karttalaukun. Totesi sitten mennessään, että muut saisivat luvan seurata. Ja seurasivathan nuo - aluksi. Noin puolessa matkaa Lärä huikkasi kaartavansa hieman vasemmalle koska näkyi rinteessä olevan mukavasti tatteja - josko niistä vaikka särvintä keräisi. Juu juu, kuului muu seura sanovan jatkaessaan matkaa kohdejärvelle.
Sinne Läräkin suuntasi viitisen minuuttia tatisteltuaan. Kohdejärvi löytyi ja sen itäpäästä laskuoja. Hyvältä näytti vesitilanne ja pikku raivauksella siitä kyllä ylös tultaisiin. Istukseli ja piiputteli Lärä siinä sitten loppuseuraa odotellessaan. Piipullinen paloi eikä muita kuulunut. Selvä tämä, ovat sitten kääntyneet takaisin tielle pohdiskeli Lärä ja teki saman tempun.
Tie löytyi ja sen päästä Hiace. Mutta eipä näkynyt muita. Odotellessaan Lärä keitteli Blå Bandin, jonka arveli juuri kypsyvän kun muut saapuvat. Kypsyi se, mutta yksin piti se latikoida. Nyt hämärsi jo sen verran, että Lärä töräytti auton torvea merkiksi. Töräytti toisenkin kerran. Sekä muisteli muiden varustusta, mutta samapa tuo, ilta oli kovasti lämmin.
Pimeä siinä sitten tuli ja aikaakin oli kulunut niin, että järvireissun olisi tehnyt jo vaikka kolmasti. Alkoi olla varmaa, että hukassa ovat muut. Maastoyöpyminen siitä tulee ja varsin vähin varustein. Sitä oli Lärän vaikea uskoa, sillä vaikka karttaa ei muilla ollutkaan, olivat tienoon yleislinjat melko selkeitä. Kaakossa oli tie ja vaikka sen pään ohi olisi kulkenut, olisi rajavyöhyke ollut kilometrin päässä vastassa. Kaikki olivat karttaa etukäteen vilkuilleet moneen kertaan. Mutta sielläpä pojat olivat ja yön varmaan pysyisivät - lamppuja heillä ei ainakaan ollut matkassa, koska ne näkyivät olevan rinkoissa.
Viimeisenä keinona Lärä ajeli metsätien pätkää edes takaisin muutaman kilometrin matkalla ja jokaisen nyppylän päällä soitteli torvea ja vilkutteli auton lyhtyjä metsän suuntaan. Tunnin kuluttua luopui Lärä siitäkin - jos olisivat kuulleet tai nähneet, olisivat jo takaisin ehtineet.
Entäs sitten? Mitä pitikään tehdä jos eksyy? Koska ilma ei ollut paha, päätti Lärä nukkua yön yli ja pistää ison kellon soimaan aamulla tasan kello kymmenen, elleivät hukkareissulaiset olisi siihen mennessä palanneet. No, karkulaiset kolistelivat auton ovia aamulla jo kuuden aikaan. Ei kuulemma ollut pitempään jaksanut vuoronukkua kynsitulilla. Eivät ehkä olleet hyvin nukkuneet nekään retkeläiset, jotka olivat parinsadan metrin päässä tiestä erään lammen rannalla yöpymässä - oli kuulemma joku soitellut autontorvea koko saatanan yön...
Jälkipeliä pelattiin kovasti. Ja pelataan vielä varmaan harmaapäisinä vaareinakin, sen verran otti eksyminen lujille eräoppaankin oranssia puseroa kantaneelle seuralaiselle. Yhtä kaikki, kaikki oppivat jotakin ehdottomasta minimivarustuksesta leiristä poistuttaessa. Varustusta ei mitenkään vähennä kulkukokemus, hihamerkkien määrä tai tienoon tuttuus, ellei nyt sitten omalla takapihalla olla - minkä kokoinen sen kullakin on...
Tuon iltakävelyn jälkeen ei kukaan seuralainen ole kartastaan ja kompassistaan luopunut edes käsivarsipaskalla käydessään, mikäli leiri ei ole näköpiirissä. Ja sen on parempi olla olematta näköpiirissä käivärää vääntäessä...