Lärä kuului pikkupoikana Suomen suurimpaan nuorisojärjestöön ja opetteli sen kautta retkeilyn aakkosia syvässä Hämessä. Välillä tuli oppia öökkösistäkin mutta se on jo toinen tarina... Järjestipä Hämeen partiopiiri sitten Lapinhämeen tuliterän leirikeskuksen kastajaisleirin. Poikia keräiltiin neljään linja-autoon Hämeenlinnasta ja lähikunnista. Niin alkoi körryyttely kohti pohjoista. Matkaa tehtiin vähä vähältä, päiväkaupalla ja tutustuttiin maakuntien nähtävyyksiin. Viimeinen etappi alkoi illansuussa Rovaniemeltä. Matka taittui kovin hitaasti pitkin tuolloin päällystämistyön alla ollutta nelostietä. Lähes kolmesataa kilometriä pelkkää irtokiveä ja sepeliä - kyllä oli kalusto kovilla. Tärinästä huolimatta alkoi matka painaa ja niin alkoivat partiopojat nuokahdella unten maille yksi toisensa jälkeen. Jopa Purhosen ikiliikkujaveljekset malttoivat asettua vaaka-asentoon...
Lärä havahtui bussin uudenlaiseen keinahteluun. Bussi oli kääntynyt tuskin kärrypolusta käyvälle uralle, joka johti - kuten Lärä myöhemmin oppi - yli Sivakkaojan kohti Kiiloselkää. Petäjien pitkäluppoiset oksat raapivat bussin ikkunoita ja kylkiä, kun auto luikerteli hitaasti kapealla uralla. Yötön kesäyö loi epätodellisen tunnelman. Lärä koki sen yhtäkkiä, yllättäen ja unenpöpperöisenä - ei ihme, että se piirsi lähtemättömän muistijäljen pikkupojan mieleen.
Ensimmäinen ajatus Lärällä oli, että kuka kumma oli tehnyt tänne keskelle metsää näin siistin puiston: valkoinen jäkälämatto näytti siltä kuin joku olisi sen vasta leikannut, niin tasaisen säännölliseltä se näytti. Poissa olivat ison tien varressa näkyneet loputtomat pusikot, ei ollut kivikkoa, vain jäkälää, varvikkoa, petäjiä, hennonvihreitä tunturikoivuryppäitä ja tasaista kangasta. Sekä keloja. Varsinkin keloja. Ne tekivät Lärään lähtemättömän vaikutuksen - ne näyttivät valkopukuisilta, kädet koholla seisovilta puistonvartijoilta, jotka olivat valmiina puolustamaan puistoaan ketä tahansa tunkeilijaa vastaan. Sellaiseksi Lärä itsensä tunsikin. Ja niin varmaan tunsi moni muukin: kaikki pojat olivat hereillä ja katselivat ympärilleen hiljaisina, silmät ymmyrkäisinä. Kukaan heistä ei yötöntä yötä ollut vielä nähnyt.
Busseja purkaessaan, telttoja pystytellessään ja iltapalaa syödessäänkin tuntuivat pojat ikään kuin varovan askeleitaan ja äänen korottamista. Puhuttiin lähes kuiskaamalla - kukaan ei halunnut häiritä liikkumatonta kesäyötä sen enempää kuin mikä oli aivan välttämätöntä. Tunnelma oli suorastaan harras.
Mutta eipä ollut enää tietoakaan hartaudesta aamulla eikä muutamaan seuraavaan päivään! Poikajoukosta tuli aamulla normaali poikajoukko ja niin alkoi Kakslauttasen rannoilla iloinen mekastus. Harrastettiin kaikenlaisia partiolaisten puuhia: laskettiin ja nostettiin lippuja, johtajat puhuivat mitä puhuivat ja rivissä vaihdettiin jalkaa, istuttiin iltanuotiota, leikittiin maastoleikkiä, heitettiin suopunkia, käytiin saunassa, opeteltiin käden taitoja ja luonnon merkkejä, pelattiin pelejä ja uutena ajanvietteenä huidottiin hyttysiä - niitä tuntui riittävän enemmän kuin etelässä - ja poltettiin salaa tupakkia eikä noudatettu nukkumaanmenoaikoja. Eipä nukkumisesta oikein mitään olisi tullutkaan kirkkaassa kesäyössä. Kummasteltiin myös oudosti pukeutuneita vieraita. Ihan oikea saamelainen Lapin äijä, Oula Aikio, kävi tuomassa paikallisterveisiä suureen tulojuhlaan. Mukana hänellä oli somat tyttärensä ja Lärä heistä toista vähän yritti viattomasti piirittää - alle rippikouluikäisten lasten leikkiähän se oli, mutta Lärä tunsi kyllä kummaa liikahtelua sisimmässään - jos sen aivan oikein muistaa...
Kolmantena leiripäivänä tapahtui sitten se suuri asia Lärän elämässä, vaikkei hän sitä silloin osannut aavistaakaan: tehtiin ihan oikea tunturivaellus! Liikkeelle lähdettiin illansuussa ja iltayö kuljettiin. Terävänkivenpään ja Niilanpään välistä noustiin Suomun latvoille, kuljettiin Kopsusselän harjalla ja laskeuduttiin alas Suomulle havupuurajan alapuolelle.
Sillä matkalla taisivat Raututunturit ottaa omansa. Lärä muistaa vain unenomaisia tuokiokuvia, mutta niiden tunnelma on vieläkin, kolmenkymmenen vuoden jälkeen, käsin kosketeltava: matalalta paistavan auringon punaama vaivaiskoivikko, keskikesän vehreys, mahtava avaruuden tuntu, tyynen yön hiljaisuus, kuunsirppi kirkkaalla taivaalla, hengityksen huuru, kelonuotion savu - kaikki nuo saivat pikkupojan lähes transsiin. Ainoastaan joukon pulina ja askelten rasahtelu pitivät joten kuten maan pinnalla. Ja ehkä olkapäitä hiertävät repun viilekkeet...
Takaisin tultiin Rautulammen kautta. Silloin vielä jotenkuten yöpymiskuntoisesta kammista kömpi ulos kaksi partaista ja nokista retkeilijää, jotka jäivät suu auki katsomaan tunturin kuvetta laskeutuvaa, yli 130 partiolaisen jonoa. On melkoisen todennäköistä, että joukko oli suurin, joka noissa maisemissa on kerralla nähty sitten Suuren Isänmaallisen Vaelluksen. Ja varmaan sellaiseksi jääkin, elleivät japanilaiset aivan kokonaan Saariselän hotellikylää valtaa...
Niilanpään päällä oppaamme Sulo Jäntti osoitti Kiiloselkää halkaisevaa polku-uraa ja ilmoitti vauhdin vapaaksi. Kahdesti ei tarvinnut poikia käskeä, kun pikamarssikilpailu oli täydessä käynnissä. Joukko loikki alas Niilanpäätä minkä kintuistaan pääsi. Polulla joukko oli jo venynyt katkeilevaksi jonoksi, jossa mentiin hampaat irvessä. Metsän puolelta piti hitaampi ohittaa, latua ei annettu eikä sitä pyydetty. Kun polku leveni auton mentäväksi uraksi, olivat Lärä ja Purhosen Matti kirkkaassa johdossa. Maaliin - eli lämpimään saunaan - tultiin rinta rinnan ja Lärä oli itsestään kerrankin oikein ylpeä - olihan Matti pari vuotta vanhempi, jo eräpoikaikäinen veteraani.
Sen jälkeen ei ole niin kiire noissa maisemissa ollutkaan. Enempi on ollut sellaisen hitaan kiiruhtamisen meininki. Sillä on päässyt pitemmälle, peräti tänne asti, vaikka välillä jo meinasi matka katketa. Aluksi, nuorempana, kovempaakin olisi päässyt mutta jotenkin semmoinen ei oikein ole asiaan kuulunut. Korkeintaan on joskus pikkaisen karstaa pitänyt polttaa, mutta aina aerobisella puolella. Iän myötä ei repiminen tulekaan kysymykseen, mutta into ei ole laannut - tervas tuoksuu edelleen hyvältä ja tunturissa on vielä helppo hengittää...