Siirry sisältöön

Kategoria: Yleinen

Julkaistu Kommentoi Karavaanarin uhat

Jos rajataan uhka liittyväksi karavaanariuteen, on tällöin ajoneuvo yksin tai yhdessä käyttäjien kanssa rikoksen kohteena. Tämmöiset uhat on jaettavissa murtoon ja ryöstöön - edellisessä matkailijat eivät ole vaununsa sisällä ja jälkimmäisessä ovat.

Murtoherkkyyttä pienennetään pitämällä arvokkaat esineet poissa näkyvistä niin, ettei niitä voida ikkunoista kurkkimallakaan nähdä. Kaikki ovet ja ikkunat pidetään suljettuina ja lukittuina aina, kun ajoneuvon luota poistutaan; vaikkapa vain minuutiksi kioskilla käyntiä varten. Vorolle riittää avoimen oven tapauksessa kohteen ollessa näkyvillä viisi sekuntia. Erityisesti tästä pitää vaunun vetäjien ottaa vaarin. Vaunuja puhdistetaan kaksien liikennevalojen välissä vauhdissa: matkailijoiden huomio kiinnitetään toisaalle, kun voro hyppää vaunuun valoissa. Seuraavissa valoissa poistuvat sekä voro että arvotavara.

Murtoa vaikeutetaan lukituksin. Ajoneuvojen ovet tai ikkunat eivät sinällään koskaan ole muuta kuin hidaste. Joskus ajoneuvo on jätettävä paikkaan, jossa huomaamaton voro voi saada riittävästi aikaa puuhilleen. Siksipä ovet ja ikkunat tulisi saada lukituksi siten, että niistä pääsee läpi vain rikkomalla näkyvästi jotain, jolloin ympäristö saattaa puuttua peliin tai muuten häiritä toimitusta. Mainio konsti on matkailuautoissa lukita vaunuosaston ovi takalukkoon (lukko ja salvat), poistua pelkääjän paikalta ja vetää turvaketju ovenkahvasta toiseen sekä keinotella riippulukko ketjuun käsien vaan ei henkilön mentävästä aukosta ja lopuksi lukita sivuovi normaalisti. Veivattavien ikkunoiden veivit on tietysti irroitettu poissalolon ajaksi. Vinkki: ei niitä tarvitse paikallaoloajaksikaan varsinaisesti kiinnittää, sillä ne toimivat mainiosti ilman lukitussokkaakin ja ovat tällöin helpot irroittaa ja kiinnittää.

Vaunun sisälläkin oltava jotain pimeäpuuhia haittaavaa. Ja se jotain on turvalaatikko, jonka tulee olla terästä, laatikossa on oltava piilosaranat ja laatikko on voitava sulkea turvaketjulla kannesta läpi tulevien kahden korvakkeen kautta. Ketju kulkee jonkin vaunun runko-osan kautta (yleensä penkkien alla näkyvät tukipalkit). Ketju lukitaan laadukkaalla riippulukolla. Laatikko piilotetaan esimerkiksi penkin alla olevaan säilytystilaan. Laatikon, lukon ja ketjun tulee olla sellaista materiaalia, etteivät ne aukea kuin rälläkällä tai hitsipillillä. Sellaisten käyttö aiheuttaa jo niin paljon vaivaa ja hälyä sekä kuluttaa aikaa, että jos voro sen voi kaikessa rauhassa tehdä, onkin matkailijan ajan ja paikan taju pahasti lipsunut pysäköintipaikkaa valittaessa tai laatikon sisältö on turhan arvokas ja se on jotenkin rosmon tiedossa.

Tämmöisiä laatikoita voi matkailija kysellä lukitusalan yrityksistä tai teettää sellaisen itse oman vaunun mittojen mukaan. Lukkoja ja ketjuja myyvät alan liikkeet - tavallinen rautakaupan veneenkiinnityskettinki EI riitä eikä kevyin abloy, sillä semmoiset katkeavat kevyillä käsileikkureilla niks-naks. Hyvä ketjun laatukriteeri on, että leikkurin tulee olla pienen miehen mittainen ja sittenkin leikkurin terä on kerrasta tasaraha, vaikka ketju katkeaisikin. Järjestely vähentää kummasti huolta liikuttaessa vaunun ulkopuolella - edellyttäen, että laatikkoa käytetään aina: sinne kuuluva tavara on siellä sekä laatikko on lukossa ja kytketty.

Pahin uhka vaunumatkailijalle on ryöstö: vaunuun tunkeudutaan, kun matkailija on itse vaunussa. Koska matkailija ei omaisuudestaan vapaaehtoisesti luovu, pitää matkailija jotenkin lamauttaa. Nämä tapaukset jakautuvat kahteen luokkaan: tunkeutuja on valmis käyttämään väkivaltaa tai uhkaamaan sellaisella tai sitten tunkeutuja ei ole näihin valmis.

Seuralaisilla on omakohtaisia kokemuksia seuraavasta, houkutuslintuun perustuvasta taktiikasta. Parkkipaikalla yksinään autossaan istuvaa mieshenkilöä lähestyy herkullinen pakkaus, joka pyrkii antamaan autossa istuvalle "lahjan". Lahjan antamiseksi pitää avata ovi tai ikkuna - jotka parkkipaikalla notkuttaessa ovat tietenkin molemmat lukossa ja kiinni tai lukitaan ja suljetaan heti, kun tuntematon lähestyy mahdollisimman avoimeen paikkaan pysäköityä ajoneuvoa. Samaan aikaan päivystävät välittömässä läheisyydessä varsinaisen keikan suorittajat todennäköisesti autossa istuen. Lahja on esimerkiksi veitsi kurkulle tai tyrmäyskaasua ja päivystävät avustajat kiirehtivät paikalle putsaamaan kaiken arvokkaan sekä uhrin taskuista että autosta. Uhri joko tarkkailee toimitusta avuttomana tai silmiään hieroen ja kakoen ellei täysin kanttuvei.

Narkoosikaasujen käyttö on yleistynyt ammattilaisilla sotilasaineiden vapaakaupan parannuttua tietyissä piireissä. Vaunuun ujutetaan vaivihkaa jotain lamauttavaa tai tainnuttavaa kaasua, ja kun matkailija on tillin tallin, rikotaan ovi ja viedään mitä halutaan. Tämmöisen yritys voidaan havaita äänihälyttävällä kaasuhälyttimellä, joka toimii tupakansytyttimen virralla ja reagoi sekä narkoosikaasuihin että nestekaasuun. Hinta on suhteellisesti ottaen halpa, ja ehkä perusteltavissakin ennen muuta nestekaasuhälyttimenä. Tavallinen palohälytinhän kuuluu varustukseen ilman muuta, mutta se ei reagoi kuin palamistuotteisiin.

Jos kaasuhälytin on olemassa ja hälyttää nimenomaan narkoosikaasuista (sen sanoo nenä: jos pilli soi mutta propaani ei haise, on kyseessä narkoosikaasu - eetteri tai jokin sotilasaine), voidaan kysyä, mitä matkailija sitten voi tehdä. Ryöstäjä odottelee mahdollisesti ulkopuolella - ellei ole häippässyt hälyttimen äänneen - ja vaunun sisällä leviää tainnuttava kaasu. Vaunusta on siis päästävä ulos ja kaasu tuuletettava, mutta miten kohdata mahdollinen odottelija? Matkailijan on pakko rynnätä ulos, se on selvää. Jos hänellä rynnätessään on jotain kättä pitempää ja hän on valmis sitä sumeilematta käyttämään ja on ainakin mielessään käyttämistä harjoitellut, saattaa ulkona odottelija tulla toisiin aatoksiin ja ottaa pitkät.

Jos käy huono tuuri, niin ulkona odottelijalla on myös kättä pidempää ja hänellä on myös tahto ja kyky sitä käyttää. Silloin ollaan samassa tilanteessa kuin jos mitään "kaasuhyökkäystä" ei olisi tehty, vaan matkailija olisi havahtunut sisään tunkeutumisen ääniin. Tällöin ainoa mahdollisuus on joko myöntyä ryöstäjän kaikkiin vaatimuksiin - mukaanlukien turvalaatikon avaaminen, mikäli tämä sellaisen havaitsee ja avaamista vaatii - tai puolustautua kaikin käytettävissä olevin keinoin.

Päätös on tehtävä salamannopean tilannearvion perusteella: onko hyökkääjällä niin paljon etua, ettei puolustusyritys kannata - vai onko yritettävä puolustautua, vaikkei lopputuloksesta ole tietoa? Jos matkailijalla ei ole tuliaseita mutta sisään pyrkijällä on, on syytä myöntyä ryöstetyksi tulemiseen ja toivoa parasta. Jos tilanne on näyttää toivottomalta, kannattaa ehkä paeta minkä kintut kantavat - mikäli vain karkuun pääsee. Tämä on tietyisti epäreilua vaunuun mahdollisesti jääneitä kohtaan: matkailijoiden määrä ja laatu vaikuttaa tietysti toimenpiteisiin - paeta vai puolustautua?

Useimmiten tavallisella matkaajalla ei voi olla mitään aseeksi luokiteltavaa mukanaan: ei sumutteita, ei pamppuja, tuliaseista nyt puhumattakaan. Tällaisten kanssa jos tullissa jää kiinni, muuttuu matka mahdollisesti paikalliseen putkaan ja oikeuslaitokseen tutustumiseksi. Tämä on vähän maariippuvaa: Ranskassa ja Saksassa saa turvasumutteita maitokaupastakin, mutta esim. Baltian maissa pamputkin ovat kiellettyjä. Mutta meillä suomalaisilla on eräs maailmalla harvinainen urheilulaji tukenamme: pesäpallo. Siinä käytettävä maila on varsinaisen tarkoituksensa ohella - joka siis kerrotaan mahdolliselle tullihenkilölle - myös oiva lähipuolustusväline osaavan käyttäjän käsissä. Sellaisen kun pitää käden ulottuvilla vaunussa koko ajan, voi siitä olla apua uhkatilanteissa. Varustukseen kuuluu myös taskulamppu mailan välittömässä yhteydesssä: tapahtumahetkellä on todennäköisesti pimeää, eikä valojen sytyttelyyn ehkä ole aikaa eikä syytä - valoisassa vaunussa oleva on pimeässä mahdollisesti odottelijan havaittavissa.

Mailan käytön läpikäynti ei enää oikein sovi Korvatunturin Saunaseuran rauhaarakastaville sivuille, mutta jotain vinkkiä voitaneen pahimman uhkatilanteen varalle antaa henkisen harjoittelun tueksi:

  • Ole äärimmäisen NOPEA ja RÖYHKEÄ!
  • Avaa salvat ja lukko, POTKAISE ovi auki ja RYNTÄÄ ulos vaunusta PITKÄLLE - ÄLÄ ala kurkkia ja kysellä vaunun ovelta josko siellä joku olisi - jos on, odottaa vastustaja nimenomaan kurkkimista ja on valmiina moukuttamaan sinut tajuttomaksi!
  • Sytytä lamppu vasta ulkona ja pitele lamppua itsestäsi mahdollisimman etäällä!
  • Pyri havaitsemaan vastustaja ja sokaisemaan tämä!
  • Päätä: pakene tai puolustaudu!
  • Jos vastustaja ei pakene ja päätät puolustautua, huuda minkä jaksat, LYÖ VASTUSTAJAA EPÄRÖIMÄTTÄ, HETI JA KAIKIN VOIMIN sekä jatka lyömistä kunnes vastustaja pakenee tai lamaantuu!
  • Lähde siitä, että kaasua vaunuusi toimittanut tai vaunuusi väkivalloin tunkeutuva henkilö todella ansaitsee jokaisen iskun, minkä suinkin voit antaa!
  • Toivo, että kaikki olikin vain pahaa unta.

Julkaistu Kommentoi Turistin uhat

Kun tarkastellaan liikkumista vieraassa ympäristössä väkijoukossa (jalan, pyörällä, yleisellä kulkuneuvolla), tulee matkailijan tuntea ilmeisimmät hämäykseen ja huijaukseen liittyvät riskit ja osata niihin varautua, esimerkiksi alla kuvatuilla tavoilla.

  • Matkailija pysyttelee kohtuullisen selvin päin ja poissa epäilyttäväksi tiedetyiltä alueilta erityisesti pimeään aikaan.  Matkailija ei kulje yksin ja varoo taskuvarkaita väkijoukossa, baareissa, ravintoloissa ja erityisesti tiukkaan ahdetuissa liikennevälineissä.
  • Matkailija minimoi mukana kannettavan arvoesineistön ja rahat ja jättää ylimääräiset VAIN turvalukittuun paikkaan (joka EI ole hotellihuoneen patjan alla!) eikä koskaan laske tai jätä mitään pöydille, tuoleille tai lattioille ilman jatkuvaa tunto- ja/tai katsekontaktia esineeseen.
  • Matkailija ei pidä kaikkia rahoja samassa lompsassa, vaan isot rahat ovat "ihoa vasten" ja käsikukkarossa on vain pieni määrä käyttöhilloa. Matkailija suosii luottokorttia. Matkailija pitää myös vaarin, että luottokortin sulkuun tarvittava puhelinnumero ei katoa luottokortin mukana.
  • Matkailija säilyttää älyä - siis mikrosirun - sisältävää korttia rfi-suojatussa (so. metallikalvolla ympäröidyssä) kotelossa/pussukassa/lompakossa kortin tietojen etäluennan estämiseksi.
  • Matkailija varmistaa kortilla maksaessaan 100-varmasti, että kukaan ei voi urkkia olan yli tai videoida kauempaa kortin PIN-koodia: vähintäinkin toisen käden kämmen näpöttelyn näkösuojaksi.
  • Matkailija ei hyväksy vanhanaikaista kortin fyysistä "höyläystä" vaan ostaa joko käteisellä tai jättää ostoksen tekemättä.
  • Matkailija säätää kortin käytön maarajat (kotimaa, Pohjoismaat, Eurooppa, koko maailma) ja vuorokausittaiset maksurajat (kortti- ja nettiostokset, käteisnostoraja) mahdollisimman rajaaviksi. Jos isompaa ostosta tai nostoa pitää reissun aikana tehdä, voi rajoja aina muuttaa väliaikaisesti. Nämä yhdistettynä nopeaan kortin sulkuun voivat rajata vahingon katastrofin sijasta pikku näpistykseksi.
  • Matkailija ei kanna mitään varastamisen arvoista taskussa, laukussa tai repussa johon on pääsy "käden työntämällä". Ei pidä luottaa taskun tiukkuuteen tai vetoketjun kiinnioloon, sillä tungoksessa ei pientä hiplausta huomaa, ja vorot ovat suuressa maailmassa käsittämättömän taitavia. Jos käsilaukkua tai reppua on pakko kantaa, tulee sen hihnan tai viillekkeiden olla vaijerivarmistettuja poikkileikkaamisyrityksen varalta. Suositeltava on vaijerivarmistettu "mahalaukku" tai "hinttipussi", jonka tukevat vetoketjut ovat lukittavissa vaijeriin. Pussukkaa kannetaan aina paidan tai puseron alla. Kameraa ei kanniskella kaulalla vaan asianmukaisessa laukussa tai taskussa.
  • Matkailijoiden hälytyskellot alkavat soida täysillä aina, kun satunnaiset vastaantulijat tai autoilijat yrittävät pysäyttää esimerkiksi tietä kysyäkseen, kerjätäkseen, kaupitellakseen, "lahjoittaakseen" tai esitelläkseen jotain (rihkamaa, nahkatakkeja, kukkia, yrttejä, yleishyödyllisiä yhteisöjä tms) erityisesti, jos lähestyjiä on kaksi tai useampia: taktiikkana on tällöin, että yksi kiinnittää matkailijan huomion yhtäälle ja toisaalla näppärät kädet vapauttavat matkailijan huonosti varjelluista rahoista tai arvoesineistä. Nimenomaan rahaa ei pidä tämmöisissä tilanteissa ryhtyä käsittelemään mitenkään - ei edes kaivaa sitä pikku lanttia. Tilanteesta pitää irtautua selvästi ja heti, ja mieluiten kieltäytymällä kovaäänisesti pyydetystä tai tarjotusta palvelusta. (Kirjoittajan kokemusten mukaan erityisesti Pariisissa ns. "feissarit" takertuivat jopa kuteisiin ja joista eroon pääseminen edellytti joskus riuhtomista ja äänen korottamista ihan tosissaan...)
  • Matkailijat toimivat toistensa turvamiehinä tarkkaillen toverin lähiympäristössä tungeksivien "paikallisten" tai sellaiselta näyttävien puuhia.

Julkaistu Kommentoi Kartat kapulassa

Jos kellä ei vielä ole karttoja kapulassa, niin ladatkaa HETI Android-kapulaanne nämä Google Play:stä :

  • Karttaselain
  • Maastokartat

Molemmissa on sekä ilmainen että maksullinen vaihtoehto. Asentakaa ainakin ilmainen. Karttaselaimessa saa kuukauden verran testata täysversiota ja sitten lisäominaisuuksista pitää maksaa kuukausihintaa. Maastokartoissa saa pysyviä lisäominaisuuksia kertamaksulla.

Karttaselaimen off-line -latausmahdollisuutta kannattaa käyttää operaatioalueiden lataukseen siltä varalta että netti ei kohteissa pelaa. Maastokartoissa off-line -lataus on maksullinen lisäominaisuus.

Maastokartoissa on mahdollista jakaa sijainti käyttäjien kesken. Sille löytynee hyvinkin käyttöä porukalla liikuttaessa.

2

Julkaistu 2 kommenttia artikkeliin Sattuu jos tapahtuu

Sattuuhan sitä, mutta välttämättä ei ehdi tottua kun sattuu. Riippuen siitä mitä sattuu. Esimerkiksi eksyy kunnolla tai loukkaantuu pahasti. Tai sairastuu. Mitäs sitten?

Noista miettimisen aihetta. Johdannoksi vaikka https://eralehti.fi/wp-content/uploads/era/files/vanhat/716876.pdf .

Julkaistu

(Julkaistu alunperin 10.11.2010)

Sanovat, että Suomen terveydenhoito on kalleutensa lisäksi tehotonta ja kalseaa. Sanovat, että muut Euroopan Unionin maat ovat ajaneet pohjoismaisen hyvinvointimallin ohi vasemmalta ja oikealta. Esimerkkinä mainitaan useinkin Espanja, jossa terveydenhoito on nykyään oikein mahdottomasti paljon paremmin kuin Suomesssa, ja lisäksi ilmaista.

Väitteen todenperäisyys on tietysti näkökulmakysymys – mitä terveydenhoidolta kukin haluaa. Voisi kuvitella, että potilasnäkökulma olisi se tärkein, ja kaikki hyvyyden mittarit olisi kalibroitu nimenomaan potilaan tarpeiden mukaan. Noh, kuvitella saa kukin mitä hyvänsä.

Henkilökohtaisesti seurasimme sivusta viikon verran erästä tapausta, joka on tietenkin vain yksittäistapaus, mutta useat erikoisuudet kielivät jostain muusta. Semminkin kun samansuuntaisia tarinoita kuulimme  odotushuoneiden hämärässä muiltakin kanssaihmettelijöiltä.

Kaikkihan alkoi jo aikaa sitten. Aika on sinänsä keskeinen myötävaikuttaja ihmiskehon ja –mielen toimintaongelmien syntymisessä, joita sitten terveydenhoidon rattaissa ensin ennaltaestetään ja sitten korjaillaan. Niinpä erästä suomalaista, veronsa Espanjaan maksavaa herrasmiestä alkoi vanhemmiten vaivata muun muassa satunnainen huimaus ja pyörtyily kesken kaiken. Siihen myötävaikutti hurjasti vaihteleva verenpaine ja pulssi, joita seurattiin ja joihin lääkkeitä syötiin, mutta jäytävällä Altzheimerin taudilla on tietysti oma, vahvistuva osansa.

Herrasmiehelle oli kehittynyt taipumus pyörtyä kupsahdella erilaisissa paikoissa ja asennoissa, milloin pystyssä, milloin istuallaan, milloin sisällä, milloin ulkona. Joskus tukihenklö on ollut pudotusta pehmentämässä ja joskus taas ei, esimerkiksi herrasmiehen yöllisillä WC-vaelluksilla. Vain hyvä onni on estänyt pahemmat kolahdukset. Tätä oli jatkunut jo vuoden päivät, ja läheisin tukihenkilö – iäkkäämpi kumppani – alkoi itsekin olla jo tuen tarpeessa liikkuvuusrajoitteineen.

Kävipä sitten kupsahdus kesken eräiden naapuripäivällisten ja kuvaan tuli melkoisia kouristuksia ja tärinöitä. Niiden takia päätettiin tilata paikallinen ambulanssi ensiapuun ja jatkohoidon tarvetta arvioimaan. Julkiset ambulanssipalveluthan ovat Espanjassa laadukkuutensa lisäksi myös  ilmaisia. Ja tarina alkaa.

Sattui maassa olemaan yksi runsaista arkipyhistä. Liekö sillä olisi ollut vaikutusta, mutta ambulanssia odoteltiin tunnin verran. Vai olisiko kohdeosoite vaikuttaut toimituksen priorisointiin? Matkaa asemalle oli muutama kilometri. Potilas odotteli tärinöissään ja silmät nurinpäin päässä. Muut odottelivat muuten vain huolissaan.

Tulihan se ambulanssi kahden ensihoitajan kera. Espanjaa osattiin tilaajapuolella auttavasti tai ei ollenkaan. Parhaiten olisi osannut potilas itse, mutta hän ei ollut vastauskunnossa. Ja vaikka olisi ollutkin, hän olisi vaatimattomaan tapaansa ilmoittanut olevansa aivan kunnossa ilman mitään lääkitystä – kuten aina ennenkin jo viitisen vuotta käytössä olleesta säännöllisestä lääkecocktailista huolimatta.

Tilaajapuoli päätti yhteisesti, että tukihenkilö noutakoon kotoaan parinkymmenen metrin päästä kirjalliset lääkemääräykset ensihoitajien silmäiltäväksi ja puutteellisesta kielitaidosta johtuvien väärinymmärrysten välttämiseksi. Vaan toisin päättivät ammattitaitoiset ensihoitajat. Tukihenkilön poissaolon aikana he latasivat injektionsa ja laukaisivat sen potilaan kankkuun sekä häipyivät. Jättivät sentään raportin pöydälle, josta voitiin jälkikäteen kimaran sisältö kerrata. Naapuri arveli paikallisen ambulanssiväen ylenkatsovan suomalaista väestöä, jota on tuolla paikkakunnalla paljon eläkepäiviään viettämässä. Vanhan väen osuus on korostunut, mikä näkyy varmasti toimeksiannoissa. Tämäkin käynti vahvistaa naapurin arvelua.

Kimara sai ukon tolpilleen – huojuville, mutta kumminkin. Alkoivat sitten tolpat elää omaa elämäänsä ja viedä miestä. Ilta ja seuraava yö meni levottomin jaloin levottomasti – kaikilla osapuolilla. Vuoteseen – ylös, sohvalle - ylös, vessaan - pois, parvekkeelle - sisään ja sitä rataa. Välillä tolkussaan, välillä omiaan lasketellen. Tukihenkilö vaelsi herrasmiehen perässä minkä väsymykseltään kykeni. Kunnes sitten nukahti, ja eikös herrasmies kerennyt jo taas pyörtyä romahtamaan keittiön pöydälle. Aamulla kävivät kaikki kierroksilla eikä vähiten herrasmiehen sydän,  joka takoi lepotilassa pitkästi toista sataa ja jalat eivät enää kannattaneet ollenkaan. Kimara oli tehnyt tehtävänsä.

Toisaalla järjesteltiin vaihtoehtoja, sillä toista samanlaista yötä ei enää kukaan halunnut. Vaihtoehdoksi järjestyi hyvässä maineessa oleva yksityissairaala. Hinta tosin hirvitti – 1000€ vuorokausi, mutta pakko oli jotain apua jostain yrittää, kun julkiselle puolelle ei näemmä oltu vielä riittävän sairaita.

Sairaalaan ensiapuun päästyä ensimmäinen asia oli tietysti välitön 200€:n etukäteismaksun höylääminen, kun kyseessä oli vakuutukseton henkilö – ilmeinen rariteetti siinä laitoksessa. Sitten herrasmies toimitettiin johonkin tutkimuksiin. Tukihenkilöt luovuttivat kirjallisen selvityksen käytössä olevasta lääkityksestä ensiavun toimenhaltijoille. Tukihenkilöitä pyydettiin odottamaan tovi tutkimusten ja jatkohoitopäätösten ajaksi.

Tovi venähti kahdeksan tunnin tietämättömäksi odotukseksi. Valko-, viher- ja sinitakkisia paineli tohkeissaan sinne tänne, mutta kukaan ei vaivautunut tilannetta tiedottamaan. Kunnes sitten tukihenkilöt ottivat hihasta kiinni vastaanottoseremonioissa nähtyä lääkäriä. Tarkkailu ja tutkimukset kuulemma jatkuvat mutta potilasta voidaan käydä tervehtimässä ennen osastolle siirtoa. Näin tapahtui ja väsyneet tukihenkilöt siirtyivät kotiinsa yöksi – maksettuaan ensin ensimmäisen tuhatlappusen. Luottokortti valokopioitiin samassa yhteydessä.

Aamulla tukihenkilöt löysivät tyhjän sängyn potilashuoneesta. Tulkki luvattiin selvittämään tilannetta. Kolmen tunnin odotuksen jälkeen tämä saapuikin. Potilas oli toimitettu teho-osastolle jatkotarkkailuun ja tutkimuksiin. Edellinen vierailuaika oli juuri päättynyt ja seuraavaan oli neljä tuntia, jonka tukihenkilömme kiltisti odottivat. Seitsemän tuntia vierähti siinä odottelussa.

Teho-osastolla vierailu oli potilaan hoitoakin silmälläpitäen hyödyllistä, sillä kirjallisesti ensiavussa annetut ja tietokoneelle naputellut lääkintätiedot olivat päässeet hukkumaan ensiavun ja teho-osaston välillä! Henkilökunta oli autuaan tietämätön potilaan vakiolääkitykestä ja olivat hyvin ilahtuneita tukihenkilöiden uudelleentoimittamista tiedoista, olkoonkin että ne saatiin enemmän kuin seitsemän tuntia myöhässä.

Aamulla potilas oli vihdoinkin osastolla, jonne tukihenkilömmekin taas saapuivat. Toinen  tukihenkilö valmisteli siirtoa julkiseen sairaalaan, johon herrasmiehellä oli veronsa maksavana residenssinä oikeus ja vakuudettomana henkilönä myös taloudellinen pakko. Siirron oli määrä tapahtua illansuussa. Siirto oli muuten selvä ja tapahtuisi, kunhan hoitava kardiologi vielä kävisi paperit tekemässä. Tämän piti tulla paikalle enemmän tai vähemmän kello 18, kuten hoitohenkilökunnan tapana oli vastata mihin hyvänsä aikatauluja koskevaan tiedusteluun. No, vähemmän tuli lääkäri paikalle – ei tuota näkynyt lainkaan, ja edessä oli vielä yksi rahast – ei vaan hoitoyö.

1000€:n vuorokausihintaan sisältyi ainakin oleskelu sairaalan vuoteessa. Mitä kaikkea muuta siihen sisältyi tai olisi voinut sisältyä, jäi hieman epäselväksi. Tutkimustoimenpiteistä piti tietysti maksaa erikseen. Maan tapaan kuului, että hinta voidaan veloittaa etukäteen luottokortilta haltijaa erikseen kuulematta. Selvisi siis sekin, mihin kortin valokopiota tarvittiin.

Tuolla vuorokausihinnalla saisi huoneen Ritzin presidenttisviitistä, jossa palvelu ja vehkeet varmasti pelaisivat. Vaan toisin oli tässä huippusairaalassa. Ilmastointilaite oli, muttei toiminut. Ilma kyllä kiersi, mutta sitä ei voinut sen enmpää lämmittää kuin viilentääkään. Huoneessa oli yövalo, joka ei antanut valoa. Kuten ei antanut lukuvalokaan. Oma vessa oli, mutta vessanpönttöön ei saanut edes vessapaperia (!) laittaa, jostain varmaankin hyvin hyvästä syystä.

Tukihenkilöä varten oli sohva, mutta vuodevaatteet piti erikseen pyytää, kuten myös eväät tukihenkilölle. Tulkkipalveluakin saatiin erikseen pyydettäessä, mutta tulkki puhui mitä sattui – kielsi antamasta vakiolääkkeitä, jotka kuulemma nostavat verenpainetta. Lääkäri ei tämmöistä kieltoa kuitenkaan ollut antanut. Sairaala mainostaa mm. suomenkielisellä hoitohenkilökunnalla, mutta tukihenkilömme eivät sellaista nähneet. Englannin taito vaihteli olemattomasta välttävään. Ainoa selkeää englantia puhuva oli tulkki, joka päästelikin sitten omiaan.

Potilas oli nyt lääkitty rauhalliseksi ja ”ylimääräinen” yö sujui ongelmitta. Aamupäivällä potilas oli aika-ajoin jo hereillä. Lääkärin lopputarkastus ja dokumenttien luovutuksen piti tapahtua enemmän tai vähemmän kello 11. Kello 13 se sitten tapahtui. Sitä ennen valitteli potilas nälkäänsä. Kävi ilmi, ettei tipassa ravintoa ollut annettu (suolaliuosta ja lääkkeitä vain). Ukko oli siis lähes vuorokauden ravinnotta. Syytä tähän tukihenkilöt tiedustelivat – oliko tarkoitus näännyttää potilas nälkään? Lääkäri oli kuulemma kieltänyt mömmöissä olevan henkilön suun kautta ruokkimisen. Sinänsä hyvä ohje – silloin, kun potilas on unten mailla mömmöissään. Lääkäri oli sama, joka jätti tulematta paikalle illalla päätöksiään uudelleenarvioimaan ja ohjeita uusimaan.

Nyt kolahti jo tukihenkilön nyrkki pöytään, että ukolle aamiaista ja sassiin. Näin myös tapahtui kymmenessä minuutissa, ja jopa kerkesi lääkärikin toteamaan syömäkyvyn. Sen kun ukko itse espanjaksi selvästi ilmoitti.

Osastolla ei tullut kenellekään pieneen mieleenkään mahdollinen puutteellinen ravitsemustilanne. Ainoa hoitohenkilökunnan omaehtoinen käynti tapahtui aamutuimaan, kun pöydälle ilmestyi pari pilleriä. Vaan ei esim. vettä pillereiden nielemiseen. Tai tietoa siitä, mitä ne olivat ja milloin niitä piti tai sai ottaa – potilas oli vielä tuossa vaiheessa unessa ja letkuissa. Näitäkin piti käydä erikseen tiedustelemassa.

Potilasseuranta oli sanalla sanoen surkeaa. Näytti, että perushoito oli jätetty tukihenkilöiden varaan ja hoitohenkilökunta vain odotti tiskillään josko joku osaisi jotain apua pyytää – tai vaatia. 1000€:lla ei todella saanut kuin maakuu(tus)paikan. Siihen nähden oli vähintäänkin kohtuullista, että sairaalan omasta viivyttelystä johtunut viimeinen yö oli ”ilmainen”. Vakuutuksen kautta maksaville potilaille asia on tietysti yhdentekevä mutta sairaalalle erinomaisen kannattavaa liiketoimintaa. Oharin tehnyt lääkäri ei ehkä tiennyt tämän potilaan maksujärjestelyistä.

Siirtoa valmisteltaessa kävi tukihenkilö maksamassa hoidot. Laskun piti olla valmiina odottamassa. Olihan se, mutta siinä yhden teho-osastovuorokauden sijaan laskutettiin kahdesta. Vihdoinkin paikalla sattui olemaan suomea taitavaa henkilökuntaa, joka ähelsi päätteellään laskun muutosta puolisen tuntia ja jupisi suupielestään selkeällä suomella, että on nämä systeemit niin syvältä. Tukihenkilöt eivät voineet kuin yhtyä ajatukseen, eikä se rajoittunut pelkästään laskutustoimeen.

Siirto alkoi. Reippaat ambulanssimiehet heivasivat ukon vuodevaatteineen ja sairaalapaitoineen ulos ambulanssiin. Siellä sitten odoteltiin kohtuulliset puoli tuntia, kunnes autolle löytyi kuskikin ja päästiin matkaan. Kiirehän ei sinänsä ollut eikä pillejä huudatettu. Silti paineltiin autovialla parhaimmillaan 130 lasissa – 80:n rajoitusalueella. Mutta sitähän ei potilasosastolla tiedetty. Takana ajavat tukihenkilöt sen sijaan puristivat kahvoja.

Perille sentään päästiin ehjänä ja herrasmies toimitettiin ensiapusisäänkäynnistä julkiseen hoitolaitokseeen. Samasta ovesta saapuvat myös kaikki poliklinikalle tulijat – niin potilaat kuin saattajatkin. Herrasmiehelle tehtiin muutama koe ja pikainen tilannearvio: kotiin, kun ei tarvitse letkuissa roikkua. Sinänsä hyvä päätös – tuossa iässä vähänkään pitempi makaaminen sänkyyn sidottuna oudossa ympäristössä laitostaa nopeasti ja lopullisesti, mikä vaara tässäkin oli mitä ilmeisin. Kunhan vaan kotona jotenkin pärjäisi. Mutta sehän ei olekaan enää sairaalan ongelma.

Herrasmies istutettiin pelkkä sairaalapaita päällä pyörätuoliin ja ohjattiin odottamaan lääkärin loppulausuntoa, reseptejä, pukeutumislupaa sekä kotiutusta. Odotus tapahtui kaiken poliklinikoille odottavien noin sadan muun kanssa samassa tilassa ja samassa jonossa. Aika-arviota ei annettu, mutta se olisi varmaankin ollut enemmän tai vähemmän jonkin aikaa. Se oli tällä erää kolme tuntia. Terveellekin olisi tuon ajan istuminen paikallaan pelkkää tuskaa, saati sitten hämärän rajamailla nuokkuvalle vanhukselle. Potilas pyrki ylös tuolistaan, mutta ei oikein käynyt päästää häntä paitasillaan kekkalehtelemaan muun odotusväen joukkoon. Muutama tärinäkohtaus kerkesi tuona aikana tulla vieressä istuvien tyttöjen hämmästykseksi. Alentavaa. Masentavaa. Sikamaista. Raivostuttavaa.

Ei mennyt lopputarkastuskaan ihan hyvin. Englanti oli lääkärillä aivan hukassa. Tukihenkilöt ehdottelivat lääketiteteellisiä termejä sitä mukaa, kun lääkärinuorukainen niitä hapuili. Tässä kohden auttoivat tukihenkilöiden omat kokemukset terveydenhoitolatinasta ja Teho-osasto –sarjan aktiivisesta seuraamisesta. Silti ei ihan heti selvinnyt, että yksi rivi reseptissä olikin lähete jatkoseurantaan. Sen varaamiseksi piti vielä käydä luukulla x, josta sitä ei tietenkään voinut varata vaan käteen lyötiin valokopio kartasta ja puhelinnumero, josta asiaa voisi tiedustella.

Kotiin mentiin apteekin kautta. Kaksi nappia sydäntä varten. Muuten jatketaan samoilla eväillä. Siinä koko kolmen vuorokauden ja 3000€:n hoitojakson tulos ja jatkohoitosuunnitelma.

Kotona jaksettiin nauttia puolikas pizzaa ja lasillinen kaljaa. Sitten tulikin ensimmäinen huimauskohtaus. Herrasmies raahattiin vuoteeseen kainaloista kannatellen. Vaeltelu alkoi taas. Tukihenkilöt alkoivat päivystää ja vahtia vuoroon. Kierros täyttyi. Ainoa toivo on löytää hyvin varustettu ja –miehitetty hoitokoti, joka toimii 24 tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa. Muuten seuraavalla kierroksella sortuu jo tukihenkilöstökin.

Älkää tulko meille väittämään, että Espanjassa sairaanhoitojärjestelmä olisi Suomea laadukkaampi kummallakaan puolella. Siellä ei hyvää perushoitoa näy saatavan edes isolla rahalla. Pelit ja vehkeet sairaaloissa kuulemma on, mutta organisointi ja tiedonkulku ovat inkivisition ajoilta. Bisneksen näkökulmasta katsoen homma kyllä pelaa: asiakkaita – tai tarkemmin näiden vakuutusyhtiöitä  – rokotetaan kuin vierasta sikaa. Ja kun vakuutusyhtiötä rokotetaan, rokotetaan silloin tavallista vakuutuksenottajaa – sinua ja minua.

Hoitokokemus kokonaisuutena oli juuri sitä, mitä toimistotyttö suupielestään jupisi: syvältä.

Julkaistu Kommentoi Jotakin on, vaan onko loppua?

(Julkaistu alunperin 4.4.2008)

Maailmankaikkeus ilmeisestikin on, koska jotakin - kuten esimerkiksi tämä kirjoitus - on olemassa jossain mielessä. Onko se jotakin oikeasti olemassa olevaa vai vain virtuaalista, ziganttista liki nollasummapeliä (liki nolla epätarkkuusperiaatteen rajoissa), jää nähtäväksi - kuten eräs ikävuosiaan edellä oleva nelivuotias pohdiskelija kysyi: "äiti, ollaanks me suoraa lähetystä vai tullaanks me videolta"? Tämän kirjoituksen fyysiseen olemassaoloon on ehkä helppokin uskoa: valoa kuvaruudulta ja sen aikaansaamia reaktioita lukijan verkkokalvolla ja edelleen hermoimpulsseja aivoissa voidaan mitata, mutta missä mielessä ovat olemassa ajatelmat, joita se kenties lukijan tietoisuudessa herättää? Miten mitata niitä vertailukelpoisella tavalla? Miten määritellä tietoisuus?

Maailmankaikkeuden olemusta koskettelevat pohdinnat kiertyvät usein sen alkuun, jota tapahtumaa eivät kiellä enää kuin harvat iankaikkiseen staattisuuteen uskovat, vaikka omin silmin alun näkisivät - jos olisivat vähääkään viimeksi kuluneen vuosisadan kiistattomista luonnontieteellisistä tuloksista perillä, alkaen yleisestä suhteellisuusteoriasta. Staatikon olisi hyvä pysähtyä eksyessään vaikkapa kännykkää tai siihen sisäänrakennettua satelliittipaikanninta käyttäessään miettimään, miten huonosti kuuluisi Huitsin Nevadassa, jos kätösessä piipittävä laite ei ottaisi suhteellisuusteoriasta johdettuja tuloksia huomioon!

Alkuun uskovien joukko jakautuu karkeasti kreationisteihin ja tyhjästä nyhjäisyyn uskoviin. Kreationistien jumalan liikkumatila nollahetken ja tunnetun fysiikan välillä kapenee kääntäen verrannollisesti hiukkaskiihdyttimien tehonlisäykseen. Voi olla, että väli ei häviä koskaan, joten jumalalle jää ehkä aina jonkinlainen tila - ellei sitten jonkinlainen induktiivinen rajankäyntipäättely osoita epäsuorasti, että jokin fysiikka on ollut voimassa mielivaltaisen lähellä nollahetkeä. Tällöin mikä tahansa jumalan tarvitsema luomisen aika kääntyy jumalaa vastaan.

Voidaan tietysti kysyä, onko mielivaltaisen pienessä aikavälissä mieltä? Jokainen reaalilukujen lukusuoraan tutustunut koululainen mieltää helposti janan jatkuvuuden, mutta onko aika luonnossa jatkuva ilmiö? Entäpä jos aikakin on kvantittunut ja olevaisuutta - materian ja energian kvantteja ja niiden muodostamaa järjestymiskudelmaa - pitäisikin tarkastella peräkkäisinä ajanhetkinä (0,) 1, 2, 3, ... siten, että kudelma on ajan hetkellä 1 asennossa A(1) ja niin edelleen. Materian värähtely on luonteeltaan tällaista - kvarkkien spinit voivat osoittaa joko tähän tai tuohon suuntaan (ja ehkäpä molempiinkin?), mutta eivät mihinkään välillä. Tällöin ajanhetket seuraavat toisiaan näennäisen saumatta, mutta siitä huolimatta esim. mitattavaan aikaväliin 1 - 3 ei mahdu kuin yksi kudelman asento A(2). Maailmankaikkeus on siis sykkivä tila-automaatti, joka pysyy tietyssä tilassa aikakvantin ajan ja vaihtaa tilansa viiveettä seuraavaan tilaan fysiikan pakottamalla tavalla.

Suorilla todisteilla - siis paremman puutteessa korkeaenergisillä hiukkasilla tehdyillä törmäyskokeilla - ei ainakaan voida mennä mielivaltaisen lähelle nollahetkeä, sillä on välttämättä olemassa suurin nollaa suurempi ajanhetki, josta taaksepäin meneminen vaatisi kokeen, jossa tarvittava energia ylittäisi maailmankaikkeuden kokonaisenergian. Tai kuten matemaatikot asian ilmaisevat: tarvittava energia kasvaa yli kaikkien rajojen ja lähestyy siten äärettömyyttä. Ja äärettömyydet ovat äärellisen maailmankaikkeuden selittämisessä myrkkyä.

Sikäli kun maailmankaikkeus ylipäätään on äärellinen. Vaikkei siinä reunaa olekaan, on sillä ainakin äärellinen tilavuus? On vaikea olla näin uskomatta: miten ihmeessä jokin äärellinen olisi jo voinut laajeta äärettömäksi äärellisessä, alkupaukusta alkaneessa ajassa? Onhan nimittäin laajenemisnopeus ainakin äärellinen - sittenkin, vaikka inflatorisessa vaiheessa ilmeisestikään edes valon nopeus ei rajana ollut? Energian siirtelyssä on valon nopeus ehdoton yläraja ja kausaliteetin takaaja, mutta se ei ilmeisestikään koskenut eikä koske itse avaruuden laajenemista. On selvää, että maailmankaikkeus on suurempi - kenties mielettömästi suurempi - kuin mitä kykenemme tällä hetkellä näkemään - laajeneehan horisonttimme kaiken aikaa, kun valo saapuu meille koko ajan yhä kaukaisemmista, ennen näkymättömistä kohteista. Mielenkiintoista on tietysti pohtia, miten suureksi inflatorinen vaihe oikeastaan kaikkeutemme venäytti ja miten iso osa siitä on toistaiseksi - ja pitemmän päälle, laajenemisen kiihtyessä, alunperinkin tahi ainakin myöhemmin lopullisesti horisonttimme ulkopuolella. Voisiko se olla peräti ääretön?

Jos voisi, seuraa siitä niinkin hulluja johtopäätöksiä kuten että kaikki vaihtoehdot toteutuvat ja vieläpä äärettömän monta kertaa. Siis sekin, että joku idiootti jossakin väittää tässä kohden, että kaikki vaihtoehdot toteutuvat, mutta vain äärellisen monta kertaa - joka johtaa ristiriitaan avaruuden äärettömyysväitteen kanssa ja siksi sen väittäjän on oltava idiootti...

Alusta on ollut puhetta jo pitkään. Loppu on jäänyt jostain syystä vähemmälle. Ehkä siksi, että se lähimmilläänkin on niin kovin kaukana alkuhetkeen verraten. Ehkä lopun pohdiskelu ei ole myöskään kovin mediaseksikästä verrattuna alkuaikojen inflaatioon, kvarkkipuuroon, materian ja taustasäteilyn muodostumiseen, läpinäkyvyyden (ent. valkeuden) tulemiseen ja seuranneeseen galaktiseen ilotulitukseen, jonka jätteistä meidätkin on kokoon keitetty. Kuten on myös keitetty omenakemppi ja rucola.

Loppu voi olla silti yhtä kutkuttava kuin alkukin. Oikeastaan tällä haavaa vähän haastavampikin, sillä alun uskotaan yleisesti olleen, mutta lopun tulemisesta ei olla kovinkaan varmoja. Riippuen tietysti siitä, mitä kukin lopulla tarkoittaa. Tässä se on tila, jossa viimeinenkin musta aukko on kokonaan höyrystynyt Hawkingin säteilyksi ja joka ainut pimeydessä vaeltava materiahiukkanen hajonnut omia aikojaan massattomiksi fotoneiksi, joiden aallonpituus kasvaa loputtomiin ja maailmankaikkeuden lämpötila lähestyy mielivaltaisen lähelle absoluuttista nollapistettä.

Vai mitenköhän tuossa loppujen lopuksi käynee? Minkä muodon maailmankaikkeus tuolla hetkellä saa, kun viimeinenkin gravitaatiota ympärilleen levittävä massallinen materiahiukkanen on hävinnyt? Ei ole gravitaatiota avaruutta käyristämässä, ja luonnon geometria yhtyy euklidiseen koulupojan geometriaan? Jossain mielessä maailmankaikkeus on tällöin täydellisesti murhattu - ei ole edes ruumista. Kaikki on muuttunut fotonien haipuvaksi hengeksi, siis eräässä mielessä kuolleeksi, mutta vielä olevaiseksi. Myös antimateria häviää, mutta ei suinkaan komeasti poksahtaen materian kanssa - sellaisiin tapaamisiin avaruus on aivan liian harva - vaan samalla lailla sisäsyntyisesti, sisäisen epävakauden ansiosta, eikä materiasta poikkeava käänteinen sähköisyys hajoamista estä.

Mikä on tuolloin kummallisen pimeän energian olemus massattomassa avaruudessa? Pimeä energiahan luo jonkinlaista laajenemista vauhdittavaa antigravitaatiota, mutta kun ei ole massaa - siis gravitaatiota, niin onko välttämättä antigravitaatiotakaan? Vai onko antigravitaatio jokin massasta riippumaton mutta ajan suhteen kasvava suure? Sehän voi johtaa massan häviämiseen paljon ennen kuin massa sisäsyntyisesti, omaa todistettua epävakauttaan vain omia aikojaan ja pikkuhiljaa hajoaisi. Koska antigravitaatio venyttää avaruutta alati kiihtyvällä vauhdilla, käy tuo kiihtyvyys jossain vaiheessa vahvemmaksi kuin massahiukkasten sisäinen koossapitävä voima ja alkeishiukkasetkin (protonit, neutronit, elektronit) hajoavat. Ja se hajoaminen ei ole vaatimaton tapahtuma: jos oletetaan, että maailmankaikkeus on laajenemisnopeudessaan homogeeninen, tapahtuu massan - sen, mitä sillä hetkellä on jäljellä - lopullinen hajoaminen samalla hetkellä kaikkialla, kun kiihtyvyys voittaa hiukkasten sisäisen koossapitävän voiman: tapahtuu käsittämätön materian loppurevähdys. On jopa laskettu, että se tapahtuu noin 30 minuutin kuluttua siitä, kun atomitkin ovat hajonneet alkeishiukkasiksi.

Jos loppurevähdyksen hajoamistuotteet ovat fotoneita niin hyvä on, materiaalisen lorun loppu on tullut. Jos ne ovat kvarkkeja - tällä hetkellä pienimpiä tunnettuja aineen rakenneosia, voidaan kysyä, revähtävätkö nekin jotenkin massattomaksi energiaksi - siis fotoneiksi? Vai onko kvarkin tilavuus niin pieni, ettei maailmankaikkeuden venyminen siihen enää vaikuta - jolloin siis tilavuuskin olisi kvantittunut ja laajeneminen olisikin laatikkoleikki, jossa alkeislaatikoiden määrä vain lisääntyy? Tällöinhän ei ehkä olisi mieltä edes enää puhua avaruus-ajan avaruudestakaan jatkumona? Kvarkkien pysyvyyteen on yhtä vaikea uskoa, kuin niistä koostuneen korkeammankaan tason materian pysyvyyteen. Voidaan kuvitella, että lopputuloksena on kuitenkin vain fotoneita, tavalla tai toisella. Jos näin ei olisi, selityksen on ehkä löydyttävä jostain säieteorian yli neljän menevistä ulottuvuuksista - 11:een astihan niitä nykyarvelun mukaan riittää.

Häviääpä materia sitten itsestään tai laajenemisen revähdyttämänä, ollaan ehkä tilanteessa, että olemassa on vain fotoneita, joiden aallonpituus kasvaa - ja siis maailmankaikkeuden lämpötila lähestyy absoluuttista nollaa. Tuleeko riittävän lähellä nollapistettä raja, jossa maailmankaikkeuden olevaisuuskin loppuu? Raja, johon laajenemisen ja taustasäteilyn dynamiikka pysähtyy yhtaikaa ajan kanssa (olemme siis laskeneet ajan kvantit lukuun N, ja N+1:tä ei ole) ja tapahtuu jokin jäykistymisen faasimuutos, maailmankaikkeuden supratila, joka johtaa tyhjiöön - tilaan, josta kaikki alkoi ja ulottuvuudet häviävät. Tapahtuu se, jonka Pelle Peloton keksi jo Ankkalinnassa, maallisen materiaalisuuden aikana: maailmankaikkeuden alkupommi sanoi PUM ja sille symmetrinen antipommi sanoo MUP imaistessaan ulottuvuudet itseensä. Jäljelle jää vain virtuaalista potentiaalienergiaansa noin nollaenergian ympärillä kihisevä tyhjyys. Tuolla hetkellä - jos sitä joku voisi tarkkailla - olisivat kaikki tyytyväisiä: fyysikoiden symmetriankaipuu täyttyisi (epätarkkuusperiaatteen sallimissa rajoissa, tietenkin) ja jumalan sana kävisi sen ainoan kerran toteen: tyhjästä olet sinä tullut, ja tyhjäksi on sinun jälleen tultava. Aamen.

Julkaistu Kommentoi Ilmasto muuttuu, vaan muuttuuko ihminen?

(Julkaistu alunperin 9.7.2006)

Ympäristönsuojelutekniikan dosentti Jarl R. Ahlbeck Turun Yliopistosta on sitä mieltä, että "kasvihuoneilmiöllä elämöidään turhaan" (Vieraskynä, HS 5.7.2006).  "Elämöinnillä" hän tarkoittaa ilmiön vaikutuksista tai jopa sen (ihmisen aiheuttamasta) olemassaolosta käytyä maailmanlaajuista keskustelua.

Keskustelun hän rinnastaa natsiaikaiseen rotuoppiin! Rohkeasti verrattu, yliopistomieheltä. Onneksi kuitenkin ilmastomuutoskeskustelua voidaan käydä maailmanlaajuisesti ja vapaasti niin, ettei mikään teollis-poliittinen taho kykene sen  tuloksia etukäteen sanelemaan. Tulosten manipulointiin yritystä kyllä on, mutta se kuuluu globaalin keskustelun luonteeseen - aina löytyy tahoja, joille lyhyen tähtäimen rajatut taloudelliset intressit ajavat edelle kaikista globaaleista megatrendeistä, vaikka jokin niistä lopettaisi varmasti myös kyseisen tahon taloudellisen toiminnan "sitten joskus".

Ahlbeckin  kritiikki kohdistuu ennen muuta ennusteiden epävarmuuteen. Ennustaminenhan on tunnetusti epävarmaa, ja erityisesti tulevaisuuden ennustaminen on sitä välttämättä. Sitä ei kukaan kielläkään. Hiilidioksidin pitoisuus lisääntyy ilmakehässä tällä hetkellä ennen muuta ihmisen toiminnan ansiosta. Tuloksella ei voida enää spekuloida, se on mitattavissa oleva tosiasia. Johtopäätökset ja ennustukset menevätkin sitten äärestä laitaan: tutkijoiden enemmistön mielestä se on keskeinen tekijä tapahtumaketjussa, joka voi johtaa äkillisiin ja ihmisen historian mittapuussa peruuttamattomiin katastrofeihin, jotka pahimpien skenaarioiden mukaan lopettavat ihmiskunnan tai ainakin taannuttavat sen rippeet kivikaudelle. Vaan ei Ahlbeckin mielestä: hiilidioksidin lisääntyminen ilmakehässä "ei ole uhka luonnolle" ja se vain edesauttaa elintarviketuotantoa koko ihmiskunnan hyväksi!

Ahlbeck astuu samaan kuoroon merigeologi Boris Winterhalterin kanssa, ja laulu on vanha tuttu: antaa palaa vaan! Siinä missä Ahlbeck näkee sen vain hyväksi ihmiskunnan lähitulevaisuudelle, Winterhalter tarkastelee säätilan vaihteluita geologisessa mittakaavassa, jossa pienin yksikkö on jääkausien väli, tuommoiset 100.000 vuotta. Ihminen  todennäköisesti häviää tuossa ajassa joka tapauksessa yhdestä tai toisesta enemmän tai  vähemmän itseaiheutetusta syystä, joten siinä mielessä Winterhalterin mielipiteet voidaan jättää omaan kivettyneeseen arvoonsa silloin, kun ennakoidaan ihmisen tulevaisuutta muutaman kymmenen sukupolven päähän.

Molemmat näkökulmat ovat loogisesti ja eettisesti kestämättömiä: mistään  ei tarvitse olla huolissaan, koska ennusteet ovat vain ennusteita, näyttivätpä ne kuinka todennäköisiltä hyvänsä. Muutokset tulevat joka tapauksessa omaan tahtiinsa. Ahlbeckin edustama näkökanta on silti kestämättömämpi, koska se ottaa kantaa ihmiskunnan lähitulevaisuuteen, ja on siten käynnissä olevan keskustelun kannalta relevantti. Sillä, että jääkaudet tulevat ja menevät ja että punainen jättiläinen lopulta nielaisee koko maapallon, ei ole tämän käynnissä olevan "elämöinnin" kannalta mitään tekemistä.

Molemmat kuorolaiset jättävät tieten tai tyhmyyttään huomiotta keskeisimmän argumentin, joka on täysin mitattavissa: nykyinen ilman kasvihuonekaasujen pitoisuuksien muutosnopeus on jotain ennennäkemätöntä ainakin ihmiskunnan historian mittakaavassa tarkasteltuna, jäätiköiden kairanreikien kertomana. Jos mennään Winterhalterin mittakaavaan, löytyy sieltä useita todisteita muutosnopeuden vaikutuksista. Esimerkkinä vaikkapa Meksikonlahden muodostanut asteroidi, joka muutti ilmakehän (pöly-)pitoisuuden ja valonläpäisykyvyn radikaalisti tunnetuin seurauksin. Nisäkkäiden valtakauden aamunkoitto tapahtui, josta ihminenkin voi olla kiitollinen - ilman sitä emme todennäköisesti olisi lajina olemassa eikä niin muodoin Ahlbeck'kään länkyttämässä joutavia.

Jos ihmisyhteisö yhtyy globaalisti mainittujen herrojen lauluun, saattavat laulut loppua lyhyeen; ainakin ns. länsimaisten hyvinvointiyhteiskuntien ja kaukoidän nousevien talouksien teknologiariippuvat järjestelmät voivat romahtaa takaisin alkeellisen maanviljelyn ja keräilytalouden asteelle, kun järjestelmien ylläpitoon tarvittava energiahuolto pysähtyy. Tai se pysäytetään viimeisenä,  toivottomana hätäkeinona ilmakehän vastaiskun pysäyttämiseksi. Parhaiten selviävät (ja ehkä viimeisinä lajin edustajana juuria tonkivat) matalan teknologian agraariyhteisöt viimeisillä elinkelpoisilla alueilla. Mikä oikein onkin, jos asiaa tarkastellaan syyllisyyden näkökulmasta.

Julkaistu Kommentoi Kosmista angstia kaavasta N = R x Fp x Ne x Fl x Fi x Fc x L

(Julkaistu alunperin 27.11.2005).

Kuvaraamattua kun hädin tuskin lukemaan oppineena vähänöösinä selailimme, koimme maailmaasyleileviä väristyksiä uhkaavan mustavalkografiikan äärellä, kun tummanpuhuvien pilvien lomasta lankesi maahan jumalallinen valonsäde ja taivaalliset sotajoukot karauttivat kedolle paimenia moikkaamaan. Sittemmin materialistinen ja empiirisiin havaintoihin tukeutuva maailmanselitys valtasi alaa, eikä jesse tai sen faija tarjonneet enää minkäänlaisia kiksejä. Muistelemme viimeistenkin semmoisten hävinneen noin rippikoululeirillä, jossa punastelevista apupapeista tai änkkäävistä isosista ei ollut juuri minkään selittäjiksi.

Oli jokseenkin hämmentävää tavoittaa häivähdys tuosta taivaallisen säteen aiheuttamasta huimaavasta tunnetilasta yllättäen aivan toisenlaisen maailmanselityksen äärellä. Luimme nimittäin Stephen Webbin Missä kaikki ovat (If the Universe is Teeming with aliens...Where is Everybody, suom. Hannu Karttunen, Ursan julkaisuja 96, ISSN 0357-7937). Se käsittelee ns. Fermin paradoksia ja sen valittua 50:ttä selitystä. Paradoksi on yksinkertaisesti se, että jos kerran elämälle suotuisia ympäristöjä on Linnunradassakin valtavia määriä ja useilla niistä on ehkä älyllistäkin toimintaa, niin miksi emme ole vielä saaneet sellaisesta merkkiäkään?

Kirjahan on mitä rattoisinta luettavaa maallikollekin. Siinä Webb avaa pelin selityksellä numero 1 huumorin merkeissä: ne ovat jo täällä ja ne kutsuvat itseään unkarilaisiksi! Perusteena on se, että mikään muu ei voi selittää unkarilaisten keskimääräistä korkeampaa älykkyystasoa verrattiinpa mihin tahansa muuhun kansallisuuteen. Selitykset kyllä lähtevät sittemmin nopeasti älyllisyyden linjoille. Tuon tuostakin Webb lupaa oman selityksensä viimeisenä, numerolla 50. Ja tuon tuostakin hän antaa itsestään optimistin kuvan ja antaa periaatteellisen tukensa selityksille, että kyllä alieneita voi olla, me emme vain ole vielä kuulleet heistä - pääasiassa siksi, ettemme tiedä mistä etsiä tai etsintätekniikka on liian kehittymätöntä. Edelleen Webb ei näe periaatteellista estettä, etteikö ihmiskunta voisi kehittyä joskus (älykkyyden kolmannelle) tasolle, jossa se itse olisi kosmisissa yhteydenotoissa aktiivinen osapuoli.

Koska emme huijaa pasianssissa, emme kurkkineet etukäteen 50:ttä selitystäkään, odotimme vain malttamattomana odotettavissa olevaa Webbin positiivista ja perusteltua näkemystä ulkoavaruudellisen älyn olemassaolosta. Vaan kuinkas kävikään: selityksessään Webb esittelee Eratostheneen seulan alkulukujen etsimiseen ja soveltaa sen ideaa älyllistä elämää sisältävien taivaankappaleiden seulomiseksi. Pelkästään Linnunradassa on tuommoiset muutama sata miljardia tähteä ja niillä planeettoja ehkäpä kymmenkertainen määrä. Kuitenkin, kun ne kaikki heitetään Webbin seulaan, putoaa sen läpi vain yksi ainoa jyvänen. Olemme yksin omassa Linnunradassamme ja ehkäpä koko (tunnetussa) maailmankaikkeudessa. Perustellusti. Tai ainakaan meidän tuntemamme tyyppistä elämää ei muualla ole. Jos tulossa yksikin tekijä on nolla (tai käytännöllisesti katsoen - mitä se kosmisessa mitassa tarkoittaakaan - nolla), on aivan sama miten suureksi arvioimme sen suurimman luvun, joka esittää planeettojen kokonaismäärää tarkastelualueella. Seulan toiseksi viimeinen taso oli odotettavan tiheä: elämän synty ylipäätään, vaikka olosuhteet (lämpötila, kemia, käytettävissä oleva aika) olisivat otollisia. Todennäköisyys tälle on huimaavan pieni. Mutta viimeinen taso oli se, joka teki pienestä mitättömän pienen: mikään ei sanele, että sokea, kehittyneisiin elämänmuotoihin johtava evoluutio välttämättä kehittäisi käsitteillä kommunikoivan elämänmuodon. Maa itse on siitä hyvä esimerkki: muutaman miljardin vuoden ja muutaman kymmenen miljardin lajin joukossa ei ole kuin (tiettävästi) yksi, joka siihen kykenee.

Kirjan sivulta laskeutuva taivaallinen valonsäde häikäisi meidät toisen kerran.

Buckminister Fuller totesi: Joskus ajattelen, että olemme yksin. Joskus ajattelen, ettemme ole. Kummassakin tapauksessa ajatus on järkyttävä. Jos tosiaan olemme yksin, on (ja oli) järkytys mollivoittoinen ja musertava. Jos tosiaan olemme yksin, seuraa siitä suorastaan kosminen velvollisuutemme pyrkiä pysymään lajina hengissä Maan päällä niin kauan, että kykenemme aloittamaan älyn levittämisen Linnunradan miljoonille elinkelpoisille mutta steriileille planeetoille. Emme sano, että levittäytyjien pitäisi olla solupohjaiseen biokemiaan perustuvia olentoja, sillä sellaisille tähtienvälinen matkustus on todennäköisesti joka tapauksessa mahdotonta. Mutta älykkäitä niiden tulisi olla - siis robotteja, jotka osaavat monistaa itseään vuosimiljoonien ajan ja kykenevät kantamaan (solu?)elämän siemenet tähdeltä toiselle. Muuttajat tosin eivät liene enää Homo Sapiens -lajia vaan jotain muuta, jota on vaikea edes kuvitella.

Murheellisinta tässä on eräs selitys, jonka mukaan hiukkasfysiikkaa hallitseva älyllinen elämä välttämättä tuhoaa itsensä ydinasein kosmisesta aikajänteestä katsoen käytännössä niin pian, kuin se on suinkin mahdollista. Valitettavasti selityksen oikeellisuuden todennäköisyys on järkyttävän lähellä yhtä, ellei jopa tasan.

Julkaistu Kommentoi Anarkian tilaan

(Julkaistu alunperin 22.11.2005)

Jotkut nuoremman väen piirit ovat sitä mieltä, että anarkia on ainoa oikea yhteiskuntajärjestys. Määritelmä menee, näin olemme antaneet itsellemme kertoa, jotensakin siten, että pienyhteisöt ikään kuin luonnostaan organisoituisivat itsenäisiksi kulutus- ja tuotantoyksiköiksi, jotka kävisivät vaihdantataloutta ympärillään olevien muiden vastaavien piirien kanssa. Rajanveto tällaisten "yksikköjen" välillä olisi dynaamista ja päällekkäistä. Olemassa olisi sekä maantieteellistä että toiminnallisia yksikköjä. Yksiköt eivät olisi vastuussa tekemisistään kuin itselleen, ja sisäisesti vallitsisi täydellinen demokratia. Toimeenpanevana elimenä olisi  yksikkökokous, jossa ei olisi muodollisesti valittuja toimijoita tai toimihenkilöitä, vaan asioista päättäisivät ketkä paikalle sattuvat tulemaan. Päätökset eivät tietenkään sitoisi ketään mihinkään, vaan kaikki perustuisi vapaaehtoisuuteen.

Mitään organisatorista ylärakennetta ei yhteiskunnassa tai pikemminkin yksikköjen joukossa olisi. Yksiköt olisivat vain verkottuneita siten, kun ne sattuvat kulloinkin olemaan. Veronkanto-oikeutta ei olisi kenelläkään, eikä siten myöskään verovaroin kustannettuja palveluja tai organisaatioita. Erityisesti ei olisi järjestyksenpito-organisaatioita, sillä ne jos mitkä anarkistipiirien lihassa piikkinä ovat. Eikä olisi lakiakaan, ainakaan muodollista ja kirjoitettua. Kaikki toimisivat omien tai korkeintaan yksikön yhteisesti sopimien oikeuskäsitysten varassa.

Tämmöisellä yhteiskuntajärjestyksellä sitä pitäisi sitten maailmaan onnen auvola rakentaa. Kuullostaako tutulta? Meille ainakin saapui nostalgisia väreitä Porthanian kuppilasta 70-luvulta, kun kukkahuiveihin sonnustautuneet, palavasilmäiset nuoret neidot julistivat sitä ainoaa oikeaa mallia tiedonantajat tanassa. Kaikkihan tiedämme, kuinka sitä mallia kokeilleelle ihannevaltiolle kävi: se hävisi yhdellä muurin kaadolla. Totuuden nimissä sanottakoon, etteivät silloiset mallimaat mallia varsinaisesti toteuttaneet, pikemminkin päinvastoin: kansanvaltaa paasattiin, mutta moista isäaurinkois(mieli)vallan keskittymää pitää hakea kolmannesta valtakunnasta ja rakkaasta johtajasta, ennen kuin vertainen löytyy. Niiden valossa järjestyksenpito-organisaatoihin kohdistettu inho on ymmärrettävää. Onko se ymmärrettävää siksi, ettei saisi kansanedustajaa tai tämän autoa potkia, emme olisi siitä niin varmoja.

Anarkiaa ei ole tietoisesti kokeiltu vielä missään. Tietoisuudella tarkoitamme, että jokin kokeilunhaluinen ns. vanhojen yhteiskuntajärjestysten mukaan nykyään toimiva valtio tai muu yhteisö todella päättäisi organisoitua "yksiköihin" ja purkaa kaikki muut hallinnolliset ylärakenteet. Ja sitten eikun ruvettaisiin elämään anarkian tilassa, ilman isoveljeä, pakkoa tai poliisia. Kymmenen vuoden kuluttua sitten vedettäisiin johtopäätökset - paranivatko asiat?

Tarkoittamattomia "anarkioita" kyllä on koettu, paljonkin. Esimerkiksi vaikkapa Somalia, joka ei suinkaan yhteisellä päätöksellä vaan keskinäisten klaanikahnausten myötä ajautui eräänlaiseen anarkiaan ainakin, jos sillä tarkoitetaan ylärakenteiden purkautumista tai ainakin lamautumista. Siinä mielessä siellä ei määritelmän mukaista anarkiaa toteutettu, että järjestyksenpito-organisaatioista olisi päästy eroon, päinvastoin: koko yhteiskunta pyörii eräänlaisen järjestyksenpidon ympärillä. Ja hyvä niin, että edes jotain duunia on, ainakin joillakin. Joko pyssymiehenä klaanin kaartissa tai kerjäläisenä kadulla. Siinäpä ne elinkeinot ovat noilla kulmilla nykyään. Materiaalisen (hyvin-?)voinnin takaavat kansainvälisen avun jauhopussit, joita kukin parhaansa mukaan ryöstää niiltä, joille ne on tarkoitettu: vanhukset, naiset ja lapset.

Marxilaisperäisen kommuuniyhteiskunnan kokeilut on jollain tasolla jo nähty. Anarkia on myöskin, määritelmänsä mukaan, eräänlainen kommuuniyhteiskunta. Mielenkiintoista olisikin nähdä tarkoituksellinen kokeilu jossain. Siis vain nähdä. Itse emme suurin surminkaan siihen kokeiluun haluaisi osallistua, hyvin yksinkertaisesta syystä: emme jaksa uskoa riittävän monen ihmisen riittävään epäitsekkyyteen.

Itseorganisoituvat yksiköt lataisivat niin paljon vaatimuksia jäsentensä moraalille, että siitä ei lankeamatta kukaan selviäisi. Yksikkö tuhoutuisi omaan mahdottomuuteensa - ellei naapuriyksikkö olisi sitä jo siihen mennessä nielaissut. Tuhoutuminen alkaisi välittömästi yksilöistä, joille oikealla ja väärällä - ts. moraalilla - ei ole mitään merkitystä tai sen sisältö on yksinkertaisesti: se mikä on sinun, on myös minun mutta käänteinen ei päde. Kahmiminen ei herättäisi ajatustakaan, että se voisi olla joltain toiselta pois - ei, vaikka toiselta henki irtoaisi omaisuudensiirron yhteydessä. Yhteisö joutuisi välittömästi vaikeuksiin tällaisten yksilöiden - joita voisimme nimittää psykopaateiksi - kanssa: jonkinlaista järjestyksenpitoa olisi pakko organisoida, jottei jokainen mummu tule ryöstetyksi kokeilun ensimmäisen viikon aikana.

Tuhoutumisen kannalta ratkaisevaa olisi ns. kusipäiden esiintulo. Se joukko koostuu ihmisistä, jotka tietävät, mikä on oikein, mutta silti tekevät väärin. Tämä joukko jakautuu karkeasti kahteen alijoukkoon: aktiivisiin ja passiivisiin kusipäihin. Edelliset hakeutuvat omanvoitonpyynnön ajamana tieten tahtoen hankkeisiin, joissa toimitaan itsestäkin oikeilta tuntuvien periaatteiden vastaisesti. Toiminta tehdään piilossa juuri siksi, että se arvataan vääräksi muidenkin silmissä. Tätä aktiivikusipäiden joukkoa kutsutaan tavallisesti rikollisiksi. Tällaisten esiinmarssi olisi melkoinen, pidäkkeiden puuttuessa.

Aktiivikusipäiden joukko laajenisi nopeasti, sillä se täydentyisi passiivikusipäiden joukosta. Se koostuu henkilöistä, joille tilaisuus riittää vieraan maallisen hyvän siirtoon omaan käyttöön. Esimerkiksi lukitsematon auto avaimet sisällä olisi ns. vapaata riistaa. Tai pottujen siirto yhteishankintaa varten kootusta vaihdantavälinekasasta osa omaan kuormaan, kunnon kirjanpidon puuttuessa. Kun uuden, omaehtoisuuteen perustuvan oikeuskäsityksen vallitessa voisikin lähteä varkaisiin ilman riskiä, vaihtuisi passiivisuus äkkiä aktiivisuuteen, kaikilla tasoilla.

Koska pidäkkeitä ei olisi, muodostaisivat kusipäät keskenään näitä virtuaaliyksikköjä, joiden yhteisenä intressinä olisikin - yllätys yllätys - järjestyksen pito, mutta vain omaksi edukseen. Veikkaan, että tällainen järjestys olisi hyvin lähellä sitä, mitä Somaliassa nyt nähdään.

Seuraavaksi sortuisivat kyynisyyteen taipuvaiset. Havaittuaan kusipäiden joukon kasvaneen yli äyräiden ja muodostaneen hallitsevan luokan, lakkaisivat he tukemasta yhteistä anarkian asiaa. He joko vetäytyisivät ja linnoittautuisivat pienimpään mahdolliseen piiriin - perheeseen tai, aktiivisimmat heistä, alkaisivat muodostaa vastavoimaa kusipäiden klaaneille. Se johtaisi väistämättä väkivaltaan, jota käyttävät varta vasten muodostuneet liittoumat, "yksiköt". Näkisimme kaikkien sodan kaikkia vastaan, joka raunioittaisi yhteisön pikaisesti.

Lopuksi puolensa (klaaninsa) valitsisivat passiiviset sivustakatsojat. Todennäköisesti he jakautuisivat keskimäärin tasaisesti hakemaan suojaa joko kusipäiden tai kyynikkojen klaaneista, mikä nyt sattuisi lähialueella voimissaan olemaan. Täten klaaneista tulisi niin tasavahvoja, ettei yksikään kykenisi täydellistä valtaa kaappaamaan. Siis isäaurinkois-malliseen tuotannolliseen väkivaltaan ei ehkä - ainakaan alkuaikoina - jouduttaisi, vaan väkivalta olisi paikallista ja satunnaista, mutta ei varmasti yhtään vähemmän raakaa. Etulyöntiasemassa olisivat tietysti pitemmällä tähtäyksellä ne, joiden valvomilla alueilla sattuisi sijaitsemaan ammoin lakkautetun armeijan vielä käyttökelpoista materiaalia. Sellaisten hallussapito johtaisi haltijoidensa vallan lisääntymiseen ja vaikutusalueen laajentumiseen, jolloin päädyttäisiin hyvinkin lähelle Somalian nykymenoa - suurklaanit jäisivät päätöikseen jähnäämään keskenään. Yhteiskuntaa ei rakentaisi enää kukaan, ei ainakaan alkuperäisen aatemaailman elähdyttäminä.

Jäljellä olisi vain pieni joukko asiaan uskovia - todennäköisesti niitä, jotka kokeilun alussa pitivät puhetta kokouksissa, mutta he eivät tulisi enää kuolemanpeloissaan esiin. Eivätkä taitaisi valoisalla edes kadulla kulkea. Sikäli kun katuakaan olisi - olisipahan vain rikkinäisen asfaltin täplittämiä kaatopaikkoja huollon puutteessa rapistuvien talojen välissä. Katulamput olisi rikottu jo viikko sen jälkeen, kun poliisiasemalla sammuivat valot.

Siinä se olisi anarkiayhteiskuntakokeilun lorun loppu.