Siirry sisältöön

Tekijä: hh

Julkaistu Kommentoi Kosmista angstia kaavasta N = R x Fp x Ne x Fl x Fi x Fc x L

(Julkaistu alunperin 27.11.2005).

Kuvaraamattua kun hädin tuskin lukemaan oppineena vähänöösinä selailimme, koimme maailmaasyleileviä väristyksiä uhkaavan mustavalkografiikan äärellä, kun tummanpuhuvien pilvien lomasta lankesi maahan jumalallinen valonsäde ja taivaalliset sotajoukot karauttivat kedolle paimenia moikkaamaan. Sittemmin materialistinen ja empiirisiin havaintoihin tukeutuva maailmanselitys valtasi alaa, eikä jesse tai sen faija tarjonneet enää minkäänlaisia kiksejä. Muistelemme viimeistenkin semmoisten hävinneen noin rippikoululeirillä, jossa punastelevista apupapeista tai änkkäävistä isosista ei ollut juuri minkään selittäjiksi.

Oli jokseenkin hämmentävää tavoittaa häivähdys tuosta taivaallisen säteen aiheuttamasta huimaavasta tunnetilasta yllättäen aivan toisenlaisen maailmanselityksen äärellä. Luimme nimittäin Stephen Webbin Missä kaikki ovat (If the Universe is Teeming with aliens...Where is Everybody, suom. Hannu Karttunen, Ursan julkaisuja 96, ISSN 0357-7937). Se käsittelee ns. Fermin paradoksia ja sen valittua 50:ttä selitystä. Paradoksi on yksinkertaisesti se, että jos kerran elämälle suotuisia ympäristöjä on Linnunradassakin valtavia määriä ja useilla niistä on ehkä älyllistäkin toimintaa, niin miksi emme ole vielä saaneet sellaisesta merkkiäkään?

Kirjahan on mitä rattoisinta luettavaa maallikollekin. Siinä Webb avaa pelin selityksellä numero 1 huumorin merkeissä: ne ovat jo täällä ja ne kutsuvat itseään unkarilaisiksi! Perusteena on se, että mikään muu ei voi selittää unkarilaisten keskimääräistä korkeampaa älykkyystasoa verrattiinpa mihin tahansa muuhun kansallisuuteen. Selitykset kyllä lähtevät sittemmin nopeasti älyllisyyden linjoille. Tuon tuostakin Webb lupaa oman selityksensä viimeisenä, numerolla 50. Ja tuon tuostakin hän antaa itsestään optimistin kuvan ja antaa periaatteellisen tukensa selityksille, että kyllä alieneita voi olla, me emme vain ole vielä kuulleet heistä - pääasiassa siksi, ettemme tiedä mistä etsiä tai etsintätekniikka on liian kehittymätöntä. Edelleen Webb ei näe periaatteellista estettä, etteikö ihmiskunta voisi kehittyä joskus (älykkyyden kolmannelle) tasolle, jossa se itse olisi kosmisissa yhteydenotoissa aktiivinen osapuoli.

Koska emme huijaa pasianssissa, emme kurkkineet etukäteen 50:ttä selitystäkään, odotimme vain malttamattomana odotettavissa olevaa Webbin positiivista ja perusteltua näkemystä ulkoavaruudellisen älyn olemassaolosta. Vaan kuinkas kävikään: selityksessään Webb esittelee Eratostheneen seulan alkulukujen etsimiseen ja soveltaa sen ideaa älyllistä elämää sisältävien taivaankappaleiden seulomiseksi. Pelkästään Linnunradassa on tuommoiset muutama sata miljardia tähteä ja niillä planeettoja ehkäpä kymmenkertainen määrä. Kuitenkin, kun ne kaikki heitetään Webbin seulaan, putoaa sen läpi vain yksi ainoa jyvänen. Olemme yksin omassa Linnunradassamme ja ehkäpä koko (tunnetussa) maailmankaikkeudessa. Perustellusti. Tai ainakaan meidän tuntemamme tyyppistä elämää ei muualla ole. Jos tulossa yksikin tekijä on nolla (tai käytännöllisesti katsoen - mitä se kosmisessa mitassa tarkoittaakaan - nolla), on aivan sama miten suureksi arvioimme sen suurimman luvun, joka esittää planeettojen kokonaismäärää tarkastelualueella. Seulan toiseksi viimeinen taso oli odotettavan tiheä: elämän synty ylipäätään, vaikka olosuhteet (lämpötila, kemia, käytettävissä oleva aika) olisivat otollisia. Todennäköisyys tälle on huimaavan pieni. Mutta viimeinen taso oli se, joka teki pienestä mitättömän pienen: mikään ei sanele, että sokea, kehittyneisiin elämänmuotoihin johtava evoluutio välttämättä kehittäisi käsitteillä kommunikoivan elämänmuodon. Maa itse on siitä hyvä esimerkki: muutaman miljardin vuoden ja muutaman kymmenen miljardin lajin joukossa ei ole kuin (tiettävästi) yksi, joka siihen kykenee.

Kirjan sivulta laskeutuva taivaallinen valonsäde häikäisi meidät toisen kerran.

Buckminister Fuller totesi: Joskus ajattelen, että olemme yksin. Joskus ajattelen, ettemme ole. Kummassakin tapauksessa ajatus on järkyttävä. Jos tosiaan olemme yksin, on (ja oli) järkytys mollivoittoinen ja musertava. Jos tosiaan olemme yksin, seuraa siitä suorastaan kosminen velvollisuutemme pyrkiä pysymään lajina hengissä Maan päällä niin kauan, että kykenemme aloittamaan älyn levittämisen Linnunradan miljoonille elinkelpoisille mutta steriileille planeetoille. Emme sano, että levittäytyjien pitäisi olla solupohjaiseen biokemiaan perustuvia olentoja, sillä sellaisille tähtienvälinen matkustus on todennäköisesti joka tapauksessa mahdotonta. Mutta älykkäitä niiden tulisi olla - siis robotteja, jotka osaavat monistaa itseään vuosimiljoonien ajan ja kykenevät kantamaan (solu?)elämän siemenet tähdeltä toiselle. Muuttajat tosin eivät liene enää Homo Sapiens -lajia vaan jotain muuta, jota on vaikea edes kuvitella.

Murheellisinta tässä on eräs selitys, jonka mukaan hiukkasfysiikkaa hallitseva älyllinen elämä välttämättä tuhoaa itsensä ydinasein kosmisesta aikajänteestä katsoen käytännössä niin pian, kuin se on suinkin mahdollista. Valitettavasti selityksen oikeellisuuden todennäköisyys on järkyttävän lähellä yhtä, ellei jopa tasan.

Julkaistu Kommentoi Anarkian tilaan

(Julkaistu alunperin 22.11.2005)

Jotkut nuoremman väen piirit ovat sitä mieltä, että anarkia on ainoa oikea yhteiskuntajärjestys. Määritelmä menee, näin olemme antaneet itsellemme kertoa, jotensakin siten, että pienyhteisöt ikään kuin luonnostaan organisoituisivat itsenäisiksi kulutus- ja tuotantoyksiköiksi, jotka kävisivät vaihdantataloutta ympärillään olevien muiden vastaavien piirien kanssa. Rajanveto tällaisten "yksikköjen" välillä olisi dynaamista ja päällekkäistä. Olemassa olisi sekä maantieteellistä että toiminnallisia yksikköjä. Yksiköt eivät olisi vastuussa tekemisistään kuin itselleen, ja sisäisesti vallitsisi täydellinen demokratia. Toimeenpanevana elimenä olisi  yksikkökokous, jossa ei olisi muodollisesti valittuja toimijoita tai toimihenkilöitä, vaan asioista päättäisivät ketkä paikalle sattuvat tulemaan. Päätökset eivät tietenkään sitoisi ketään mihinkään, vaan kaikki perustuisi vapaaehtoisuuteen.

Mitään organisatorista ylärakennetta ei yhteiskunnassa tai pikemminkin yksikköjen joukossa olisi. Yksiköt olisivat vain verkottuneita siten, kun ne sattuvat kulloinkin olemaan. Veronkanto-oikeutta ei olisi kenelläkään, eikä siten myöskään verovaroin kustannettuja palveluja tai organisaatioita. Erityisesti ei olisi järjestyksenpito-organisaatioita, sillä ne jos mitkä anarkistipiirien lihassa piikkinä ovat. Eikä olisi lakiakaan, ainakaan muodollista ja kirjoitettua. Kaikki toimisivat omien tai korkeintaan yksikön yhteisesti sopimien oikeuskäsitysten varassa.

Tämmöisellä yhteiskuntajärjestyksellä sitä pitäisi sitten maailmaan onnen auvola rakentaa. Kuullostaako tutulta? Meille ainakin saapui nostalgisia väreitä Porthanian kuppilasta 70-luvulta, kun kukkahuiveihin sonnustautuneet, palavasilmäiset nuoret neidot julistivat sitä ainoaa oikeaa mallia tiedonantajat tanassa. Kaikkihan tiedämme, kuinka sitä mallia kokeilleelle ihannevaltiolle kävi: se hävisi yhdellä muurin kaadolla. Totuuden nimissä sanottakoon, etteivät silloiset mallimaat mallia varsinaisesti toteuttaneet, pikemminkin päinvastoin: kansanvaltaa paasattiin, mutta moista isäaurinkois(mieli)vallan keskittymää pitää hakea kolmannesta valtakunnasta ja rakkaasta johtajasta, ennen kuin vertainen löytyy. Niiden valossa järjestyksenpito-organisaatoihin kohdistettu inho on ymmärrettävää. Onko se ymmärrettävää siksi, ettei saisi kansanedustajaa tai tämän autoa potkia, emme olisi siitä niin varmoja.

Anarkiaa ei ole tietoisesti kokeiltu vielä missään. Tietoisuudella tarkoitamme, että jokin kokeilunhaluinen ns. vanhojen yhteiskuntajärjestysten mukaan nykyään toimiva valtio tai muu yhteisö todella päättäisi organisoitua "yksiköihin" ja purkaa kaikki muut hallinnolliset ylärakenteet. Ja sitten eikun ruvettaisiin elämään anarkian tilassa, ilman isoveljeä, pakkoa tai poliisia. Kymmenen vuoden kuluttua sitten vedettäisiin johtopäätökset - paranivatko asiat?

Tarkoittamattomia "anarkioita" kyllä on koettu, paljonkin. Esimerkiksi vaikkapa Somalia, joka ei suinkaan yhteisellä päätöksellä vaan keskinäisten klaanikahnausten myötä ajautui eräänlaiseen anarkiaan ainakin, jos sillä tarkoitetaan ylärakenteiden purkautumista tai ainakin lamautumista. Siinä mielessä siellä ei määritelmän mukaista anarkiaa toteutettu, että järjestyksenpito-organisaatioista olisi päästy eroon, päinvastoin: koko yhteiskunta pyörii eräänlaisen järjestyksenpidon ympärillä. Ja hyvä niin, että edes jotain duunia on, ainakin joillakin. Joko pyssymiehenä klaanin kaartissa tai kerjäläisenä kadulla. Siinäpä ne elinkeinot ovat noilla kulmilla nykyään. Materiaalisen (hyvin-?)voinnin takaavat kansainvälisen avun jauhopussit, joita kukin parhaansa mukaan ryöstää niiltä, joille ne on tarkoitettu: vanhukset, naiset ja lapset.

Marxilaisperäisen kommuuniyhteiskunnan kokeilut on jollain tasolla jo nähty. Anarkia on myöskin, määritelmänsä mukaan, eräänlainen kommuuniyhteiskunta. Mielenkiintoista olisikin nähdä tarkoituksellinen kokeilu jossain. Siis vain nähdä. Itse emme suurin surminkaan siihen kokeiluun haluaisi osallistua, hyvin yksinkertaisesta syystä: emme jaksa uskoa riittävän monen ihmisen riittävään epäitsekkyyteen.

Itseorganisoituvat yksiköt lataisivat niin paljon vaatimuksia jäsentensä moraalille, että siitä ei lankeamatta kukaan selviäisi. Yksikkö tuhoutuisi omaan mahdottomuuteensa - ellei naapuriyksikkö olisi sitä jo siihen mennessä nielaissut. Tuhoutuminen alkaisi välittömästi yksilöistä, joille oikealla ja väärällä - ts. moraalilla - ei ole mitään merkitystä tai sen sisältö on yksinkertaisesti: se mikä on sinun, on myös minun mutta käänteinen ei päde. Kahmiminen ei herättäisi ajatustakaan, että se voisi olla joltain toiselta pois - ei, vaikka toiselta henki irtoaisi omaisuudensiirron yhteydessä. Yhteisö joutuisi välittömästi vaikeuksiin tällaisten yksilöiden - joita voisimme nimittää psykopaateiksi - kanssa: jonkinlaista järjestyksenpitoa olisi pakko organisoida, jottei jokainen mummu tule ryöstetyksi kokeilun ensimmäisen viikon aikana.

Tuhoutumisen kannalta ratkaisevaa olisi ns. kusipäiden esiintulo. Se joukko koostuu ihmisistä, jotka tietävät, mikä on oikein, mutta silti tekevät väärin. Tämä joukko jakautuu karkeasti kahteen alijoukkoon: aktiivisiin ja passiivisiin kusipäihin. Edelliset hakeutuvat omanvoitonpyynnön ajamana tieten tahtoen hankkeisiin, joissa toimitaan itsestäkin oikeilta tuntuvien periaatteiden vastaisesti. Toiminta tehdään piilossa juuri siksi, että se arvataan vääräksi muidenkin silmissä. Tätä aktiivikusipäiden joukkoa kutsutaan tavallisesti rikollisiksi. Tällaisten esiinmarssi olisi melkoinen, pidäkkeiden puuttuessa.

Aktiivikusipäiden joukko laajenisi nopeasti, sillä se täydentyisi passiivikusipäiden joukosta. Se koostuu henkilöistä, joille tilaisuus riittää vieraan maallisen hyvän siirtoon omaan käyttöön. Esimerkiksi lukitsematon auto avaimet sisällä olisi ns. vapaata riistaa. Tai pottujen siirto yhteishankintaa varten kootusta vaihdantavälinekasasta osa omaan kuormaan, kunnon kirjanpidon puuttuessa. Kun uuden, omaehtoisuuteen perustuvan oikeuskäsityksen vallitessa voisikin lähteä varkaisiin ilman riskiä, vaihtuisi passiivisuus äkkiä aktiivisuuteen, kaikilla tasoilla.

Koska pidäkkeitä ei olisi, muodostaisivat kusipäät keskenään näitä virtuaaliyksikköjä, joiden yhteisenä intressinä olisikin - yllätys yllätys - järjestyksen pito, mutta vain omaksi edukseen. Veikkaan, että tällainen järjestys olisi hyvin lähellä sitä, mitä Somaliassa nyt nähdään.

Seuraavaksi sortuisivat kyynisyyteen taipuvaiset. Havaittuaan kusipäiden joukon kasvaneen yli äyräiden ja muodostaneen hallitsevan luokan, lakkaisivat he tukemasta yhteistä anarkian asiaa. He joko vetäytyisivät ja linnoittautuisivat pienimpään mahdolliseen piiriin - perheeseen tai, aktiivisimmat heistä, alkaisivat muodostaa vastavoimaa kusipäiden klaaneille. Se johtaisi väistämättä väkivaltaan, jota käyttävät varta vasten muodostuneet liittoumat, "yksiköt". Näkisimme kaikkien sodan kaikkia vastaan, joka raunioittaisi yhteisön pikaisesti.

Lopuksi puolensa (klaaninsa) valitsisivat passiiviset sivustakatsojat. Todennäköisesti he jakautuisivat keskimäärin tasaisesti hakemaan suojaa joko kusipäiden tai kyynikkojen klaaneista, mikä nyt sattuisi lähialueella voimissaan olemaan. Täten klaaneista tulisi niin tasavahvoja, ettei yksikään kykenisi täydellistä valtaa kaappaamaan. Siis isäaurinkois-malliseen tuotannolliseen väkivaltaan ei ehkä - ainakaan alkuaikoina - jouduttaisi, vaan väkivalta olisi paikallista ja satunnaista, mutta ei varmasti yhtään vähemmän raakaa. Etulyöntiasemassa olisivat tietysti pitemmällä tähtäyksellä ne, joiden valvomilla alueilla sattuisi sijaitsemaan ammoin lakkautetun armeijan vielä käyttökelpoista materiaalia. Sellaisten hallussapito johtaisi haltijoidensa vallan lisääntymiseen ja vaikutusalueen laajentumiseen, jolloin päädyttäisiin hyvinkin lähelle Somalian nykymenoa - suurklaanit jäisivät päätöikseen jähnäämään keskenään. Yhteiskuntaa ei rakentaisi enää kukaan, ei ainakaan alkuperäisen aatemaailman elähdyttäminä.

Jäljellä olisi vain pieni joukko asiaan uskovia - todennäköisesti niitä, jotka kokeilun alussa pitivät puhetta kokouksissa, mutta he eivät tulisi enää kuolemanpeloissaan esiin. Eivätkä taitaisi valoisalla edes kadulla kulkea. Sikäli kun katuakaan olisi - olisipahan vain rikkinäisen asfaltin täplittämiä kaatopaikkoja huollon puutteessa rapistuvien talojen välissä. Katulamput olisi rikottu jo viikko sen jälkeen, kun poliisiasemalla sammuivat valot.

Siinä se olisi anarkiayhteiskuntakokeilun lorun loppu.