(Julkaistu alunperin 10.11.2010)
Sanovat, että Suomen terveydenhoito on kalleutensa lisäksi tehotonta ja kalseaa. Sanovat, että muut Euroopan Unionin maat ovat ajaneet pohjoismaisen hyvinvointimallin ohi vasemmalta ja oikealta. Esimerkkinä mainitaan useinkin Espanja, jossa terveydenhoito on nykyään oikein mahdottomasti paljon paremmin kuin Suomesssa, ja lisäksi ilmaista.
Väitteen todenperäisyys on tietysti näkökulmakysymys – mitä terveydenhoidolta kukin haluaa. Voisi kuvitella, että potilasnäkökulma olisi se tärkein, ja kaikki hyvyyden mittarit olisi kalibroitu nimenomaan potilaan tarpeiden mukaan. Noh, kuvitella saa kukin mitä hyvänsä.
Henkilökohtaisesti seurasimme sivusta viikon verran erästä tapausta, joka on tietenkin vain yksittäistapaus, mutta useat erikoisuudet kielivät jostain muusta. Semminkin kun samansuuntaisia tarinoita kuulimme odotushuoneiden hämärässä muiltakin kanssaihmettelijöiltä.
Kaikkihan alkoi jo aikaa sitten. Aika on sinänsä keskeinen myötävaikuttaja ihmiskehon ja –mielen toimintaongelmien syntymisessä, joita sitten terveydenhoidon rattaissa ensin ennaltaestetään ja sitten korjaillaan. Niinpä erästä suomalaista, veronsa Espanjaan maksavaa herrasmiestä alkoi vanhemmiten vaivata muun muassa satunnainen huimaus ja pyörtyily kesken kaiken. Siihen myötävaikutti hurjasti vaihteleva verenpaine ja pulssi, joita seurattiin ja joihin lääkkeitä syötiin, mutta jäytävällä Altzheimerin taudilla on tietysti oma, vahvistuva osansa.
Herrasmiehelle oli kehittynyt taipumus pyörtyä kupsahdella erilaisissa paikoissa ja asennoissa, milloin pystyssä, milloin istuallaan, milloin sisällä, milloin ulkona. Joskus tukihenklö on ollut pudotusta pehmentämässä ja joskus taas ei, esimerkiksi herrasmiehen yöllisillä WC-vaelluksilla. Vain hyvä onni on estänyt pahemmat kolahdukset. Tätä oli jatkunut jo vuoden päivät, ja läheisin tukihenkilö – iäkkäämpi kumppani – alkoi itsekin olla jo tuen tarpeessa liikkuvuusrajoitteineen.
Kävipä sitten kupsahdus kesken eräiden naapuripäivällisten ja kuvaan tuli melkoisia kouristuksia ja tärinöitä. Niiden takia päätettiin tilata paikallinen ambulanssi ensiapuun ja jatkohoidon tarvetta arvioimaan. Julkiset ambulanssipalveluthan ovat Espanjassa laadukkuutensa lisäksi myös ilmaisia. Ja tarina alkaa.
Sattui maassa olemaan yksi runsaista arkipyhistä. Liekö sillä olisi ollut vaikutusta, mutta ambulanssia odoteltiin tunnin verran. Vai olisiko kohdeosoite vaikuttaut toimituksen priorisointiin? Matkaa asemalle oli muutama kilometri. Potilas odotteli tärinöissään ja silmät nurinpäin päässä. Muut odottelivat muuten vain huolissaan.
Tulihan se ambulanssi kahden ensihoitajan kera. Espanjaa osattiin tilaajapuolella auttavasti tai ei ollenkaan. Parhaiten olisi osannut potilas itse, mutta hän ei ollut vastauskunnossa. Ja vaikka olisi ollutkin, hän olisi vaatimattomaan tapaansa ilmoittanut olevansa aivan kunnossa ilman mitään lääkitystä – kuten aina ennenkin jo viitisen vuotta käytössä olleesta säännöllisestä lääkecocktailista huolimatta.
Tilaajapuoli päätti yhteisesti, että tukihenkilö noutakoon kotoaan parinkymmenen metrin päästä kirjalliset lääkemääräykset ensihoitajien silmäiltäväksi ja puutteellisesta kielitaidosta johtuvien väärinymmärrysten välttämiseksi. Vaan toisin päättivät ammattitaitoiset ensihoitajat. Tukihenkilön poissaolon aikana he latasivat injektionsa ja laukaisivat sen potilaan kankkuun sekä häipyivät. Jättivät sentään raportin pöydälle, josta voitiin jälkikäteen kimaran sisältö kerrata. Naapuri arveli paikallisen ambulanssiväen ylenkatsovan suomalaista väestöä, jota on tuolla paikkakunnalla paljon eläkepäiviään viettämässä. Vanhan väen osuus on korostunut, mikä näkyy varmasti toimeksiannoissa. Tämäkin käynti vahvistaa naapurin arvelua.
Kimara sai ukon tolpilleen – huojuville, mutta kumminkin. Alkoivat sitten tolpat elää omaa elämäänsä ja viedä miestä. Ilta ja seuraava yö meni levottomin jaloin levottomasti – kaikilla osapuolilla. Vuoteseen – ylös, sohvalle - ylös, vessaan - pois, parvekkeelle - sisään ja sitä rataa. Välillä tolkussaan, välillä omiaan lasketellen. Tukihenkilö vaelsi herrasmiehen perässä minkä väsymykseltään kykeni. Kunnes sitten nukahti, ja eikös herrasmies kerennyt jo taas pyörtyä romahtamaan keittiön pöydälle. Aamulla kävivät kaikki kierroksilla eikä vähiten herrasmiehen sydän, joka takoi lepotilassa pitkästi toista sataa ja jalat eivät enää kannattaneet ollenkaan. Kimara oli tehnyt tehtävänsä.
Toisaalla järjesteltiin vaihtoehtoja, sillä toista samanlaista yötä ei enää kukaan halunnut. Vaihtoehdoksi järjestyi hyvässä maineessa oleva yksityissairaala. Hinta tosin hirvitti – 1000€ vuorokausi, mutta pakko oli jotain apua jostain yrittää, kun julkiselle puolelle ei näemmä oltu vielä riittävän sairaita.
Sairaalaan ensiapuun päästyä ensimmäinen asia oli tietysti välitön 200€:n etukäteismaksun höylääminen, kun kyseessä oli vakuutukseton henkilö – ilmeinen rariteetti siinä laitoksessa. Sitten herrasmies toimitettiin johonkin tutkimuksiin. Tukihenkilöt luovuttivat kirjallisen selvityksen käytössä olevasta lääkityksestä ensiavun toimenhaltijoille. Tukihenkilöitä pyydettiin odottamaan tovi tutkimusten ja jatkohoitopäätösten ajaksi.
Tovi venähti kahdeksan tunnin tietämättömäksi odotukseksi. Valko-, viher- ja sinitakkisia paineli tohkeissaan sinne tänne, mutta kukaan ei vaivautunut tilannetta tiedottamaan. Kunnes sitten tukihenkilöt ottivat hihasta kiinni vastaanottoseremonioissa nähtyä lääkäriä. Tarkkailu ja tutkimukset kuulemma jatkuvat mutta potilasta voidaan käydä tervehtimässä ennen osastolle siirtoa. Näin tapahtui ja väsyneet tukihenkilöt siirtyivät kotiinsa yöksi – maksettuaan ensin ensimmäisen tuhatlappusen. Luottokortti valokopioitiin samassa yhteydessä.
Aamulla tukihenkilöt löysivät tyhjän sängyn potilashuoneesta. Tulkki luvattiin selvittämään tilannetta. Kolmen tunnin odotuksen jälkeen tämä saapuikin. Potilas oli toimitettu teho-osastolle jatkotarkkailuun ja tutkimuksiin. Edellinen vierailuaika oli juuri päättynyt ja seuraavaan oli neljä tuntia, jonka tukihenkilömme kiltisti odottivat. Seitsemän tuntia vierähti siinä odottelussa.
Teho-osastolla vierailu oli potilaan hoitoakin silmälläpitäen hyödyllistä, sillä kirjallisesti ensiavussa annetut ja tietokoneelle naputellut lääkintätiedot olivat päässeet hukkumaan ensiavun ja teho-osaston välillä! Henkilökunta oli autuaan tietämätön potilaan vakiolääkitykestä ja olivat hyvin ilahtuneita tukihenkilöiden uudelleentoimittamista tiedoista, olkoonkin että ne saatiin enemmän kuin seitsemän tuntia myöhässä.
Aamulla potilas oli vihdoinkin osastolla, jonne tukihenkilömmekin taas saapuivat. Toinen tukihenkilö valmisteli siirtoa julkiseen sairaalaan, johon herrasmiehellä oli veronsa maksavana residenssinä oikeus ja vakuudettomana henkilönä myös taloudellinen pakko. Siirron oli määrä tapahtua illansuussa. Siirto oli muuten selvä ja tapahtuisi, kunhan hoitava kardiologi vielä kävisi paperit tekemässä. Tämän piti tulla paikalle enemmän tai vähemmän kello 18, kuten hoitohenkilökunnan tapana oli vastata mihin hyvänsä aikatauluja koskevaan tiedusteluun. No, vähemmän tuli lääkäri paikalle – ei tuota näkynyt lainkaan, ja edessä oli vielä yksi rahast – ei vaan hoitoyö.
1000€:n vuorokausihintaan sisältyi ainakin oleskelu sairaalan vuoteessa. Mitä kaikkea muuta siihen sisältyi tai olisi voinut sisältyä, jäi hieman epäselväksi. Tutkimustoimenpiteistä piti tietysti maksaa erikseen. Maan tapaan kuului, että hinta voidaan veloittaa etukäteen luottokortilta haltijaa erikseen kuulematta. Selvisi siis sekin, mihin kortin valokopiota tarvittiin.
Tuolla vuorokausihinnalla saisi huoneen Ritzin presidenttisviitistä, jossa palvelu ja vehkeet varmasti pelaisivat. Vaan toisin oli tässä huippusairaalassa. Ilmastointilaite oli, muttei toiminut. Ilma kyllä kiersi, mutta sitä ei voinut sen enmpää lämmittää kuin viilentääkään. Huoneessa oli yövalo, joka ei antanut valoa. Kuten ei antanut lukuvalokaan. Oma vessa oli, mutta vessanpönttöön ei saanut edes vessapaperia (!) laittaa, jostain varmaankin hyvin hyvästä syystä.
Tukihenkilöä varten oli sohva, mutta vuodevaatteet piti erikseen pyytää, kuten myös eväät tukihenkilölle. Tulkkipalveluakin saatiin erikseen pyydettäessä, mutta tulkki puhui mitä sattui – kielsi antamasta vakiolääkkeitä, jotka kuulemma nostavat verenpainetta. Lääkäri ei tämmöistä kieltoa kuitenkaan ollut antanut. Sairaala mainostaa mm. suomenkielisellä hoitohenkilökunnalla, mutta tukihenkilömme eivät sellaista nähneet. Englannin taito vaihteli olemattomasta välttävään. Ainoa selkeää englantia puhuva oli tulkki, joka päästelikin sitten omiaan.
Potilas oli nyt lääkitty rauhalliseksi ja ”ylimääräinen” yö sujui ongelmitta. Aamupäivällä potilas oli aika-ajoin jo hereillä. Lääkärin lopputarkastus ja dokumenttien luovutuksen piti tapahtua enemmän tai vähemmän kello 11. Kello 13 se sitten tapahtui. Sitä ennen valitteli potilas nälkäänsä. Kävi ilmi, ettei tipassa ravintoa ollut annettu (suolaliuosta ja lääkkeitä vain). Ukko oli siis lähes vuorokauden ravinnotta. Syytä tähän tukihenkilöt tiedustelivat – oliko tarkoitus näännyttää potilas nälkään? Lääkäri oli kuulemma kieltänyt mömmöissä olevan henkilön suun kautta ruokkimisen. Sinänsä hyvä ohje – silloin, kun potilas on unten mailla mömmöissään. Lääkäri oli sama, joka jätti tulematta paikalle illalla päätöksiään uudelleenarvioimaan ja ohjeita uusimaan.
Nyt kolahti jo tukihenkilön nyrkki pöytään, että ukolle aamiaista ja sassiin. Näin myös tapahtui kymmenessä minuutissa, ja jopa kerkesi lääkärikin toteamaan syömäkyvyn. Sen kun ukko itse espanjaksi selvästi ilmoitti.
Osastolla ei tullut kenellekään pieneen mieleenkään mahdollinen puutteellinen ravitsemustilanne. Ainoa hoitohenkilökunnan omaehtoinen käynti tapahtui aamutuimaan, kun pöydälle ilmestyi pari pilleriä. Vaan ei esim. vettä pillereiden nielemiseen. Tai tietoa siitä, mitä ne olivat ja milloin niitä piti tai sai ottaa – potilas oli vielä tuossa vaiheessa unessa ja letkuissa. Näitäkin piti käydä erikseen tiedustelemassa.
Potilasseuranta oli sanalla sanoen surkeaa. Näytti, että perushoito oli jätetty tukihenkilöiden varaan ja hoitohenkilökunta vain odotti tiskillään josko joku osaisi jotain apua pyytää – tai vaatia. 1000€:lla ei todella saanut kuin maakuu(tus)paikan. Siihen nähden oli vähintäänkin kohtuullista, että sairaalan omasta viivyttelystä johtunut viimeinen yö oli ”ilmainen”. Vakuutuksen kautta maksaville potilaille asia on tietysti yhdentekevä mutta sairaalalle erinomaisen kannattavaa liiketoimintaa. Oharin tehnyt lääkäri ei ehkä tiennyt tämän potilaan maksujärjestelyistä.
Siirtoa valmisteltaessa kävi tukihenkilö maksamassa hoidot. Laskun piti olla valmiina odottamassa. Olihan se, mutta siinä yhden teho-osastovuorokauden sijaan laskutettiin kahdesta. Vihdoinkin paikalla sattui olemaan suomea taitavaa henkilökuntaa, joka ähelsi päätteellään laskun muutosta puolisen tuntia ja jupisi suupielestään selkeällä suomella, että on nämä systeemit niin syvältä. Tukihenkilöt eivät voineet kuin yhtyä ajatukseen, eikä se rajoittunut pelkästään laskutustoimeen.
Siirto alkoi. Reippaat ambulanssimiehet heivasivat ukon vuodevaatteineen ja sairaalapaitoineen ulos ambulanssiin. Siellä sitten odoteltiin kohtuulliset puoli tuntia, kunnes autolle löytyi kuskikin ja päästiin matkaan. Kiirehän ei sinänsä ollut eikä pillejä huudatettu. Silti paineltiin autovialla parhaimmillaan 130 lasissa – 80:n rajoitusalueella. Mutta sitähän ei potilasosastolla tiedetty. Takana ajavat tukihenkilöt sen sijaan puristivat kahvoja.
Perille sentään päästiin ehjänä ja herrasmies toimitettiin ensiapusisäänkäynnistä julkiseen hoitolaitokseeen. Samasta ovesta saapuvat myös kaikki poliklinikalle tulijat – niin potilaat kuin saattajatkin. Herrasmiehelle tehtiin muutama koe ja pikainen tilannearvio: kotiin, kun ei tarvitse letkuissa roikkua. Sinänsä hyvä päätös – tuossa iässä vähänkään pitempi makaaminen sänkyyn sidottuna oudossa ympäristössä laitostaa nopeasti ja lopullisesti, mikä vaara tässäkin oli mitä ilmeisin. Kunhan vaan kotona jotenkin pärjäisi. Mutta sehän ei olekaan enää sairaalan ongelma.
Herrasmies istutettiin pelkkä sairaalapaita päällä pyörätuoliin ja ohjattiin odottamaan lääkärin loppulausuntoa, reseptejä, pukeutumislupaa sekä kotiutusta. Odotus tapahtui kaiken poliklinikoille odottavien noin sadan muun kanssa samassa tilassa ja samassa jonossa. Aika-arviota ei annettu, mutta se olisi varmaankin ollut enemmän tai vähemmän jonkin aikaa. Se oli tällä erää kolme tuntia. Terveellekin olisi tuon ajan istuminen paikallaan pelkkää tuskaa, saati sitten hämärän rajamailla nuokkuvalle vanhukselle. Potilas pyrki ylös tuolistaan, mutta ei oikein käynyt päästää häntä paitasillaan kekkalehtelemaan muun odotusväen joukkoon. Muutama tärinäkohtaus kerkesi tuona aikana tulla vieressä istuvien tyttöjen hämmästykseksi. Alentavaa. Masentavaa. Sikamaista. Raivostuttavaa.
Ei mennyt lopputarkastuskaan ihan hyvin. Englanti oli lääkärillä aivan hukassa. Tukihenkilöt ehdottelivat lääketiteteellisiä termejä sitä mukaa, kun lääkärinuorukainen niitä hapuili. Tässä kohden auttoivat tukihenkilöiden omat kokemukset terveydenhoitolatinasta ja Teho-osasto –sarjan aktiivisesta seuraamisesta. Silti ei ihan heti selvinnyt, että yksi rivi reseptissä olikin lähete jatkoseurantaan. Sen varaamiseksi piti vielä käydä luukulla x, josta sitä ei tietenkään voinut varata vaan käteen lyötiin valokopio kartasta ja puhelinnumero, josta asiaa voisi tiedustella.
Kotiin mentiin apteekin kautta. Kaksi nappia sydäntä varten. Muuten jatketaan samoilla eväillä. Siinä koko kolmen vuorokauden ja 3000€:n hoitojakson tulos ja jatkohoitosuunnitelma.
Kotona jaksettiin nauttia puolikas pizzaa ja lasillinen kaljaa. Sitten tulikin ensimmäinen huimauskohtaus. Herrasmies raahattiin vuoteeseen kainaloista kannatellen. Vaeltelu alkoi taas. Tukihenkilöt alkoivat päivystää ja vahtia vuoroon. Kierros täyttyi. Ainoa toivo on löytää hyvin varustettu ja –miehitetty hoitokoti, joka toimii 24 tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa. Muuten seuraavalla kierroksella sortuu jo tukihenkilöstökin.
Älkää tulko meille väittämään, että Espanjassa sairaanhoitojärjestelmä olisi Suomea laadukkaampi kummallakaan puolella. Siellä ei hyvää perushoitoa näy saatavan edes isolla rahalla. Pelit ja vehkeet sairaaloissa kuulemma on, mutta organisointi ja tiedonkulku ovat inkivisition ajoilta. Bisneksen näkökulmasta katsoen homma kyllä pelaa: asiakkaita – tai tarkemmin näiden vakuutusyhtiöitä – rokotetaan kuin vierasta sikaa. Ja kun vakuutusyhtiötä rokotetaan, rokotetaan silloin tavallista vakuutuksenottajaa – sinua ja minua.
Hoitokokemus kokonaisuutena oli juuri sitä, mitä toimistotyttö suupielestään jupisi: syvältä.