(Julkaistu alunperin 27.11.2005).
Kuvaraamattua kun hädin tuskin lukemaan oppineena vähänöösinä selailimme, koimme maailmaasyleileviä väristyksiä uhkaavan mustavalkografiikan äärellä, kun tummanpuhuvien pilvien lomasta lankesi maahan jumalallinen valonsäde ja taivaalliset sotajoukot karauttivat kedolle paimenia moikkaamaan. Sittemmin materialistinen ja empiirisiin havaintoihin tukeutuva maailmanselitys valtasi alaa, eikä jesse tai sen faija tarjonneet enää minkäänlaisia kiksejä. Muistelemme viimeistenkin semmoisten hävinneen noin rippikoululeirillä, jossa punastelevista apupapeista tai änkkäävistä isosista ei ollut juuri minkään selittäjiksi.
Oli jokseenkin hämmentävää tavoittaa häivähdys tuosta taivaallisen säteen aiheuttamasta huimaavasta tunnetilasta yllättäen aivan toisenlaisen maailmanselityksen äärellä. Luimme nimittäin Stephen Webbin Missä kaikki ovat (If the Universe is Teeming with aliens...Where is Everybody, suom. Hannu Karttunen, Ursan julkaisuja 96, ISSN 0357-7937). Se käsittelee ns. Fermin paradoksia ja sen valittua 50:ttä selitystä. Paradoksi on yksinkertaisesti se, että jos kerran elämälle suotuisia ympäristöjä on Linnunradassakin valtavia määriä ja useilla niistä on ehkä älyllistäkin toimintaa, niin miksi emme ole vielä saaneet sellaisesta merkkiäkään?
Kirjahan on mitä rattoisinta luettavaa maallikollekin. Siinä Webb avaa pelin selityksellä numero 1 huumorin merkeissä: ne ovat jo täällä ja ne kutsuvat itseään unkarilaisiksi! Perusteena on se, että mikään muu ei voi selittää unkarilaisten keskimääräistä korkeampaa älykkyystasoa verrattiinpa mihin tahansa muuhun kansallisuuteen. Selitykset kyllä lähtevät sittemmin nopeasti älyllisyyden linjoille. Tuon tuostakin Webb lupaa oman selityksensä viimeisenä, numerolla 50. Ja tuon tuostakin hän antaa itsestään optimistin kuvan ja antaa periaatteellisen tukensa selityksille, että kyllä alieneita voi olla, me emme vain ole vielä kuulleet heistä - pääasiassa siksi, ettemme tiedä mistä etsiä tai etsintätekniikka on liian kehittymätöntä. Edelleen Webb ei näe periaatteellista estettä, etteikö ihmiskunta voisi kehittyä joskus (älykkyyden kolmannelle) tasolle, jossa se itse olisi kosmisissa yhteydenotoissa aktiivinen osapuoli.
Koska emme huijaa pasianssissa, emme kurkkineet etukäteen 50:ttä selitystäkään, odotimme vain malttamattomana odotettavissa olevaa Webbin positiivista ja perusteltua näkemystä ulkoavaruudellisen älyn olemassaolosta. Vaan kuinkas kävikään: selityksessään Webb esittelee Eratostheneen seulan alkulukujen etsimiseen ja soveltaa sen ideaa älyllistä elämää sisältävien taivaankappaleiden seulomiseksi. Pelkästään Linnunradassa on tuommoiset muutama sata miljardia tähteä ja niillä planeettoja ehkäpä kymmenkertainen määrä. Kuitenkin, kun ne kaikki heitetään Webbin seulaan, putoaa sen läpi vain yksi ainoa jyvänen. Olemme yksin omassa Linnunradassamme ja ehkäpä koko (tunnetussa) maailmankaikkeudessa. Perustellusti. Tai ainakaan meidän tuntemamme tyyppistä elämää ei muualla ole. Jos tulossa yksikin tekijä on nolla (tai käytännöllisesti katsoen - mitä se kosmisessa mitassa tarkoittaakaan - nolla), on aivan sama miten suureksi arvioimme sen suurimman luvun, joka esittää planeettojen kokonaismäärää tarkastelualueella. Seulan toiseksi viimeinen taso oli odotettavan tiheä: elämän synty ylipäätään, vaikka olosuhteet (lämpötila, kemia, käytettävissä oleva aika) olisivat otollisia. Todennäköisyys tälle on huimaavan pieni. Mutta viimeinen taso oli se, joka teki pienestä mitättömän pienen: mikään ei sanele, että sokea, kehittyneisiin elämänmuotoihin johtava evoluutio välttämättä kehittäisi käsitteillä kommunikoivan elämänmuodon. Maa itse on siitä hyvä esimerkki: muutaman miljardin vuoden ja muutaman kymmenen miljardin lajin joukossa ei ole kuin (tiettävästi) yksi, joka siihen kykenee.
Kirjan sivulta laskeutuva taivaallinen valonsäde häikäisi meidät toisen kerran.
Buckminister Fuller totesi: Joskus ajattelen, että olemme yksin. Joskus ajattelen, ettemme ole. Kummassakin tapauksessa ajatus on järkyttävä. Jos tosiaan olemme yksin, on (ja oli) järkytys mollivoittoinen ja musertava. Jos tosiaan olemme yksin, seuraa siitä suorastaan kosminen velvollisuutemme pyrkiä pysymään lajina hengissä Maan päällä niin kauan, että kykenemme aloittamaan älyn levittämisen Linnunradan miljoonille elinkelpoisille mutta steriileille planeetoille. Emme sano, että levittäytyjien pitäisi olla solupohjaiseen biokemiaan perustuvia olentoja, sillä sellaisille tähtienvälinen matkustus on todennäköisesti joka tapauksessa mahdotonta. Mutta älykkäitä niiden tulisi olla - siis robotteja, jotka osaavat monistaa itseään vuosimiljoonien ajan ja kykenevät kantamaan (solu?)elämän siemenet tähdeltä toiselle. Muuttajat tosin eivät liene enää Homo Sapiens -lajia vaan jotain muuta, jota on vaikea edes kuvitella.
Murheellisinta tässä on eräs selitys, jonka mukaan hiukkasfysiikkaa hallitseva älyllinen elämä välttämättä tuhoaa itsensä ydinasein kosmisesta aikajänteestä katsoen käytännössä niin pian, kuin se on suinkin mahdollista. Valitettavasti selityksen oikeellisuuden todennäköisyys on järkyttävän lähellä yhtä, ellei jopa tasan.