(Julkaistu alunperin 22.11.2005)
Jotkut nuoremman väen piirit ovat sitä mieltä, että anarkia on ainoa oikea yhteiskuntajärjestys. Määritelmä menee, näin olemme antaneet itsellemme kertoa, jotensakin siten, että pienyhteisöt ikään kuin luonnostaan organisoituisivat itsenäisiksi kulutus- ja tuotantoyksiköiksi, jotka kävisivät vaihdantataloutta ympärillään olevien muiden vastaavien piirien kanssa. Rajanveto tällaisten "yksikköjen" välillä olisi dynaamista ja päällekkäistä. Olemassa olisi sekä maantieteellistä että toiminnallisia yksikköjä. Yksiköt eivät olisi vastuussa tekemisistään kuin itselleen, ja sisäisesti vallitsisi täydellinen demokratia. Toimeenpanevana elimenä olisi yksikkökokous, jossa ei olisi muodollisesti valittuja toimijoita tai toimihenkilöitä, vaan asioista päättäisivät ketkä paikalle sattuvat tulemaan. Päätökset eivät tietenkään sitoisi ketään mihinkään, vaan kaikki perustuisi vapaaehtoisuuteen.
Mitään organisatorista ylärakennetta ei yhteiskunnassa tai pikemminkin yksikköjen joukossa olisi. Yksiköt olisivat vain verkottuneita siten, kun ne sattuvat kulloinkin olemaan. Veronkanto-oikeutta ei olisi kenelläkään, eikä siten myöskään verovaroin kustannettuja palveluja tai organisaatioita. Erityisesti ei olisi järjestyksenpito-organisaatioita, sillä ne jos mitkä anarkistipiirien lihassa piikkinä ovat. Eikä olisi lakiakaan, ainakaan muodollista ja kirjoitettua. Kaikki toimisivat omien tai korkeintaan yksikön yhteisesti sopimien oikeuskäsitysten varassa.
Tämmöisellä yhteiskuntajärjestyksellä sitä pitäisi sitten maailmaan onnen auvola rakentaa. Kuullostaako tutulta? Meille ainakin saapui nostalgisia väreitä Porthanian kuppilasta 70-luvulta, kun kukkahuiveihin sonnustautuneet, palavasilmäiset nuoret neidot julistivat sitä ainoaa oikeaa mallia tiedonantajat tanassa. Kaikkihan tiedämme, kuinka sitä mallia kokeilleelle ihannevaltiolle kävi: se hävisi yhdellä muurin kaadolla. Totuuden nimissä sanottakoon, etteivät silloiset mallimaat mallia varsinaisesti toteuttaneet, pikemminkin päinvastoin: kansanvaltaa paasattiin, mutta moista isäaurinkois(mieli)vallan keskittymää pitää hakea kolmannesta valtakunnasta ja rakkaasta johtajasta, ennen kuin vertainen löytyy. Niiden valossa järjestyksenpito-organisaatoihin kohdistettu inho on ymmärrettävää. Onko se ymmärrettävää siksi, ettei saisi kansanedustajaa tai tämän autoa potkia, emme olisi siitä niin varmoja.
Anarkiaa ei ole tietoisesti kokeiltu vielä missään. Tietoisuudella tarkoitamme, että jokin kokeilunhaluinen ns. vanhojen yhteiskuntajärjestysten mukaan nykyään toimiva valtio tai muu yhteisö todella päättäisi organisoitua "yksiköihin" ja purkaa kaikki muut hallinnolliset ylärakenteet. Ja sitten eikun ruvettaisiin elämään anarkian tilassa, ilman isoveljeä, pakkoa tai poliisia. Kymmenen vuoden kuluttua sitten vedettäisiin johtopäätökset - paranivatko asiat?
Tarkoittamattomia "anarkioita" kyllä on koettu, paljonkin. Esimerkiksi vaikkapa Somalia, joka ei suinkaan yhteisellä päätöksellä vaan keskinäisten klaanikahnausten myötä ajautui eräänlaiseen anarkiaan ainakin, jos sillä tarkoitetaan ylärakenteiden purkautumista tai ainakin lamautumista. Siinä mielessä siellä ei määritelmän mukaista anarkiaa toteutettu, että järjestyksenpito-organisaatioista olisi päästy eroon, päinvastoin: koko yhteiskunta pyörii eräänlaisen järjestyksenpidon ympärillä. Ja hyvä niin, että edes jotain duunia on, ainakin joillakin. Joko pyssymiehenä klaanin kaartissa tai kerjäläisenä kadulla. Siinäpä ne elinkeinot ovat noilla kulmilla nykyään. Materiaalisen (hyvin-?)voinnin takaavat kansainvälisen avun jauhopussit, joita kukin parhaansa mukaan ryöstää niiltä, joille ne on tarkoitettu: vanhukset, naiset ja lapset.
Marxilaisperäisen kommuuniyhteiskunnan kokeilut on jollain tasolla jo nähty. Anarkia on myöskin, määritelmänsä mukaan, eräänlainen kommuuniyhteiskunta. Mielenkiintoista olisikin nähdä tarkoituksellinen kokeilu jossain. Siis vain nähdä. Itse emme suurin surminkaan siihen kokeiluun haluaisi osallistua, hyvin yksinkertaisesta syystä: emme jaksa uskoa riittävän monen ihmisen riittävään epäitsekkyyteen.
Itseorganisoituvat yksiköt lataisivat niin paljon vaatimuksia jäsentensä moraalille, että siitä ei lankeamatta kukaan selviäisi. Yksikkö tuhoutuisi omaan mahdottomuuteensa - ellei naapuriyksikkö olisi sitä jo siihen mennessä nielaissut. Tuhoutuminen alkaisi välittömästi yksilöistä, joille oikealla ja väärällä - ts. moraalilla - ei ole mitään merkitystä tai sen sisältö on yksinkertaisesti: se mikä on sinun, on myös minun mutta käänteinen ei päde. Kahmiminen ei herättäisi ajatustakaan, että se voisi olla joltain toiselta pois - ei, vaikka toiselta henki irtoaisi omaisuudensiirron yhteydessä. Yhteisö joutuisi välittömästi vaikeuksiin tällaisten yksilöiden - joita voisimme nimittää psykopaateiksi - kanssa: jonkinlaista järjestyksenpitoa olisi pakko organisoida, jottei jokainen mummu tule ryöstetyksi kokeilun ensimmäisen viikon aikana.
Tuhoutumisen kannalta ratkaisevaa olisi ns. kusipäiden esiintulo. Se joukko koostuu ihmisistä, jotka tietävät, mikä on oikein, mutta silti tekevät väärin. Tämä joukko jakautuu karkeasti kahteen alijoukkoon: aktiivisiin ja passiivisiin kusipäihin. Edelliset hakeutuvat omanvoitonpyynnön ajamana tieten tahtoen hankkeisiin, joissa toimitaan itsestäkin oikeilta tuntuvien periaatteiden vastaisesti. Toiminta tehdään piilossa juuri siksi, että se arvataan vääräksi muidenkin silmissä. Tätä aktiivikusipäiden joukkoa kutsutaan tavallisesti rikollisiksi. Tällaisten esiinmarssi olisi melkoinen, pidäkkeiden puuttuessa.
Aktiivikusipäiden joukko laajenisi nopeasti, sillä se täydentyisi passiivikusipäiden joukosta. Se koostuu henkilöistä, joille tilaisuus riittää vieraan maallisen hyvän siirtoon omaan käyttöön. Esimerkiksi lukitsematon auto avaimet sisällä olisi ns. vapaata riistaa. Tai pottujen siirto yhteishankintaa varten kootusta vaihdantavälinekasasta osa omaan kuormaan, kunnon kirjanpidon puuttuessa. Kun uuden, omaehtoisuuteen perustuvan oikeuskäsityksen vallitessa voisikin lähteä varkaisiin ilman riskiä, vaihtuisi passiivisuus äkkiä aktiivisuuteen, kaikilla tasoilla.
Koska pidäkkeitä ei olisi, muodostaisivat kusipäät keskenään näitä virtuaaliyksikköjä, joiden yhteisenä intressinä olisikin - yllätys yllätys - järjestyksen pito, mutta vain omaksi edukseen. Veikkaan, että tällainen järjestys olisi hyvin lähellä sitä, mitä Somaliassa nyt nähdään.
Seuraavaksi sortuisivat kyynisyyteen taipuvaiset. Havaittuaan kusipäiden joukon kasvaneen yli äyräiden ja muodostaneen hallitsevan luokan, lakkaisivat he tukemasta yhteistä anarkian asiaa. He joko vetäytyisivät ja linnoittautuisivat pienimpään mahdolliseen piiriin - perheeseen tai, aktiivisimmat heistä, alkaisivat muodostaa vastavoimaa kusipäiden klaaneille. Se johtaisi väistämättä väkivaltaan, jota käyttävät varta vasten muodostuneet liittoumat, "yksiköt". Näkisimme kaikkien sodan kaikkia vastaan, joka raunioittaisi yhteisön pikaisesti.
Lopuksi puolensa (klaaninsa) valitsisivat passiiviset sivustakatsojat. Todennäköisesti he jakautuisivat keskimäärin tasaisesti hakemaan suojaa joko kusipäiden tai kyynikkojen klaaneista, mikä nyt sattuisi lähialueella voimissaan olemaan. Täten klaaneista tulisi niin tasavahvoja, ettei yksikään kykenisi täydellistä valtaa kaappaamaan. Siis isäaurinkois-malliseen tuotannolliseen väkivaltaan ei ehkä - ainakaan alkuaikoina - jouduttaisi, vaan väkivalta olisi paikallista ja satunnaista, mutta ei varmasti yhtään vähemmän raakaa. Etulyöntiasemassa olisivat tietysti pitemmällä tähtäyksellä ne, joiden valvomilla alueilla sattuisi sijaitsemaan ammoin lakkautetun armeijan vielä käyttökelpoista materiaalia. Sellaisten hallussapito johtaisi haltijoidensa vallan lisääntymiseen ja vaikutusalueen laajentumiseen, jolloin päädyttäisiin hyvinkin lähelle Somalian nykymenoa - suurklaanit jäisivät päätöikseen jähnäämään keskenään. Yhteiskuntaa ei rakentaisi enää kukaan, ei ainakaan alkuperäisen aatemaailman elähdyttäminä.
Jäljellä olisi vain pieni joukko asiaan uskovia - todennäköisesti niitä, jotka kokeilun alussa pitivät puhetta kokouksissa, mutta he eivät tulisi enää kuolemanpeloissaan esiin. Eivätkä taitaisi valoisalla edes kadulla kulkea. Sikäli kun katuakaan olisi - olisipahan vain rikkinäisen asfaltin täplittämiä kaatopaikkoja huollon puutteessa rapistuvien talojen välissä. Katulamput olisi rikottu jo viikko sen jälkeen, kun poliisiasemalla sammuivat valot.
Siinä se olisi anarkiayhteiskuntakokeilun lorun loppu.