100 vuotta, ja siksi Anti-Hymer -reissu...
Merkkipäivänään matkoilla ovat usein nekin, jotka eivät ole merkkipäivänään matkoilla. Mutta me aiomme olla. Koska junat ovat jo kääntyneet, vaikkakaan eivät vielä muuttuneet, niin reissu tehdään autolla. Autossa myös muun muassa nukutaan, syödään, dokataan, työskennellään, tapellaan ja sovitaan; sanalla sanoen asutaan. Ollen siis henkilöt karavaanareita, voi hyvä tavaton... Sitä on vaikea myöntää. Heska ei myönnäkään, koska ei tien päällä tervehdi - tiedättehän: "ollaan kuin yhtä perhettä" ja kaikki toisiaan moikkailevat tien päällä. Ja potkivat toistensa vankkureiden renkaita tuulipuvuissaan, jotka vaivoin peittävät liian vähäisen liikunnan ja liiallisen keppanan imuroinnin vuosirenkaat... Kuvaan kuuluu ehdottomasti myös lippalakki - mieluiten sellainen, jossa lukee Mobil 1 tahi MacLaren, Hankkijan puutteessa....
Meillä moikkailun hoitelee siili.
Yhtäkaikki, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Slovakia, Unkari, Slovenia, Italia, Itävalta, Tsekki ja Saksa olisi määrä pongata 7.6 - 15.8 välisenä aikana. Italiassa viivytään vain, jos Ducaton vaihdelaatikko hajoaa. Joka tapahtuu kuulemma kaikille fiatisteille. Ennemmin tai myöhemmin. Työkaverit - nuo iänikuiset mieliharmit - tosin jo lyövät vetoa missä kohtaa matka katkeaa auton puutteeseen, kun nussi on iskenyt. Toiveikkaimmat panevat roponsa jo Viron puolesta...
Pidämme jonkinlaista päiväkirjaa reissun etenemisestä. Tärkeimpinä asioina ovat tietysti bissen ja naftan hinta. Toimittanette poliisille 15.8, jos ei reissusta kotiap palata...
|
Latvia, Akmens: 12.6 |
Latvia, Riika, Jurmala, Kolka: 13.6 |
|
Latvia, Liepaja: 17.6 |
|
Liettua, Vilna, Prienai: 20.6 |
|
Puola, Gizycko, Wolffschanze: 24.6 |
|
|
Puola, Gizycko: 25.6 |
Puola, Wegrow: 26.6 |
|
Puola, Treblinka, Suchedninow: 27.6 |
|
|
Puola, Wielizka, Nowy Targ: 1.7 |
Puola, Zakopane: 2.7 |
|
|
|
Slovakia, Tatranska Lomnica: 5.7 |
|
|
Unkari, Hortobagy, Eger: 13.7 |
Unkari, Hollokö, Nagymaros: 14.7 |
|
Unkari, Vasvar: 20.7 |
|
Slovenia, Prebold: 21.7 |
Slovenia, Ljubljana: 22.7 |
|
Slovenia, Italia, Itävalta, Freistadt: 27.7 |
|
|
Tsekki, Tabor: 31.7 |
|
|
Tsekki, Tabor, Berounka, Zbecno: 1.8 |
|
|
Tsekki, Litomeric, Saksa, Rathenow: 10.8 |
Saksa, Travemunde: 11.8 |
|
Turku ja sitten kotiin: 14.8 |
Loppulitviikki
Latojan huomautukset
7.6. Viro, Pärnu
Koffin kolmonen maksoi lautalla vähemmän kuin pullotettu vesi, jonka juomiseen ei siis voi olla enää MITÄÄN syytä.
Ensimmäinen yritys tapahtui Tallinnan jälkeen ensimmäisellä pysähdyksellä Raplan kaupungissa. Osa meistä kävi kaupassa ja loput jäimme vahtimaan kärryä. Pianaikaa tuli ikkunan taakse valkovenäläinen pimu pyytelemään ovea auki, ihan näyttääkseen jonkin lahjan joka ei edes maksanut mitään. Emme olleet kuitenkaan lahjasta kiinnostuneita, vaan pyytelimme arvon neitiä suksimaan pikimmiten kuuseen. Tätä keskustelua käytiin siinä pari minuuttia: "avaa ovi, näytän lahjan - en avaa, ala vetää" jne. Ja läheisissä karvanoppa-autoissa seurasi tilannetta tiiviisti pari aurinkolasista nuorta herraa. Tilanne päättyi, kun neitokainen katsoi yrityksen - minkä lie - toivottomaksi ja keinahteli lopultakin tiehensä. Epäselväksi jäi, mikä lahja olisi ollut, miten suureen kiitollisuudenvelkaan olisimme joutuneet ja millä tavoin tuo velka olisi sitten kuitattu...
Muuten idempi reitti Tallinnasta Raplan kautta Pärnuun on huomattavasti rauhallisempi kuin pääura nelostietä. Sopii vallan mainiosti vankkureilla köröttelyyn. Vain muutama rekka suoritti hazardiohituksen 100% varmasti nollanäkyvyydellä...
Pärnun keskustassa (joen etelä/länsipuolella) on kaksi leirintäaluetta. Molemmat ovat joen länsirannalla. Eteläisempi niistä on lähellä rautatiesiltaa, kalmiston liepeillä. Liekö sijainnilla vaikutusta, muuta paikka tuntuu pystyyn kuolleelta - yksi köppäinen kioski ja hiekkainen koripallokenttä, jota reunustaa noin kanttinauhan levyinen nurmikko. Toinen, Konse Puhkekula, sensijaan on täydellisesti varustettu paikka. Peruspalvelut (paikka, sähkö, vesi, siisti suihku, sivistyneet ulostamismahdollisuudet, keittiö ja pesuhuone) vain 12 jöröä per yö. Lisäpalveluja on runsaasti. Ei voi kuin suositella.
Edustamme kunniakkaasti synnyinmaatamme.
8.6. Viro, Pärnu
9.6. Viro, Pärnu
Jalgratas on ehkä paras lisäväline balttikaupunkikohteenkin haltuunottoon. Niin myös Pärnussa. 25 kilometrin pyöräilyllä saa pakollisen liikuntasuorituksen lisäksi mainion yleiskatsauksen kohteesta. Puhumattakaan siitä, että 0,2 promillen raja on autoilijoille toivottoman alhainen. Fillaristeja se ei koske - Sakua voi siemata silloin, kun sakuttaa.
Pyöräilymme perimmäinen tarkoitus oli etsiä kunnollinen ruokapaikka, ollen satunnaiset matkailuautoilijat kahden kokemuksen jälkeen jo tyystin kyllöittyneitä vanhan Pärnun turistikeskuksen paikallisesti hintaviin ja mcdonaldsmaisen mauttomiin, ranskanperunoiden ympärille rakennettuihin mitättömyyksiin. Paikallinen opaslehtinen kehuskeli ahvenen nimistä kalaruokapaikkaa - sinnepä siis, ollen osoitteensa Haapsalu Maantee 7 ja ollen sijaintinsa Pärnu-joen ja Sauga-sivujoen yhtymäkohdassa, sillan pielessä, kala- ja puutavarasataman tuntumassa. Paikka on uusi ja ulkotiloiltaan hieman keskentekoinen. Sisätilojen toteutuksessa on selvästikin ollut tyylitaju paikalla.
Itse asia on hinta-laatu-kokosuhteeltaan vähintäänkin erinomaista. Vai mitä mieltä olette seuraavasta kahden hengen pläjäyksestä: pullo etelä-afrikkalaista oivaa valkoviintä (Douglas Green 2003, Chardonnay, 220 Ekr), alkuopaloina katkarapusalaatti sekä blinit ja mäti, pääruokina kalavarras ja appelsiinikuha sekä jälkiruokina marjat Romanovin tapaan ja pähkinäkakku. Mukana oli kahta lajia leipää tarpeen mukaan, eurooppalaiseen tapaan ilman veloitusta. Lasku oli 581 paikallista ränkylää tehden noin 38 euroa. Suomessa olisi satasen raja ollut likellä. Tuohon hintaan voi antaa anteeksi viinitarjoilun puutteet (pullo kolautettiin pöytään ja sillä sipuli), europop-muzakin ja pikkuneidin nenäliinan kokoiset kertakäyttölautasliinat. Varsinkin kun annosten koko ja maku olivat suoraan verrannollisia.
10.6. Viro, Soomaa
Pärnu täytyi jättää, sen sinisistä houkutuksista huolimatta. Painuimme suolle - paikkaan, jossa on viisi vuodenaikaa. Viides on kahden viikon mittainen tulva. Silloin suurin osa Soomaan kansallispuistosta muuttuu pohjanmaaksi - sillä erotuksella, että maitolaitureiden sijasta veneellä tahi kanootilla pujotellaan puita. Haapoja useimmiten, mutta myös isoja ja välillä aivan helevetin isoja tammia.
Kokeiltavahan sitä oli, puupujottelua. Inkkarilla 25 kilometriä, laiskaan alavirtaan, majavia väistellen. Lopussa odotti - tietenkin - sauna. Tällä erää pimeä, mutta toimihan se sillä lailla jo esisuomalaisillakin.
Ovat muuten puheet Suomen edelläkäyvyydestä Internet-yhteyksissä kohta pelkkä tyhjä historiallinen myytti. Muut menevät molemmin puolin ohi. Nimittäin, vaikka suolla olimme keskellä ei juurikaan mitään paitsi mainittua suota, jokia ja hyttysiä, oli vastuuttoman matkanjärjestäjän (www.soomaa.com) liityntätekniikkana satelliittiyhteys megaluokan kaistanleveyksin, ja hinta n. 36 euroa kuussa. Oikein hävetti 50 jörön kuukausihintainen, vasta viime elokuussa saatu puolimegaisemme, seitsemän kilometrin päässä eteläsuomalaisen rannikkokaupungin keskustasta...
Vaikuttaisikohan asiaan, että pysähtyneisyyden aikana ei Eestissäkään kuparikaapeli-infrastruktuuria juurikaan rakennettu? Ei ainakaan joka mökin kuluttajaa silmälläpitäen. Muurien kaatuessa oli pakko hypätä suoraan langattomaan yhteysaikaan ja ohittaa samalla Suomelle tyypilliset paikallis-monopolistiset puhelinyhdistykset, jotka hinnoittelevat kupareitaan kuin Alko viinojaan vanhaan huonoon aikaan. Erityisesti haja-asutusalueilla kukkona tunkiolla touhuavan Soneran Saksan-haihattelusta maksaa jokainen kuparilangan päässä roikkuva yhteyksistään ylihintaa noin sata seuraavaa vuotta, ellei vaihtoehtoja tule tarjolle.
Siirtyminen sateiseen Latviaan tapahtui kivuttomasti ilman rajalla jonottelua. Tuikea tullitäti vain katsoi tiketit ja passit sekä tarkisti takatilojen jäniksettömyyden. Siiltä ei tuo huomannut. Via Baltica on noilla haminoin loistavassa kunnossa, ja välillä pystyimme tarjoamaan Ducatolle jopa vitosvaihdetta. Vähän ennen Saulkrastia löytyi aivan rannasta soma leirintäalue Laucu Akmens - nimisestä paikasta. Yöpyminen kuusi latia (n. 10€) kuuluen hintaan sähkö, epäilyttävän värinen hanavesi ja käsittämättömän siisti bajamaja: jostain syystä se käytiin jynssäämässä ainakin neljä kertaa paikalla viettämämme vajaan vuorokauden aikana, vaikkei väkeä ollut käyttämässä kuin kourallinen.
13.6. Latvia,
Riika, Jurmala, Kolka
Sade ja tuuli sen kuin jatkuvat. Lähtiessä noin puolillaan ollut kaasupullo meni jo vaihtoon, sillä joka yö on pitänyt kotteroa lämmittää. Etelään päin mennään, mutta kelit vain kylmenevät. Kotosuomessa kuulemma jotkut melovat auringon paisteessa, jotkut puolestaan päinvastoin eivät.
Aamulla harjoittelimme gourmeeta matkailuautoilijan tyyliin. Eräs oleellinen osa ravitsemuksen nautintoa on "speissaaminen", siis sapuskan näyttävä ylösrakennus.
Mitä tulee nähtävyyksiin, on jokaisen nähtävä Riikan vanha kaupunki. Siinä alkaa olla jo keskieurooppalaista meinikiä, jättäen Tallinnan vastaavan joukoksi vinkisin vonksin olevia murjuja, joita muurintynkä ympäröi. Muutenkin on neukkilaisen miehitysvallan haju, tyyli ja rojut siivottu Riikan keskustasta pikavauhtia huitsin helevettiin; vain muutamia sosialistisen realismin kammotuksia on jätetty muistutukseksi tuleville polville: ei koskaan enää!
Sama henki elää vahvasti Eestissä ja sen kohdannemme myös Liettuassa. Teemaa toistavat myös balttien Nato-myönteisyys ja kiire EU-yhteisöön. Näiden maiden EU-jäsenyys on myös eurooppalainen kotioven avaus kahden sukupolven pituisen poissaolon jälkeen. Vauhti, jolla vanha ahdistus poistetaan ympäristöstä, todistaa osaltaan kiväärin piippuun nojaavan pakkovallan ulkokultaista kestämättömyyttä - isänmaanrakkaus ja vapauden kaipuu leimahtavat heti ja missä tahansa, kun siihen vähänkin tarjoutuu mahdollisuus. Tässä mielessä pelottelut EU:n monokulttuuriin johtavasta vaikutuksesta ovat - ainakin muutaman sukupolven aikavälillä - täyttä hevon paskaa. Katsokaa vaikka EU:n vanhinta ydintä, ranskalaisia: sen kiivaampia kansallistunteen vaalijoita on vaikea löytää. Meidän muiden on vain EU:ssa pidettävä huoli siitä, etteivät ranskalaiset mene ainakaan virallisessa touhotuksessaan hyvän maun tuolle puolen, naurettavuuden ja rasismin lettosuolle.
Toinen kysymys on, millä vallalla romahtaneet pakkovallat korvataan. Tuleeko tilalle demokratiahakuisia järjestelmiä vai toinen toistaan yököttävämpiä pikkudiktatuureja isäaurinkoismaisine henkilöpalvontoineen - järjestelmiä, jotka johtavat eriarvoisuudesta ja oikeudettomuudesta kumpuavaan sisällissotaan tai sietämättömään anarkian tilaan, ennemmin tai myöhemmin. "Pikkuinen" diktaturismi on tässä tietysti näkökulmakysymys: suurvaltapolitiikan kannalta jokin Absurdistania on pikku pelinappula, mutta tavallisten tallaajien kannalta on kyse miljoonista kärsimysnäytelmistä ja todennäköisesti useista hukatuista sukupolvista. Tällaisen realismin valossa on Suomenkin hyvä miettiä turvallisuuspoliittisia tulevaisuuden ratkaisujaan ottaen huomioon, että romahduksen kokeneista suurimman tuleva suunta on hyvinkin niin sanoaksemme kinthaalla: pahimmassa tapauksessa "pikku" pitää korvata "isolla", ja historia toistaa itseään ainakin jo tuhannetta vuotta Ilomantsista itään. (No huh huh, mutta olkoon...)
Tänäänkin johonkin tultiin, migreenistämme huolimatta. Ollen jokin Abraciems, jonne saavuimme Jurmalan kautta. Kyllä kalpenee Kalajoki... Lähin mieleemme tuleva vertailukohta on - ainakin hiekkarannan pituudessa mitaten - Miami Beach.
Puhtaudessa ja varsinkin autottomuudessa mitaten on Jurmala Miamiinkin verraten ylivertainen. Emme nimittäin voisi juurikaan naurettavampaa rantaelämää keksiä kuin sijoittaa kromikaariset, 100 watin ämyreillä varustetut pick-upit rannalle vieri viereen julistamaan samaa sanomaa mutta eri tahtiin, seuraavaan tapaan: "jumps jumps jumps..." Kuljettajat sijoitetaan kukin oman kulkuneuvonsa lavalle auringonottoon. Ja kun vuoksi tulee, kaikki alkavat poistua samaan aikaan ja viettävät nytkähtelevässä liikenneruuhkassa rannalla keskimäärin puolisen tuntia. Emme voi olla kuin tyytyväisiä yleiseurooppalaiseen suhtautumiseen autoon lähinnä liikennevälineenä eikä sukupuolikumppanina tai pippelinjatkeena.
Eipä silti, autojen asema ylikorostuu meilläkin, paikka paikoin. Esimerkkinä vaikkapa Espoon, Helsingin ja valtion kyvyttömyys sopia siitä, miten pääkaupunkiseudun keskeisin liikenneongelma oikeasti ratkaistaan, samalla kun Länsiväylää levennetään kaista kaistalta Suomen suurimmaksi parkkipaikaksi. Kaikki siellä päivittäin jonottavat tietävät oikean ratkaisun, myöntävät tai eivät. Ilmeisesti oikeat ihmiset joko eivät siinä ruuhkassa nenää kaiva tai eivät tohdi ratkaisua myöntää, ehkä poliittisten taustapaineittensa takia. Muutenhan länsimetroa jo rakennettaisiin, ja samalla rakennettaisiin pääkaupunkiseudusta sellaista metropolia, mikä sen väestöpohjansa puolesta tulisi olla. Nyt se on vain joukko keskikokoisia kaupunkeja, joiden keskenään jähnäävät nurkkakuntaiset päätöksentekijät vahtivat enimmäkseen omaa napaansa ja puolueensa valtuustopaikkaa kokonaisedun sijasta.
Sataa vaan, saatana vieköön. Kolkan kärkeä kohti piti vaan ängetä, vaikka vettä tuli kuin aisaa. Eipähän sitten edes rannan kautta kärjessä pyörähdetty, kun kaivuri tukki tien. Eipä siellä mitään olisi näkynytkään paitsi harmaa sadeseinä merellä. Muutenkin reitin valinta oli onneton: tie Kolkasta kohti Ventspilsiä on nimismiehenkiharaista ja karkeasoraista hiekkatietä. Runsaalla vesikelillä se vielä pinnastaan pehmeni niin, että tassu upposi muutaman sentin. Kahta-kolmeakymppiä piti körötellä, jotteivät matkustajien munuaiset tai asuntoauton sisustukset olisi irronneet.
Vaan kärsijä se kirkkaimman kruunun saa. Ventspilsin kaupunki ja erityisesti sen leirintäalue (kuusi ränkylää per yö) yllättivät, vaikka ennakko-odotukset korkealla olivatkin. Leirintäalueen palvelut olivat saniteetti- ja keittiövarustukseltaan hotellitasoa. Kaakelit hohtivat, hanat kiilsivät, lämmintä vettä riitti, yhteisten tilojen mitoitus oli ruhtinaallinen (kuusipaikkaiset pönttyeet ja suihkueet molemmille sukupuolille, keittiön levystössä kolme levyettä ja kaksi mikroa, esimerkiksi) siitä huolimatta, että useimmissa vuorkamökeissä oli omansa. Neljän paikalla olleen karavaanariporukan tarpeisiin mitoitus oli suorastaan tuhlaileva. Kapasiteettia riittää kyllä niin paljon kuin kentälle kärryjä mahtuu.
Pohjoisesta kaupunkiin saapuva törmää ensin Ventan pohjoisrannalla oleviin jättimäisiin, pysähtyneisyyden ajalta peräisin oleviin kerrostalokomplekseihin, kuten niitä aikanaan tavattiin kutsua. Sosialistisen realismin tosiolevaisen ilmentymän perusmuoto lienee ollut nelikulmainen, pinnoittamaton betonimöhkälemassiivi, joka ehkä ilmensi luojiensa mielestä konstailemattomuutta, lujuutta, pysyvyyttä, luotettavuutta, suuruutta, totisuutta ynnä muuta ihanteellisuutta. Muodot toistuivat niin asuntorakentamisessa kuin julkisissa rakennuksissakin. Esimerkkejä on yhtä monta kuin on jäljellä komplekseja. Jotkut niistä olivat oikein neuvostojohtoisen sosialismin voittokulun näytekappaleiksi tarkoitettuja kuten esimerkiksi Piritan purjehduskeskus, Itä-Berliinin hallintorakennus (siinä näkötornin vierellä) tai Ceaucescun hallintopalatsi. Kyseinen perusmuoto toistuu esimerkiksi Ventan rannalla vielä alkuperäisessä asussaan olevissa satamarakennelmissa. Paikan päällä tarkasteltuna niiden arkkitehtuuri ja työn laatu eivät meidän mielestämme tosin ilmennä mitään muuta kuin että kukaan ei välittänyt minkään rakennuksen ulkonäöstä paskankaan vertaa tai jos välitti, ei uskaltanut sanoa.
Meininki muuttuu Ventan etelärannalla. Korjaamisen henki on tuttu jo aiemmista kohteista, mutta Ventspilsissä pistää silmään erityisesti panostus katuihin. On hämmentävää tallata kilometrikaupalla sileitä katuja ja jalkakäytäviä, jotka on pala palalta päällystetty muotoon valetuilla lovetuilla betonipalasilla siten, että myös katujen väri vaihtelee silmää miellyttävällä tavalla.
Ranta on oma lukunsa, täälläkin. Taitaa olla niin, että koko Itämeren itäranta on yhtä sileää hiekkarantaa, josta Suomessa saa jossain Pihlajasaaressa korkeintaan pienen häivähdyksen. Onneksi näille rannoille on nykyään kovin helppoa päästä. Se lohduttanee kaikkia hiekkalinnojen rakentamisesta kiinnostuneita, joille joka paikkaan tunkeva ja kulkeutuva hieno hiekka on vain osoitus elämisen riemusta.
Mutta eipä olla kateellisia: hiekkarantoja on muuallakin, mutta meillä on maailmankin mitassa ainutlaatuinen saaristo. Sitä ei pidä unohtaa, vaan hoitaa rantakaavat ja vaalia jokamiehen oikeuksia siihen malliin, että saaristo on kenen tahansa ulottuvilla jatkossakin. Kaatakaamme lähtökohtaisesti jokainen "yksityisalue, pääsy kielletty" - kyltti missä hyvänsä, mikäli kyltillä ei osoiteta muutenkin voimassa olevaa koti- ja piharauhaa.
Kulinarismi vaati osansa myös Ventspilsissä. Linnan kivijalassa on ulospäin vain vaatimattomalta olutkrouvilta vaikuttava paikka. Sisältä se onkin sitten hyvällä maulla uusvanhaan malliin sisustettu ravintola. Monta uusvanhaa yritelmää olemme matkojen varrelta ponganneet, vaan tämä on ehdottomasti yksi parhaista. Moitteen sijaa ei tahdo löytyä hakemallakaan. Jos aivan pakko on, niin keskiaikaisen urku- ja luuttumusiikin vaihtaminen kuubalaisiin latinorytmeihin ei ihan tyyliin sopinut. Sapuska on paikallisen mittapuun mukaan kallista, mutta suomalaisittain ehkä keskihintaista. Alkusalaatteina grillattua kananrintaa ja vuohenjuustoa, pääruokana lohta ja rautua vihannesriisin kera, jälkiruokana uuniomenat ja kahvi, aperitiiviksi paikallista erinomaista hanaolutta ja ruokajuomana oiva australialainen valkoviini olivat yhteensä juomarahoineen kahdelta henkilöltä 36 ränkylää (n. 60€), josta viini yksinään nappasi 14 ränkylää. Ruuan laatua ei pääse moittimaan: yksinkertaista ja erinomaisen maukasta. Paikan tunnelma vastasi hieman Tallinnan kuulua Olde Hansaa ollen kuitenkin rauhallisempi, mutta myös hieman steriili: sijaitseehan paikka itse asiassa museona toimivassa linnassa.
Taas sataa ja on koleaa. Ei tunnu kesä saavan.
Ventspilsin linnamuseo on ehkä ylöspanoltaan paras mitä kuunaan olemme nähneet. Siellä ovat vitriinitkin valaistuksineen nähtävyyksiä sinänsä. Linnan sisäpihalla oli paikallisten tekstiilitaiteilijoiden näyttely. Koska opasteet olivat vain paikallisella kielellä, tuli museokäynnistä historiakatsauksen sijasta lähinnä taide-elämys, mutta hyvä niinkin. Linnan krouvissa vierailimme myös, taas.
Muuten fillaroimme pitkin poikin väljiä katuja jos kohta rantahietikollakin vesirajassa, jossa juuri ja juuri kykeni fillarilla ajamaan. Kävi kuntopyrähdyksestä. Jos on linna hienosti entisöity, niin on monet muutkin pytingit - vaikkapa satamahallinnon talo, joka on valittu parhaiten entisöidyksi koko maassa. Huumoriakaan ei kaupunkikuvan kohentamisesta ole puuttunut.
Lopun päivää lähinnä syötiin, mansikoitakin.
16.6. Latvia, Ventspils
Vihdoinkin ei satanut. Kuten todettu, Ventspilsissä tuntuvat museot olevan sieltä paremmasta päästä. Niin myös aivan leirintäalueen vieressä oleva ulkoilmamuseo. Ankkurikokoelma siellä lienee Euroopan suurin. Merenkulku ja kalastus on museon pääteema. Eikä esillepanossa ole taaskaan moitteen sijaa: sisätiloissa tuoreet kukat maljakossa ja kalastajan mökin kasvimaa rikkeettömässä kunnossa vihannesta työntäen. Vieraat saavat kuljeskella alueella vaikka reppu seljässä mielensä mukaan, eikä joka nurkan takana ole aina joku vahtimassa. Pikkuesineistöäkin on tartuntaetäisyydellä vaikka kuinka, mutta toistaiseksi luottamus turistiin on kestänyt. Epäilemme tosin, että pianaikaa meininki muuttuu esineistön alkaessa hävitä pöllimisintoisten vieraiden myötä...
Vaikka leirintäalueen varustusta on kehua retosteltu, ei samaa voi tehdä henkilökunnan kielitaidon eikä edes perusosaamisen kanssa. Varustukseen kuuluu automaattipesukone, joka myös kuivaa kaappikuivaksi asti - jos konetta osaa käyttää ja jos sen antaa rauhassa suorittaa valitun ohjelman annetuin säädöin loppuun asti. Meillä kaikilla meinasi hihat palaa, kun odottelimme virran katkaisun jälkeen luukun aukeamista (kahden minuutin varoaika) ja kun paikalle purjehti typykkä joka ei selityksestämme ja viittilöimisestämme tajunnut yhtikäs mitään vaan alkoi väännellä koneen kaikkia säätimiä koillisesta kaakkoon ja takaisin sekä naksutella painonappeja ylös alas. Tarttuen sitten manuaaliin, josta alkoi venäjänkielisestä osuudesta tavailla jotakin. Ja alkaen taas saman operoinnin. Siirsimme hänet kuitenkin syrjään ja ilmoitimme kohteliaasti, että älä saatana enää koske mihinkään! Asia tuli ehkä ymmärretyksi ilmeistä, ja saimme odoteltua varoajan verran. Kun luukku sanoi "naks", otimme typykän hämmästellessä pyykin ulos ja häivyimme maksamatta. Ajon aikana sitten kuivailimme kamoja matkailuauton hytissä, kun samainen typy tai joku hänen yhtä ääliöistä kollegoistaan oli käynyt säätämässä kuivauslämpötilan yhdeksästäkymmenestä kolmeenkymppiin...
Olemme muuten usein ihmetelleet urosihmisten kyvyttömyyttä asialliseen ulostamiseen. Innostuimme oikein tekemään vertailevaa tutkimusta pönttyeessä päivän käytön jälkeen: aamulla puhtauttaan kiiltävät kaakelit, muovit ja posliinit oli päivän aikana saatu roiskituksi ja ruikituksi käsittämättömään kuntoon joka ainoa niin että siivoushommiin piti ruveta ennen täysistuntoa. On se vaan kumma, että rengasta ei tajuta nostaa seisoma-asian ajaksi ja että tähtäys on niin surkea vaikka maalin läpimitta on nelisenkymmentä senttiä ja tulitusetäisyys 10 sentistä puoleen metriin. Paikalla oli tosin monta kymmentä 8-15 -vuotiasta liikuntaleiriläistä ja arvelemmekin, että he ehkä huvittelivat harjoittelemalla kaarevaa epäsuoraa tulta etäämmältä alaspäin suuntautuvan suora-ammunnan sijasta. Yhtä kaikki, jos olisimme leirin johtaja, olisi yksi leirin harjoittelun aihe asiallinen kuseminen, ja onnistuneen suorituksen palkinnoksi ei tarvitsisi posliinia pyyhkiä eikä kaakelia kiillottaa!
Kaasuakin saimme: Lukoilin bensa-asemalla hyväksyivät suomalaisen vaihtopullon, liittimen kierre on sama ja tilalle löytyi riittävän matala mahtuakseen karavaanin kaasukoppiin. Hinta: 4,30 latia (n. 7,2 €). Halpaa kuin saippua, Suomeen verraten. Tosin hukkaan meni, mutta se on jo toinen tarina...
17.6. Latvia, Liepaja
Tänäänkään ei satanut. Vietimme siirtymä- ja sairasteluäpäivää. Tarkoitus oli vaihtaa maata, mutta potilas tunsi levon tarvetta, ja niinpä etenimme vain Liepajan eteläpuolelle Bernatin leirintäalueelle. Todella siisti ja rauhallinen paikka. Liepajassa kävimme ensin tutustumassa kansainvälisen lentokentän virkailijoiden englanninkielen taitoon. Vastaanottotiskillä ei ukko osannut muuta kuin pyytää takahuoneen virkailijaa paikalle. Tämä onneksi puhui englantia, ollen toinen tapaamamme latvialainen ko. kielen taitaja. Paikalliset taivaansukellusmahdollisuudet tuli selvitetyksi ja todetuksi haikein mielin, ettei taida aikataulu sallia viikonlopun odottelua. Lentoaseman päällikkö on paikallisen kerhon puheenjohtaja, mutta oli juuri jonkun tonttiin tulleen pilotin maahanpanijaisissa. Paikalliset hyppäävät Ciravan kentällä, Liepajasta noin 30 km koilliseen. Koneena on pikkuinen peräporttiantsu, voi voi sentään... Kerhon yhteystiedot on muistiin pantu, jos joku joskus sattuisi toisteikin noilla haminoin kamoja raijaamaan...
Liepajan kaupungissa jätimme kärryn vartioidulle parkkialueelle rannan tuntumaan ja etenimme fillareilla keskustaan ruuan hakuun. Hyvä paikka löytyikin: Vanha Postimies, Frica Brivzemnokan varrella, lähellä Tirdzniecibaksen kanaalia sen eteläpuolella. Eikä hinta taaskaan päätä pakottanut, vaikka paikka oli siitä paremmasta päästä: 12 latia kahden hengen alkupalat ja pääruoka isojen olusien kera. Olut on latviaksi alus, vastoin kuin laiva, joka on suomeksi laiva.
Liepajan kaupungin keskusta on selvästikin toipumassa hitaammin pysähtyneisyyden ajasta kuin Ventspils. Talojen korjaustoiminta ei näyttänyt olevan lainkaan niin vilkasta kuin Ventspilsissä ja kadut olivat paikka paikoin surkeassa kunnossa - asvaltit kuin reikäjuustoa ja sivukadut välillä norsunpään kokoista mukulakiveä.
Tiedättekö, mitä sanoi latvialainen sikafarmari EU-tukihakemuksessaan tulojensa pääasialliseksi lähteeksi: "latit alkavat lätistä!". Saas nähdä, miten on liettualaisella kollegallaan...
Tänäänkään ei heti aamusta satanut, mutta eipä ollut tarpeeksi lämmintä rantaelämään. Läksimme pois sisämaata ja uusia seikkailuja kohden. Liettuan raja oli jos mahdollista vieläkin kepeämpi ylittää kuin Eestin ja Latvian raja. Tullimies ei vaivautunut edes vaunuun siepoksi naamioituneen siilin pettymykseksi.
Liettuassa kiinnitti huomiotamme heti vapaamielinen pysäköintikulttuuri. Kaksisuuntaisella ajoradalla kulkusuunnassa vasempaan reunaan pysäköinnin yleisyys viehätti erityisesti. Kotomaassa kun sakkoa tulee moisesta herkästi. Ohittelussa alkavat toleranssit pienetä lähelle käytännön minimiä: sekunti tuntuu olevan normaali aika omalle ajokaistalle siirtymisen ja kohtaamisen välissä. Puheet Liettuan hyvistä teistä pitävät paikkansa vain kohtuullisesti: moottoritiet ovat kyllä hyvässä kunnossa, mutta muilla - pääteilläkin - on päällyste välillä kuin hammastahnaa, joka on peukalolla siloiteltu: reunanröpelöt ovat kuin hyvässä muurinpohjaletussa. Korjaustoimintoja oli kyllä ilahduttavasti havaittavissa.
Päivän sadeannos saatiin moottoritiellä vähän ennen Vilnaa. Ja ensimmäinen muistutus tieliikenteen vaaroista: rekka oli tehnyt 180 asteen käännöksen jatkaen aidasta läpi vaakakierteitä tehden tienpenkereelle vain 50 metriä ennen rautatiesiltaa. Näkyy Liettuassakin olevan samat kansanhuvit muotia: vaikka vettä tuli, kerääntyivät ihmiset tienpenkalle ihmettelemään toisen onnettomuutta.
Trakain karavaanaribordelliin päädyimme illansuussa. Paikalla oli jo viitisenkymmentä muutakin vaunukuntaa saksalaisia eläkeläisiä. Olivat kuulemma joukolla kotimatkalla. Matkaa tekevät omia aikojaan, mutta illaksi kokoontuvat samaan paikkaan olemaan keskenään. Toivottavasti emme tapaa Puolan järviseudulla, jolta toivomme rauhallista maalaiselämää.
Eräs jo Eestissä huomaamamme ilmiö alkaa ottaa niin sanotusti pannuun: yletön into autojen murtohälyttimien vinguttamiseen. Pillin pitää vinkaista aina, kun etähallinta-avaimella autoon päin töhkäistään. Tulee mieleen kuuliainen koira, jota isäntä kutsuu. Toisinaan pilli soi koko ajan, kun autosta jotain kaivellaan. Majoituimme paremman tilan puutteessa kahden majan väliin. Kun niiden vuokraajat saapuivat iltariennoistaan kahdella autolla noin kello 02.00 aamuyöstä, alkoi tavaroiden välppääminen - ja autojen pillit soivat koko ajan. Toinen sanoi "ui ui ui..." ja toinen "kii kii kii...". Mikä onkaan mukavampaa kuin herätä semmoisiin luontoääniin ja alkaa kuunnella luontokappaleiden jatkopuuhia - mökin portailla dokausta, mökäystä ja kikatusta. Kohta me kaikki alamme harkita korvatulppia - Balatonilla meininki on kuulemma vieläkin tiheämpää. Ja aamulla, poislähdön aikaan sama ulina...
Halpahan tämä maa kyllä on, vaikka löpö onkin vain hilkun alle Suomen hintojen - tuommoiset 0,67 jöröä litralta. Sapuska on tavallisen kansan kaupoissa puoli-ilmaista suomalaiseen hintatasoon verraten. Jos tavallisen kaupan löytää. Palangan rantalomakohteessa sai oikein hakemalla hakea reittiä valtatien toiselle puolen rannan hotelli- ja bailabailapaikkavyöhykkeeltä "paikallisten" puolella näkyvään kauppaan. Palvelu ei kaupassa kylläkään pelannut - vanhemmat akat kääntävät selkänsä ja nuoremmat irvistelevät. Vaan on halpa hinta halvasta sapuskasta, irvistelkööt... Ehkäpä vielä oppivat, että turistin hyvä on myös heidän hyvä, lomakohteessa ainakin.
19.6. Liettua,
Trakai
Vihdoinkin alkoi näyttää kesän mallilta. Lähdimme pyöräilemään ja pakkailevien naapureiden ohi polkaistessamme emme voineet olla näyttämättä käsimerkkiä ja matkimatta äänekkäällä falsetilla: "ui ui kii kii ui ui kii kii..." He vastasivat riemastuneina soittamalla mitäpä muuta kuin autojen murtohälyttimiä.
Trakain linnaan menimme. On erinomaisesti entisöity hänet. Museossa oli esineitä viljalti, mutta ylöspano ei likikään Ventspilsin luokkaa. Monin paikoin englanninkielisiä kuvauksia ei ollut lainkaan ja jos oli, olivat ne huonosti luettavissa - musta teksti polven korkeudella läpinäkyvällä teipillä lasivitriiniin teipattuna ei ole siitä ergonomisimmasta päästä. Muutenkin länsiturismi lienee sen verran uutta, että siitä on opittu erinomaisesti vasta rahankeruupuoli. Palvelupuoli on joskus hakusessa, tuttua urheilutermiä käyttääksemme. Pääsykuponki linnaan oli kahdeksan litiä per kärsä (noin 2,3€), mutta WC-käyntiä se ei sisältänyt: siitä piti erikseen pulittaa 0,5 litiä. Emme voineet olla kommentoimatta, vaikka mitäpä se vessamummo siitä ymmärsi tai sille mahtoi. Emme voineet myöskään olla pidättäytymättä maksamisesta uusiokäynnillä: näytimme mummolle sarjanumerolla varustettua (!) vessapääsylippua ja totesimme suomeksi, että kyllä kerta riittää, saatana soikoon.
Vilnan läheisyys, kaunis ilma ja viikonloppu nostivat kävijämäärät linnassa ja sen liepeillä sietokyvyn ylärajalle. Lienee Trakai valtakunnan suurin yksittäinen turistirysä, ja sen kyllä huomasi. Paikallisena tapana näköjään on, että vastavihityt parit käyvät samppanjapiknikillä ja pasteeraamassa linnassa ja sen liepeillä. Paikallisena tapana myös on purjehtiminen Trakain järvellä, jolta mittaa löytyy pisimmillään nelisen kilometriä rannalta rannalle. Näyttivät ihan kohtuukokoiset seilipaatit hiukan huvittavilta - vähän niin kuin lohia kultakalamaljassa.
Myöhemmin seurasimme keskiaikatapahtumaa kaupungin toisen linnan raunioilla. Monenmoista oli käsityöläisnäytöstä, katuteatteria ja sapelinkalistelua näytillä. Seurasimme pitkään mielenkiintoisinta näytöstä, josko joku yleisön pienemmästä päästä joko kuolee tai vammautuu ihan oikeasti. Oli nimittäin lasten veivattavana keskiaikainen malli karusellista - ja kyllä sitä veivattiinkin: pienet kyytiin ja isommat joukolla vauhtia vääntämään. Odotimme koko ajan, milloin joku pienimmistä astuu askeleen liian lähelle pyörivän istumaorren viuhuvaa ulkokehää tai milloin kyydissä oleva varaa jalkansa väärässä kulmassa väärälle puolen ortta. Lasten vanhemmat vain taivastelivat, eikä kukaan aikuinen tuntunut näkevän mitään vaaraa touhussa. Pois oli lähdettävä, kyllä niin hirvitti.
Turha toivo kelien kanssa. Aamulla tuhnutti vettä Trakaissa. Päästyämme Vilnan vanhaan kaupunkiin muutaman ketunlenkin kautta, alkoi vettä tulla taas normaalisti - siis niin kuin aisaa. Jos oli jo Riika eurooppalaisen tuntuinen, oli sitä myös Vilna. Siellä olisi hyvinkin päivän eli kaksi viihtynyt tallustelemassa tai pyöräilemässä. Vaan alkoi keli sen verran potuttaa, että hyvän sapuskan jälkeen viivähdimme vain muutamassa piruntorjuntabunkkerissa ja sitten litsittelimme vaunulle ja eiku sateen sekaan jatkamaan kohti Puolaa.
Vilnan katedraalissa tuli nauhalta Mozartin Requiem, jota aikamme lauleskelimme mukana. Katedraalin portilla tapasimme ammatti-itkijän, joka olisi lyönyt laudalta kenet tahansa kuoppajaisia kiertelevän karjalaismummon. Tämä neiti nimittäin teki hommaa ammatikseen ja oli siinä kovasti vakuuttava. Mekin melkein uskoimme lohduttoman tarinan rosvotuista rahoista, kotona odottavasta lapsesta ja bussilipusta puuttuvasta summasta. Mutta vain melkein. Vaihtui nimittäin kieli hyvin näppärästi englanniksi ja tarina tuntui liian valmiilta ja harjoitellulta. Niinpä vain totesimme, että käteistä ei ole, mutta kävisikö Visa? Tyttö kääntyi pois lohduttomasti nyyhkien seuraavan kamerakaulaisen puoleen...
Päätimme kuitenkin olla vielä yhden yön Liettuan puolella. Tarkkaan tihrustettuamme löysimme valtatietä A16 länteen päin mentäessä Prienain kaupungin kohdalta Nemunas-joen toiselta puolen pikkutien takaisin Birstonasin kylän kohdalle ja tien päässä oli teltankuva. Toisessa kartassa (Shellin Baltian maita kuvaava tiekartta) ei löytynyt sen enempää telttaa kuin tietäkään. Uskoimme tietävämpää karttaa ja löysimme jotain uskomatonta. Tien päässä oli kaksi leirikeskusta. Toinen on uusi ja osittain vielä tekeillä - pikkupimut iloisesti sieltä vilkuttelivat.
Lohkeileva asfalttitie jatkui vielä vähän ja päästä löytyi toinen leirikeskus: hotellitason majoitustilaa yksittäishuonein omine suihkuineen ja saniteettitiloineen, yksittäisiä huviloita isommalle väelle, lämpökeskus, huoltotiloja, autotalleja, elokuvateatteri, koripallokenttä, katettu nuotiopaikka ynnä muuta vapaa-ajankeskusmaista pytinkiä ja rakennelmaa. Tämä keskus ei ollut enää käytössä. Tuskin on ollut sitten vuoden 1989, jolloin on päivätty rojun seasta löytämämme venäjänkielinen sanomalehti. Muutakin hujan hajan heiteltyä kyrillisin kirjaimin painettua materiaalia löytyi viljalti. Osa siitä oli saanut toimia WC-paperin korvikkeena ja erään punakantisen opuksen päällä komeili jo kovin kuivunut mutta selvästi tunnistettava paskakäivärä.
Veikkaamme, että kyseinen keskus on toiminut muurin kaatumiseen asti vain tiettyjen piirien tai näiden myötäjuoksijoiden virkistystiloina ollen samalla eräänlainen symboli lähiseudun tavalliselle kansalle. Kun pidäkkeet poistuivat, mikään ei estänyt vihaista täystuhoa: kaikki irrotettavissa oleva käyttökelpoinen on irrotettu ja pöllitty (patterit, putket, sähköjohdot, laatat, osin kattotiilet, ovet, ikkunanpokat, vessanpöntöt, keittiövarustus jne) ja loput pantu sekä käytännöllisesti että kuvainnollisesti paskaksi. Sisään valuva vesi hoitaa loput. Helppo on ymmärtää, mutta jos tunteet jätetään syrjään, vähän säälittävääkin. Ainakin lomakompleksin päärakennus elokuvateattereineen, väljine aula- ja näköalatiloineen ja puurakenteisine viistotiilikattoisine huoneistosiipineen olisi voinut aivan hyvin palvella korjauksen jälkeen myös uusia käyttäjiä. Paikka on nimittäin Nemunas-joen mutkassa mitä ihanteellisin, eikä tämän paikan arkkitehtuuri noudattanut normaalia betonimöhkälelinjaa.
Voi olla, että hylätty lomakeskus sai meistä viimeisimmät käyttäjänsä. Koripallokenttä oli mainio leiripaikka ja ympärillä kovasti villiintymään päässyt puutarha toimi täydellisenä näkösuojana.
Siirtyminen Puolan järvialueelle (Masuria) tapahtui sateessa, kuten arvata jo saattaa. Lisäksi ilma kylmeni kymmenisen pykälää edellisestä leiripaikasta. Suunnittelemme vakavasti pipojen ja hanskojen ostoa. Tällä menolla pääsemme varmaan luistelemaan umpijäätyneellä Adrianmerellä...
Haluatko jännitystä elämääsi? Piipittääkö seikkailubitti päässäsi? Turha lähteä hiihtämään yksin pohjoisnavalle tai kiipeämään Himalajalle. Halvemmallakin voit ainokaistasi kaupata: tule Puolaan ajamaan autolla. Erityisesti hieman muuta liikennettä hitaammalla autolla. Jännää on etkä pety!
Sanotaan, että puolalainen ohittaa aina. Sanontaa täytyy hieman täsmentää: rekka-auto Puolassa ohittaa aina, jos peräpeilissä on kansallisuustunnus PL, LV tai LT. Sen voi todeta, jos ohitus onnistuu. Muuten ohituksen todennäköisyys riippuu suoraan auton merkistä: paikallinen Fiatin klooni saattaa malttaa mielensä, mutta länsi- tai japanilainen auto ohittaa niin ikään aina. Jos se ei onnistu, paikalle ehkä pystytetään risti, tuodaan kukkia ja kynttilä - menehtyneiden autoilijoiden uskonnollisesta taustasta riippuen. Näitä asetelmia teiden varsilla Puolassa riittää.
Tiet Puolassa ovat tosi kapeita ja varsin mutkaisia ainakin Masuriassa. Yleisrajoutus on 70 km/t, mutta siitä ei välitä kukaan paitsi korkeintaan ulkomainen matkailuautolla liikkuva turisti. Kumpuilevan maiseman ja paikka paikoin surkeassa jamassa olevan asfaltoinnin takia enempään ei lomakotterolla oikein kykenisikään, jotta munuaiset ja astiat säilyisivät ehjinä jatkossakin.
Pikku matkallamme rajalta Masuriaan - n. 150 km - meilläkin oli jo kaksi läheltä piti -tilannetta: ensin pikku riisikuppi tuli mutkaisella ja märällä asfalttitiellä kylki edellä vastaan ja joutui tekemään nopean väistöliikkeen ulkokurvin puolelle joutuen heilahtelevaan nelipyöräluistoon. Jatkoi onneksi vauhdikasta etenemistään muutaman rajun heilahduksen jälkeen. Samalla pätkällä rekka ohitti meidät 70 km/t nopeudessa alkaen kiihdytyksensä n. 100 metrin suoran päässä. Ohituskohdassa olimme kaarteen ulkokehällä, kun rekka survoi jo omalle kaistalleen: pyörämme putosivat asfaltin jyrkän reunan ulkopuolelle. Kieli keskellä suuta hidastimme ja pääsimme takaisin asfaltille. Eikä vastaankaan ketään tällä erää tullut - seikka, jota rekkakuski ei voinut MITENKÄÄN tietää. Ei voi käyttää kuin yhtä termiä kuvaamaan näitä jätkiä: kusipäitä. Varokaa heitä.
Muutenkin rekat tuntuvat pitävän itseään teiden kuninkaina. Näillä sivuteillä ei asfalttisia pientareita ole jos pientareita ollenkaan esim. polkupyöräilijöille. Ajorata on niin kapea, ettei kohtaustilanteessa polkupyöräilijälle ole mitään tilaa. Niinpä tällaisissa tilanteissa rekat pitävät oikeutenaan soittaa torvea, jotta pyöräilijä tajuaisi siirtyä pusikon puolelle. Jos ei tajua, alkaa rekan puskuri hipelöidä kissansilmää. Turbon ujellus tuolta etäisyydeltä ja suunnalta kuulostaa varsin ilkeältä... Me päätimme vielä jonkun kerran näyttää siirtymällä ajoissa metsän puolelle riviin, josta käsin suoritamme syviä aaltoliikkeitä ohiajavalle tien kuninkaalle. Keskisormi pystyssä, Ruotsin väreihin pukeutuneena, vaikka.
Aamulla aurinko hymyili. Vissiin pottuilumielessä, jotta sai meidät siirtymään fillarin satulassa Gizyckon kaupunkiin. Saimme nimittäin nauttia ensimmäistä päiväoluttamme ensin rantaterassilla paistatellen, mutta loppuun ne imuroimme jättiteltassa katsellen, kuinka vesisateen siivittämä tuulenpuuska riepotteli betonijalustaisia päivänvarjoja kuin eiralaisten ikärouvien sateenvarjoja syksyisellä Espalla.
Onneksi ei aivan koko aikaa satanut. Kastuimme vasta loppukilometreillä takaisin leirintäalueelle. Löysimme varsin erinomaisen pitserian: iso ja keskikokoinen Supreme - todella nimensä mukaisia - ja kaksi isoa kaljaa: alta 10 jöröä. Sapuska sen kuin halpenee. Mutta vuosirenkaat kasvavat - paikalliset sääolot estävät tehokkaasti aiottua kuntoliikuntaa fillareilla. Gizycko-keskeisiä merkittyjä reittejä olisi kyllä joka lähtöön kymmenen kilometrin kiepeistä aina lähelle sataa kilometriä.
Melontahommiin tämä alue olisi myös mitä mainioin - merkittyjä melontareittejäkin riittää. Järvet ja niitä yhdistävät kanavat muodostavat myös purjehtijoille riittävän suuren reviirin, ettei homma näytä Trakain malliin lohen uiskentelulta kultakalamaljassa. Kanootteja on vuokralla vähän joka rannassa. Valitettavasti vain kaikki ovat samaa kahdenistuttavaa, yksiaukkoista mallia kuin on eräiden hyvinkin tuntema itäsaksalainen säkki-tyyppinen kangaskanootti. Vaikka näiden materiaali on tosi jämäkkää (lue: raskasta) lasikuitua poistaen kangaskanootille ominaisen puurungon kieroonvettymistaipumuksen, emme suurin surminkaan halunneet palauttaa mieliimme melontahistoriamme hämärän tuskanhetkiä jännetuppitulehduksineen kaikkineen. Emme siis täällä ole meloneet vielä, valitettavasti.
23.6. Puola,Gizycko
Pyöräinhuoltoa, kaupunkipyöräilyä, ruoanhankintaa, grillausta, syöntiä. Kirjallisuutta.
Kaupungilla kiinnitimme huomiotamme nuorten naisten asusteisiin liittyvään eroon Puolan ja Baltian maiden välillä. Baltiassa piikkikorot ovat sääntö, täällä poikkeus. Muutenkin Puolassa on tyylien kirjo selvästi laveampi. Monet pukeutuvat jopa mukavasti ja rennosti tai pelkästään käytännöllisesti, pakollisten likaisenruskeiden tai pyllyvaalennettujen vyöräröpillikellofarkkujen sijasta. Epäilemme, että balteilla on pakonomaiselta näyttävä, viimeisimmän länsimuodin mukainen pukeutuminen eräs osa irtiotto- ja länsimaistumisviestiä, omaksi epämukavuudekseen: katsokaa maailma, me olemme länttä, me olemme länttä...
24.6. Puola, Gizycko, Wolfschanze
Pyöräilypäivä. Testasimme vihreän reitin Gizyckosta länteen. Reitit on hienosti merkitty karttaan. Mutta vain karttaan. Maastossa saattaa olla puun kaarnaan lätkäistyjä värikoodeja ja nuolia. Ovat näkyneet varmaan lätkäisyhetkellä, mutta näin monen kasvuvuoden jälkeen jäljellä on epämääräistä suttua. Keskeisissä risteyskohdissa ei merkintöjä - ainakaan selviä - ole. Kunnon kartta ja sen lukutaito pitää ehdottomasti ottaa mukaan. Pelkkien merkintöjen mukaan kulkeva joutuu varmasti sysmänperävintturiin ensimmäisen väärin arvatun risteämän jälkeen.
Ohitimme muun muassa erään houkuttelevan nimisen hotellin ja sen ympärillä leviävän huolellisesti leikatun camping-nurmikon. Kaikki näytti muuten hienolta, mutta yhtään vierailijaa ei näkynyt. Paikka olisi kelpoisa noin 50:lle autokunnalle. Yritimme kuitenkin toiveikkaina saada matkavirvoketta. Respan löysimme ja tytön maalailemassa parkkipaikan reunakiviä. Toinen laitteli tekstiilejä. Kolmas osasi jo saksaksi kertoa, että olutta kyllä on, mutta lukkojen takana, puoli kaksi iltapäivällä. Eikä avainta ole: "schade". Myönsimme. Ja ihmettelimme, miten täällä mikään voi kannattaa, tällä kassavirralla ja vierasmäärällä. Ehkä olemme vain liikkeellä väärään hyvään aikaan. Ehkä ensi kuussa tuskailemme täpötäysien leirintäalueiden kanssa...
Kohteenamme oli Hitlerin itärintaman päämaja Wolfsschanze, sudenpesä. Vetäytyvä Wehrmacht räjäytti bunkkerit palasiksi tammikuussa 1945. Palasetkin ovat vaikuttavia. Yksi kohteista on sauna: portaat alas johonkin nihkeänlitisevään pimeään - siinä kaikki. Emme tutustuneet lähemmin. Kohteisiin on pääsy sortumavaaran takia kielletty, mutta ei estetty. Sisällä kuuluu veden tippuminen. Kylmä ja kostea Aatun henki levittää homeen ja maatumisen tympeää lemua. Turistia semmoinen puistattaa, useimpia. Kaikkia ei kuitenkaan. Puolaa puhuvat pystytukkaiset, kumitaskulampuin ja maastohousuin varustautuneet nuoret miehet ojentelivat oikeaa käsivarttaan kameralle ja kiipeilivät silmät loistaen valtakunnanmarsalkan bunkkerin katolla. Näyttivät kuin justiinsa olisi tulossa lämpöiset pöksyyn. Meitä se puistatti entistä enemmän.
Sudenpesästä saisi merkittävän kohteen muillekin kuin saksalaisille katumuksentekijöille, pyhiinvaeltajille tai opintomatkaajille. Rahastustoiminnot ovat jo olemassa, joten ei tarvitsisi kuin tarjota palvelua rahan vastikkeeksi. Esimerkiksi opastusta. 50 zlotyn hinnalla olisimme saaneet oppaan, joka ei osannut englantia kuin korkeintaan sinne päin. Kassalla ei ole hinnastoja kuin puolaksi. Kun tulkki saatiin paikalle, tajusi hän pitkän selittelyn jälkeen sentään että juu, sisään tosiaan tultaisiin eikä fillareita varmasti aiota pysäköidä mihinkään maksua vastaan. Päätimme mennä omin nokkinemme. Kioskista löytyi krääsän seasta yksi ainoa englanninkielinen vaatimaton opaskirjanen. Kohteissa paikan päällä on tuskin erottuvat numerot, mutta ei mitään opasteita.
Paluumatkan aloitimme suunnistamalla kellon ja auringon mukaan noin etelään Gierloz:sta (Görliz) valtatielle 592. Ensimmäiset viisi kilometriä täristimme pitkin kapeaa mutta huolellisesti kivettyä tietä lehtomaisen vehreyden keskellä. Kiveys lienee saksalaisen työjohdon teettämää, paikallisella työvoimalla teetettyä pienellä mutta merkittävällä palkalla: kiveä tai kuole. Emme siis valittaneet tärinästä, vaan annoimme sen muistuttaa itseämme siitä, mistä se toivottavasti muistutti myös D-rekisteröidyn sinisen Bemarin matkustajia - ainoat tapaamamme. Tiltalttien, mustarastaiden ja etanoiden lisäksi.
Mainitsimme taannoin eräitä rekkakuskeja kusipäiksi. Samaan joukkoon voi lisätä huoleti erinäisiä turistibussikuskeja. Olimme lähtöä lähellä, kun kohtaustilanteessa sininen bussi ohitti ohjaustankomme noin 10 cm etäisyydeltä. Pyörreimu heitti meidät metrin verran takaisin tien puolelle. Tempaisu ei aivan samalta tuntunut kuin Herculeksen rampin alta potkaiseva vinka, mutta kuitenkin: jos asfaltti olisi tuossa paikassa ollut tyypillistä monikerroksista reunapursotusta, olisi matalaliito ja nahkaluisto ollut varma. Seuraavat kaksi kilometriä meni semmoisessa adrenaliinihöyryssä, että bussikuski olisi saanut varmasti turpaansa, jos olisi vaikka seuraavalta pysäkiltä löytynyt. Pyöräilijät, hankkikaa peili ja väistäkää täällä puistoon aina, kun kohtaustilanteessa takana on joku iso. Jos henkenne on teille kallis.
Juhannusaatto puolalaisittain. Tuulista ja koleaa - tyypillinen vappusää. Paikalliset juhlivat sitä pitämällä helekutin äänekkään rock-konsertin keskellä Gizyckon kaupunkia. Majoituksemme oli viiden kilometrin päässä möykän lähteestä. Ääni kiiri pitkin veden pintaa niin että meilläkin vielä kallot tärisivät ja lasit pomppivat pöydällä. Keskiyön kieppeissä saimme vielä tulituksen iloksemme.
Muuten emme aktiivisesti juhannusta juhlineet. Vietimme sen sijaan ikimuistoisia hetkiä paikallisessa pankissa matkashekkien vaihdossa. Aikaa kului vaihtamiseen noin 40 minuuttia ja kirjoitimme sen aikana nimikirjoituksemme 12 kertaa. Matriisikirjoittimet suoltivat tikettiä kahdella kassalla metritolkulla ja pankkineiti soitti noin kolmetuhatta puhelua. Nämä vielä kestimme ja siedimme, sillä emmehän toki voi odottaa pankkitietotekniikalta samaa kuin koto-Suomessa. (Jätämme tiskipalvelumaksupolitiikan kommentoinnin tuonnemmaksi.)
Sietämättömäksi alkoi homma mennä, kun kassaneiti katsoi tarpeelliseksi väittää, että piirtämämme kakkosen numero ei ollut kakkonen vaan ykkönen! Siinä alkoivat hihat savuta, sillä onhan eräs ammateistamme alkuopetukseen kuuluva kirjaimien ja numeroiden tuottamismenettelyiden ja hahmottamisen opettaminen ekaluokkalaisille. Siinä hommassa on mielestämme pakko tietää ykkösen ja kakkosen ero. Osoitimme sen pankkineidille piirtämällä kaikki seuraavat kirjaimet ja numerot hyyyvin huooolelllisestiii käääyyttäääen siiiihen niiiin paaljoon aaaaikaaa, eeetttää vaarmaaasti meeeni peerillee. Niin paljon kuitenkin kiukutti, että seuraavalla kerralla osallistumme kaikki vaihtotapahtumaan, joka dokumentoidaan videolle.
Loppuillasta pelasimme Alfapetia viinin ja juustojen nautinnon kera. Saavutimme pelissä sanaristikko-vain-perusmuoto-ei-erisnimiä -säännöin pelatun version ennätyksen ollen loppupisteet voittaneella joukkueella uskomattomat 456 pistettä. Aloituspisteet olivat jo hurjat 130 pistettä.
Jätimme Masurian järvet. Jottei menisi liikenneolojen mollaamiseksi, pitää todeta tieopasteiden olevan ylipäätään hyvällä tolalla Puolassa ollen Baltiaan verrattuna omaa luokkaansa. Eestissähän merkinnät ovat korkeintaan sattumanvaraisia. Puolalainen merkintätapa on selkeää, näkyvää ja muistuttaa suomalaista värejä myöten.
Jossain matkakertomuksessa kuvattiin Puolan kolminumeroisia pikkuteitä paremmiksi kuin kahden numeron päätiet. Semmoiset yleistykset ovat kokemuksemme mukaan roskapuhetta. Molemmissa luokissa yhteistä on lähinnä muu kuin sorapintainen päällystys - siis joko asfalttia tai öljysoraa. Muuten vaihteluväli on - jos näin kapeilla teillä moinen ilmaisu sallitaan - laidasta laitaan. Tänään ajamamme kolmen kympin pätkällä eräällä kolminumeroisella tiellä oli vähän kaikkea vauvan posken sileästä ja hyvin merkitystä baanasta juosten kustun reunapursotuksen kautta montunpohjanoteeraukseen. Jälkimmäisessä mieltä lämmitti se, että jokainen monttu oli merkitty valkoisella värillä joko korjausmiesten tahi turistien opastukseksi. Ilmeisesti molemmat ovat tienpitäjän mielestä niin ääliöitä, että muuten jäisi monttu huomaamatta. Vaan merkintähommaa on riittänyt. Arvioimme, että kilometrin matkalla oli noin 10.000 monttua...
Välietappimme oli Treblinkan keskitysleirimuseo. Vaan käymättä jäi, sillä yritimme tulosuunnastamme katsoen luonnollisinta reittiä 63:sta Lomzaan ja sieltä 677:aa pitkin. Malkinia Gornan kohdalla tie kapenee lähes hoitamattomaksi uraksi ja 694:lle kääntyvän rautatieylityksen kohdalla 677:lla varoitetaan edessä olevasta sillasta, jossa korkeusrajoitus on kolme ja leveys kaksi metriä sekä painorajoitus 2,5 tonnia. Makailuautolla ei kannata muiden yrittää, sillä vastaan tulee kaksi metrin korkuista betonista mitä lie pömpelilä, jotka todella ovat kahden metrin etäisyydellä toisistaan ja joihin on upotettu teräksiset tolpat, joita yhdistää vaakaorsi rapian kolmen metrin korkeudessa. Korkeus ei tee haittaa, mutta jostain syystä neliskanttinen kehikko on tuupattu hieman vinoon, joten kolmea metriä pystysuoraa kahden metrin leveyksistä vapaata tilaa ei ole. Muistona mittauksesta on lommo otsakyhmyn kulmassa. Ja vaikka vapaa tila olisi ollut mitä on luvattu, ei keväällä asennettu markiisikotelo olisi kuitenkaan mahtunut. Asfalttitie jatkuu pömpeleiden molemmin puolin ja pömpeleitä seuraavan radan ylityksessä ei ole mitään, mikä vaatisi moisia mittarajoituksia. Joku taho on siis kerta kaikkiaan halunnut estää tietyn kokoisten ajoneuvojen läpiajon varmaankin edessä olevan sillan painorajoituksen takia.
Jouduimme kiertämään joltisenkinlaisen ketunlenkin Brakin pikkukaupungin kautta, jotta pääsimme Bugista yli. Jätimme leirivierailun tuonnemmaksi ja yövyimme Wegrowin hämärällä leirintäalueella sammakoiden ja varisten konserttia kuunnellen. Leirintäalueella oli toimiva perusvarustus (sähkö, lämmin vesi, suihkut ja vessat), mutta peitteisyytensä ja läheisen lätäkön takia hyttysiä riitti ja ympäristö oli jotenkin tukkoinen. Englannin sanaa ei vastaanotossa ymmärretty ja kansainvälistä leirintäaluekorttia luulivat pankkikortiksi. Vain käteinen kelpasi eikä mitään rekisteröintitietoja kirjattu tai kuittia kirjoitettu. Rauhallista toki oli - olimme ainoita leiriytyjiä.
Yksi kartoistamme on paikan päällä hankittu leirintäalueet kertova 1:700.000 tiekartta. Sekään ei kaikkia leirintäalueita kerro - ei edes luokiteltuja, tuoreudestaan huolimatta. Vielä vähemmän niitä kertoo yhdistyksen kaupan kautta hankittu ECC - Europa Camping + Caravaning, joka on Baltiassa ja Puolassa ainakin lähes turha teos. On leiripaikkoja, joita ei ole kummassakaan ja molemmista löytyy paikkoja, joita toisessa ei ole. Kattavaa esitystä Puolan sen enempää kuin Baltian maidenkaan leirintäalueista ei liene olemassa missään. Siispä useammasta lähteestä hankitut luettelot ja kuvaukset kannattaa ottaa mukaan ja sittenkin pitää silmänsä auki yllättäen vastaan tulevien takia - ja suhtautua epäillen luokitustietoihin. Ravintola tai buffet voi olla rikkikivitetty kioski, josta ehkä joskus on olutta myyty, mutta ruokaa tuskin koskaan.
Silmät kannattaa pitää auki myös tunnettua kohdetta etsittäessä, sillä ennakkomainokset leiripaikoista puuttuvat lähes täydellisesti. Merkki on - jos on - vain risteyksessä, josta olisi jo pitänyt kääntyä. Yleisiin tiekarttoihin pätee sama - kannattaa hankkia useampikin tiekartta ja vertailla niitä: numeroimattomien pikkuteiden kohdalla ne heittävät varsin usein. Jos sama tieto esiintyy useammassa, voinee tien olemassaoloon jo uskoa.
27.6. Puola, Treblinka, Suchedninow
Ken haluaa nähdä aitoja jäänteitä keskitysleireistä tai edes replikoita sellaisesta, älköön menkö Treblinkaan. Leiri toimi vain 13 kuukautta vuosina heinäkuusta 1942 elokuuhun 1943, jolloin sen vangit nousivat kapinaan. Kapina tukahdutettiin verisesti. Myöhemmin saksalaiset käytännössä jyräsivät leirin maan tasalle, eikä näkyviä raunioita ole kuin muutaman parakin pohjabetoni työleirin puolella. Tuhoamisleiristä ei ole jäljellä käytännössä mitään.
Paikalle on pystytetty vaikuttava muistomerkki: kivi jokaista leiriä kohden. Kivien määrä on käsittämätön. Sille ei vetäne vertoja kuin eräs toinen leirien saaristo, jonka historiaa ei vielä ole tutkittu ja ruodittu eikä se ole vielä muistomerkeiksi asti päässyt. Voi olla, että ei koskaan pääsekään, on pessimistinen veikkauksemme. Sinä päivänä kun Venäjän presidentti polvistuu tapettujen muistomerkillä anteeksi pyytäen saksalaisen Willy Brandtin tapaan, syömme me karvahatullisen venäläisiä suolakurkkuja Viktor Klimenkoa tai Ivan Rebroffia kuunnellen.
Aihetta muistomerkiksi kyllä olisi: hengiltä otettujen määrässä mitaten mainittu saaristo lyönee laudalta saksalaisten saavutukset mennen tullen. Tehokkuudessa tosin saksalaiset viranomaiset ja heidän käskyläisensä ja myötäjuoksijansa monesta muustakin kansallisuudesta voittivat neuvostovenäläiset virkaveljensä, mutta se ei saa olla syynä vain yhden kansan demonisoimiseen. Parempi on nimittäin olla yleistämättä ja demonisoimatta yhtään mitään kansaa ja sen yksilöitä yleisesti. Olkoon niille yksilöille annettu ansionsa mukaan, jotka sen ansaitsivat. Älköön heidän lapsiaan enää lyötäkö -lapsia, jotka eivät pahanteon hetkellä olleet edes syntyneet, vaikka jo ehkä vaareina vapisevat muistomerkkien ääressä. Ellei lyömiseen oikeasti ole syytä: entisten ja nykyisten diktaattorien nimissä käsivarsiaan ojentelevat tai nyrkkiä heristävät ansaitsevat kaiken sen inhon, jota voimme suinkin osoittaa.
Holokaustin korostettu esilläpito on aiheellista, sukupolvesta toiseen, muistuttamaan olevia ja tulevia siitä, mihin diktaturismi johtaa ja on aina johtanut. Yhtä aiheellista olisi näissä yhteyksissä julkituoda, että se ei ollut ainoa eikä viimeinen järjestelmällinen kansanmurha. Epäjärjestelmällisistä paikalliskahinoista puhumattakaan, jotka korvaavat tehottomuutensa kestollaan. Afrikan manner tursuaa näitä paiseita yllin kyllin, eikä muu maailma voi pestä käsiään. Tappamista on myös olla tahdon puutteessa puuttumatta, vaikka olisi valta ja voima puuttua.
Mitä tulee Treblinkan alueeseen, jäi mieltämme kaihertamaan pari asiaa. Muistomerkki on symbolinen ja kansainvälinen, kuten odottaa sopii. Itse pahuuden ytimessä polttouunien todelliselle sijaintipaikalle on pystytetty ristejä - ja vain ristejä. Daavidin tähteä ei löydä hakemallakaan. Useissa risteissä on puolalaisia nimiä - ikäänkuin koko paikka olisi vain puolalaisten kristittyjen hautausmaa ja kärsimysten tyyssija. Ainoat merkit juutalaisten muistamisesta virallisen muistomerkin lisäksi löytyvät parkkipaikan pöheiköstä: kasa pikkukiviä hebreankielisine kirjoituksineen koivun juuressa.
Mitenkään vähättelemättä 10.000 puolalaista kristittyä uhria pitää muistaa, että leirillä murhattiin myös 800.000 juutalaista, jos toki heistä suurin osa oli myös puolalaisia. Mitenkähän on, ovatkohan puolalaiset itsekään - noin kansakuntana - vielä selvittäneet lopullisesti omaa historiaansa suhtautumisessaan holokaustiin? Välttämättä mieleen nousevat puolalaisten itsensä toimeenpanemat vainot jo kauan ennen saksalaisia sekä kertomukset Varsovan ghetosta ja puolalaisen yleisön nihilistisestä suhtautumisesta sekä ghettoon että sen tyhjentämiseen tunnetuin seurauksin. Keskustelu jatkunee tästä Puolassa siinä kuin se jatkuu Suomessakin.
Leiriydyimme illalla Suchedninow-pikkukaupungin kolmen tähden leirintäalueelle valtatie 7:n varrella. Kuten on todettu, luokitustiedot, paikan todellinen taso sen enempää kuin hinnatkaan eivät ole täällä juurikaan vertailukelpoisia. On kuin Forrest Gump suklaarasian kanssa: koskaan ei voi tietää, mitä saa. Tällä leirintäalueella hinta oli 20 zlotyä (5 per kärsä, auto ja sähkö) ja kaikki palvelut viimeisen päälle ja sijainti aivan ihanteellinen ja suojaisa pikku järven rannalla. Gryzckossa Masurian järvialueella hinta oli yli kaksinkertainen, mutta puuttumaan jäivät silti siellä keittiö, pesutupa, pyykinpesutupa ja toimiva kioski.
Suomalaisen elintarvikekaupan esillä pitämä väite suomalaisten elintarvikkeiden keskimääräisestä kohtuullisuudesta Euroopan hintatasoon verraten tarkoittaa käytännössä, että saakelin on kallis eurooppalainen keskimäärä - jos Baltian maihin ja Puolaan verrataan! Täällä nimittäin paikallisten elintarvikkeiden hintataso kaupassa on noin kolmannes suomalaisesta ja paikka paikoin vähemmänkin. Laadusta mitenkään tinkimättä. Mansikoita, perusvihanneksia, juureksia ja metsästä vapaasti kerättäviä tuotteita saa valtateiden varrelta suoraan tuottajalta tai poimijalta. Hinta alle neljänneksen Suomen torihinnoista - torista riippuen. Helsingin kauppatoriin verraten erot ovat vielä isompia.
Erot ovat kaksinkertaisia jo Eestiin verraten. Vaikka on meri välissä, tulee helposti mieleen pienen hankintaosuuskunnan perustaminen tarkoituksena roudata Eestistä elintarvikkeita omakustannushinnalla ja vuorotteluperiaatteella jäsenten käyttöön. Uskomme, että keskittämällä jo muutaman perheen ostoksia kahden viikon jaksoissa löisi homma helpostikin leiville. Kyse on tilauslogistiikan hoitamisesta ja siihenhän nykyverkkotekniikka tarjoaa vaikka mitä mahdollisuuksia. Perketi, taidamme palattuamme organisoida pikku testiporukan...
Ensimmäinen aamiainen ulkona varta vasten hankitun markiisin alla. Siirryimme shortsikauteen, vaikka vasta kolme viikkoa on matkaa tehty. Tästä on hyvä jatkaa Krakovaan, koska tähän on tultu...
Ja nythän se hinta sitten pompsahti 15:stä zlotystä 53:een Smokin leirintäalueella, Krakovassa. Edullista silti, kuitenkin - rapiat kymmenen jöröä. Alue on neljän kilometrin päässä vanhan kaupugin ytimestä, kauppatorilta. Mittasimme kävelyajan: reipas tunti. Fillarillakin pääsee sekä bussilla ja ratikalla. Eipä paremmasta sijainnista väliä. Väittivät täällä olevan vaarallista ja rosvoja pitää varoa eikä aivan aidan viereen hämärimpään nurkkaan annettu lupaa parkkeerata. Totta tai ei, mutta täällä vartija kiertelee lampun kanssa yömyöhällä ja alue on kirkkaasti valaistu. Otimme kaikki turvajärjestelmät käyttöön varmuuden välttämiseksi: nus-ansat, piip-hälyttimet, ket-jut, puu-kot, pun-tarit ja monta muuta yllätystä.
Nyt se Eurooppa sitten löytyi - mikäli kaupunkien ikärajana pidetään tuhatta vuotta. Krakova ja sen edeltäjät täyttävät kriteerin kirkkaasti. Täytyy vaan hämmästellä vanhan kaupungin väljyyttä ja arkkitehtuurin selkeyttä: kaduilla mahtuisi kapeimmillekin helposti vaikka kaksi rekkaa rinnan.
Löysimme itsemme juutalaisen kulttuurin viikon tapahtumien keskeltä. Tungeksimme Alchemia - kapakan kellariin kuuntelemaan amerikanjuutalaista The Klezmatics - bändiä 40 zlotyn hintaan. Nimestäkin voi päätellä, että bändi veivasi klezmer - tyyppistä musiikkia. Meille kaikille se ei ollut tuttua. Hyvin mielenkiintoista kumminkin, ja päätimme hankkia sitä itsellemme.
Krakovassa ja sateessa, kuinkas muuten. Nousimme Wawelin kukkulalle, joka on Krakovan nähtävyyksistä se ensimmäinen. Kukkulalla on on kunkun linna, jossa eleskelivät kunkut, keisarit ja jos vaikka mitkä Puolan vallanpitäjät. Vieressä on katedraali, jonne on säilötty kuolleet kunkut, keisarit ja pannumyssypäiset katolisen taivaan valtakunnan edustajat maan päällä. Kukkulan alla on lohikäärmeen luola, jonne on sitten kait säilötty edellä mainituista epäsuosioon joutuneet.
Nähtävää kukkulalla on vaikka viikoksi. Kiersimme vain kuninkaalliset huoneet, joissa niissäkin oli aivan riittävästi puolen päivän läpijuoksuun. Jos oli aiemmissa museoissa puutteita joko ylöspanossa tai esineistön määrässä, täällä ei ollut. Eräässäkin huoneessa piti huokaista ja katsoa ylös apua anoen - ja eikös vastaan tuijottanut kolmisenkymmentä irtopäätä. Jokaisessa huoneessa oli myös tummiin pukeutunut tuijottajahenkilö, joka tuijotti turistin nöyrästi pitämään valokuvauskoneet piilossa tai ainakin virta pois kytkettynä. Hyvä kun sai turistiparka edes hengittää. Linna on viimeksi perusuusittu noin 1600-luvulla, jolta ajalta esineistö, maalaukset, huonekalut ja erityisesti gobeliinit ovat pääosin peräisin. Jokainen niistä lienee käytännössä mittaamattoman arvokas. Mittaaminen kun tarkoittaisi, että ne edes kerran myytäisiin, vaan eivät taida olla kaupan... Seinävaatekokoelmaa mainitaan ehkä maailman suurimmaksi. Kyllä röijyä riittikin. Ja röijyissä kokoa. Parhaimmillaan varmaan 5 x 10 metriä. On siinä ollut solmimista, käsityönä, lanka kerrallaan, ja aikaan on saatu vielä joku kuvakin.
Kaikkiin kohteisiin - kunkun huoneisiin, katedraaliin ja aarrekammioon - on maksettava erikseen ja kaikissa on päiväkohtainen kävijämäärämaksimi. Ne lienee laskettu siten, että tuijottajahenkilöt saavat palkkansa ja ehtivät jokaisen tuijottaa. Ja ehkä vähän menee linnan remppaankin, jota tuntuu riittävän.
Suhtaudumme kaikkineen hieman ristiriitaisesti noihin käsittämättömiin aarteisiin ja prameisiin ympäristöihin niin maallisen kuin taivaallisen vallan tyyssijoissa. Toisaalta täytyy vain ihailla tekijöiden taitoa ja näkemystä. Toisaalta täytyy ihmetellä yhteiskuntaa, jonka tekemisestä ja osaamisesta niin suuri osa kulminoituu ja tiivistyy niin pienelle väelle linnoina, temppeleinä, maalauksina, taide-esineinä, koruina. Toisaalta hyvä niin, jotta on turistilla ihmettelemistä. Toisaalta tavallisen väen elämä lienee ollut lähinnä sairauksien, nälän sekä linnan- ja taivaanherrojen mielivallan säätelemää kurjuutta tai helvettiä. Jos ei muuten, niin viimeistään silloin, kun piti lähteä nuija, keihäs, miekka, musketti tai konepistooli kädessä sotimaan naapurilinnanherran yhtälailla kurjaa sotaväkeä vastaan - linnan- tai taivaanherroille kun oli tullut keskinäistä nokkapokkaa. Mikään siis ei ole muuttunut tärkeimmässä historiallisessa eurooppalaisessa totuudessa pariin tuhanteen vuoteen: ensin on ollut pakko linnan tai taivaan herraa kumartaa ja näiden käskynhaltijoita syöttää ja lopuksi on joutunut niiden puolesta vielä tappeluksiin, joissa on saanut henkensäkin herran edestä antaa. Muuttunut ei ole kuin tappelun tekniikka ja herran nimi.
Ruotsalaiset muuten ovat aina osanneet tapella viimeiseen suomalaiseen. Viimeksi kun Wawelin kukkulan kunkku on pudotettu ja muurit rikottu, tekivät sen virallisesti ruotsalaiset, vaan eiköpähän tekijöissä suomalaisia liene ollut myös, mikäli Runebergiin on uskominen: "...mi Puolan Lutzin Leipzigin..." jne.
Krakovassa ei satanut. Viileää kyllä oli. Mutta ehtiihän se kesä ehkä sitten heinäkuussa, kesäkuu kun loppui tähän. Lomat tuntuvat täällä alkaneen. Leirintäalue on täynnä kuin Turusen pyssy. Mitä tulee turisti-ihmettelyyn, teimme sitä tänään juutalaisessa kaupunginosassa Kazimierzissä. Katselimme kipa päässä uudemman synagoogan sisuksia ja muuten vain pällistelimme Corpus Christi - kirkkoa. Siinä jos missä kulminoituu barokkiajan pompöösi tummasävyinen tyyli. Kyllä oli valopäistä jesseä, madonnaa, pulskaa enkeliä ynnä muuta pyhempää väkeä kuvattu ja veistetty. Ja kultapintaa riitti, sekä rippituoleja. Voi vain kuvitella sitä syntipaljouden hyrinää, kun jokainen syntienanteeksiantopiste on toiminnassa ja miehitetty sanan yleisessä sekä erityisessä merkityksessä. Hyvä on sitten kirkkokansan rientää uusia tekemään kevein sydämin.
Muuten istuksimme ihastuttavissa kahviloissa ja kolusimme Szeroka-kadun gallerioita. Seurasimme keskustorilla katutapahtumia: pikkunassit ja vähän isomat kossit väänsivät break-dancea ja joku soitti hanurilla Bachia. Taitureita kaikki tyynni.
Olisimme myös vierailleet Pyhän Marian Basilikassa keskustorilla, mutta siinä tuli periaatteellinen stoppi: rahaa emme halunneet maksaa Herran huoneessa vierailusta. Toinen, maksuton ovi oli vain rukoilijoille, joten siinäkin nousi periaatteellinen kynnys ylikäymättömäksi.
Yritimme hieman ostoksia. Yhden pusakan ostimme ja kymmenen CD:llistä musiikkia. Se on varsin edullista täällä. Vertailimme tietotekniikkaromppeiden hintoja parista paikallisesta bittitaivaasta suomalaisiin (www.verkkokauppa.com). Rukkastuntumalla on bittikovo n. 10-15% meikäläistä halvempaa. Kun hinnat suhteutetaan paikalliseen tulotasoon, ei ole ihme ettei Puola ole vielä kotitietokoneistunut Suomen tapaan: kama lienee varsin kallista paikallisille. Sen verran se meillekin maksaa, ettemme viitsineet ruveta kovoa kasaamaan - on tässä lomanvietossakin tarpeeksi puuhaa.
1.7. Puola, Wielizka, Nowy Targ
Krakovasta poistuimme Wieliczkan suolakaivoksiin. Noin puolta kilometriä ennen varsinaista nähtävyyttä oli keskellä tietä P-kylttiä huitovia ja sivulle ohjaavia miekkosia heijasteliivit päällä ja koppalakki päässä. Hyvin näyttivät virallisilta ohjaajilta. Ensimmäisellä hinta oli vetin suolainen, seuraavalla vähän vähemmän jne. Ensimmäinen huitoja väitti ensin, että opastekyltissä mainittua ilmaista parkkipaikkaa ei ole olemassa, sitten väitti että it is so smile (??) ja lopuksi huuteli perään, että no security. Valitsimme kuitenkin nähtävyyden kohdalla olevan ilmaisen, ison ja vartioidun parkkipaikan. Emme nimittäin toista kertaa mene tähän retkuun - menimme siihen keväällä Kreetalla Knossoksen raunioilla. Ilmiö lienee tuttu joka ikisessä maailmanluokan turistinähtävyydessä, mihin pikkuautolla pääsee.
Itse kaivos on varmasti 40 zlotyn pääsymaksun väärti - vaikkei oppaan kielestä sanaakaan ymmärtäisikään. Latomalla zlotyjä 225 per kärsä, saa oman oppaan ehkäpä haluamallaan kielelläkin. Omin nokkinensa ei kaivosmuseoon pääse. Satunnaiset turistit kootaan muutaman kymmenen hengen ryhmiksi, joita opas vetää. Kiertely kaivoksessa vaatii kohtuu hyviä kinttuja ja jonkinlaista kuntoa. Kierros kesti 1,5 tuntia ja koko ajan oltiin liikekannalla. Aloituksessa laskeudutaan portaita liki sata metriä, joten siinä jo heikoimmat voivat hyytyä.
Luolat ovat paikka paikoin uskomattomia paikkoja. Suurin on kirkko - tietenkin, Puolassa kun ollaan ja jessejä sekä madonnoja riitti. Täällä ne olivat suolasta veistettyjä ja hohtivat läpi kuulasta taustavaloa. Oikeaa asiaa luolissa myös esiteltiin: hevos- ja ihmisvetoisia vaunuja, hissejä sun muuta lihasvoimalla tehdyn kaivostyön menetelmiä. On se ollut touhua, ilman sähkövaloa: kaivosvankiparka siirteli jalkojensa välissä savuttavaa öljylyhtyä nykiessään vaunua ryömintäkorkeuksisessa käytävässä. Rangaistusta varmasti täydensi mukavasti mahdollinen ahtaanpaikankammo. Sitä eivät ehkä oireilevat turistit huomanneet hehtaarihalleissa - ellei oireiluun riitä tietoisuus 150 metrin kiviholvista pään päällä.
Kierros loppuu ravintola- ja matkamuistohalliin. Törmäsimme siellä sattumalta norjalaiseen sekakuoroon, joka piti kiven sisällä pikku konsertin. Taisi kuulijoitakin olla parisenkymmentä. Harmi sinänsä, sillä akustiikka oli poikkeuksellinen ja kuoro hyvä (sanovat meistä ne, jotka asiasta jotain ymmärtävät). Jos ei pääse luoliin omin nokkinensa, ei sieltä pääse poiskaan ilman ohjausta. Yritimme kyllä, mutta siistiin pukuun pukeutunut henkilökunta esti etenemisemme eräässä käytävän haarassa. On siinä muuten toimenkuva: ottaa kiinni hortoilevia turisteja käytävistä 150 metrin syvyydessä kiven sisällä. Jaksoi jopa vielä hymyillä, nuori mies. Toisin oli hissivahdilla: mursuviiksinen köriläs jökötti niin paikoillaan hissiä odoteltaessa, että piti oikein tarkistaa että otus hengitti eikä ollut suolasta rapsutettu kuvatus. Ylös tultiin kuuden hengen peltisessä heittopussissa, ja lujaa tultiinkin. Ylhäällä aurinko lämmitti mukavasti, ja kerrankin sopivalla hetkellä.
Tarkistimme ohimennen Nowy Targin lentokentän. Merkeistä päätellen se on jonkinmoinen DZ. Paikallisen kapakanpitäjän avustuksella saimme kiini kentän toimitusjohtajan tyttärensä tulkkaamana. Lupasivat seuraavaksi päiväksi aktiviteetteja. Satunnainen ohikulkija osasi ohjata meidät itään 969:ää pitkin, josta löytyi telttailualue Bunajecin varrelta juuri ennen järveä. Palveluja oli paskahuussin verran sekä naru, joka pakotti pysähtymään rahastusta varten: 12 zlotyä. Lausutaan muuten swoti, sillä L:ssä on pieni poikkiviiva - vertaa Lech Walesa.
Iltaa istuimme joen kohinaa kuunnellen ja nuotiota poltellen. Satoikin taas, ja markiisi alkaa haukkua hintaansa. Yöllä satoikin sitten tavalliseen tapaan: niinkuin aisaa.
Niin sanotulta telttailualueelta palasimme Nowy Targin kentälle. Nyt oli paikalla laskuvarjohyppääjiltä näyttäviä käkkijöitä. Koska he siellä käkkivät sateesta ja tuulesta piittaamatta, eivät he muita voineet olla kuin laskuvarjohyppääjiä tai sellaisten ympärillä pörrääviä sukulaisia, sukupuolikumppaneita tai entisiä laskuvarjohyppääjiä. Lupasimme palata asiaan seuraavana päivänä.
Zakopanen turistirysästä löysimme kohtuu hyvän leirintäalueen (Pod Krokvia, nro 97) aivan mäkihyppymontun reunalta. Mäestä kuului koko valoisan ajan siiiiuuuh .... mätksiuuuh, kun pikku adammalyshit harjoittelivat. Kaupungin keskusta on kuin mistä tahansa massaturismin pilaamasta kohteesta missä hyvänsä. Surkeaa sapuskaa ja kaljaa ylihintaan. Valitsimme nälissämme ensimmäisen vastaantulevan pitserian, joka edusti varmaan tyypillistä ruokapaikkaa niillä haminoin. Jopa kusemisesta piti asiakkaankin maksaa. Visa ei käynyt, joka sekin tuntui olevan tyypillistä. Englanninkielistä ohjeistusta ei löytynyt mistään. Sitä emme sinänsä enää hämmästelleet, mutta eipä ollut myöskään saksaksi. Sitä jo ihmettelimme. Näyttää, kuin kaupunki olisi vain puolalaisten omaan käyttöön tarkoitettu eikä ulkomaista turistia oikein odotetakaan urheiluhistoriasta ja maineesta huolimatta.
Suunnittelimme tutustuvamme Ylä-Tatraan kansallispuistoon jalan. Ostimme kansallispuistoa kuvaavan kartan, ettei paremmasta väliä. Kartta oli tietenkin laminoitu ja taiteltavissa miten päin hyvänsä. Takapuolella oli suurempimittakaavaisia pikkukarttoja laajemmasta ympäristöstä ja tarkka Zakopanen kaupunkikartta. Pääkartan mittakaava oli eksoottinen 1:27.000. Poluilla olivat välimatkat myös kulkuaikoina molempiin suuntiin - ylämäkeen enemmän kuin päinvastoin. Painotyö oli erinomaista. Tämä on toinen kerta, kun törmäämme kunnolliseen retkikäyttöön suunniteltuun ulkoilukarttaan, joka ei sula sateessa päiväkotilasten askarteluaineeksi, paperimassaksi. Ensimmäinen kerta oli Jackson Hole - nimisessä perävintturissa Kalliovuorilla. Kun lisäksi kartan hinta oli vaivaiset 23 zlotyä (n. 5 egeä), saa kotimaan Mittahallitus hävetä silmät päästään, kun ei vastaavaa tarjoa, ei mistään hinnasta. Harmi vain, että jäi kartta käyttämättä tositarkoituksiin - sattuneista syistä.
Puolan puoliseen Ylä-Tatraan jalan tapahtuvan tutustumisen estäneitä sattuneita syitä oli kaksi, ja olivat molemmat nimeltään Antonov. Ne majailivat Nowy Targin lentokentällä ja kuljettivat ihmisiä ilmaan, jossa kyseiset henkilöt vapaaehtoisesti ja hyvästä halusta poistuivat sinänsä täysin toimivasta lentolaitteesta. Ja maksoivat vielä siitä kohtuullisesti: 50 zlotyä vanhemmasta 2:sta (poistumiskorkeus 3000/3600m) ja 65 zlotyä uudemmasta 28:sta (poistumiskorkeus 4000/4600m).
Kentänjohtaja lupasi vielä yöpymisen kenttäalueella, joten peruimme Zakopanessa olleen varauksen. Osallistuimme sitten hyppääjien normaaleihin ilta-askareisiin: grillaukseen ja dokaukseen. Sekä kuuntelimme kohteliaasti sit-ku-mä-vedin -juttuja, osin englanniksi, osin elekielellä. Juttujen hurjuus oli kääntäen verrannollista hyppymääriin ollen siis sekin hyppypiirien kansainvälisen meiningin mukaista. Siinä mielessäkin hyppääjät ovat kuin karavaanareita: yhtä suurta perhettä...
Hyppytoiminta oli valitettavasti kaukana siitä, mihin suuressa maailmassa, Suomessa tai vaikka Tallinnan kerholla on totuttu. Organisointi mätti kovasti: maailman ehkä paras hyppykonetyyppi (peräporttityyppinen AN-28) seisoi enimmän aikaa käyttämättä kentällä ja laidalla notkui, otti aurinkoa, kaivoi nenää ja teki kaikenmoista muuta epäoleellista lauma hyppääjiä, jotka odottelivat varmaankin hyppytoimintaa. Syytä kyselimme odotteluun: milloin odotettiin jotakuta Krakovasta, milloin saksalaisia turisteja jostain muualta, milloin jonkun pakkaamista jne. Toiminta meni näköjään Tandem-toiminnan ja turistilennätyksen rytmissä. Hyppääjät tuntuivat olevan toisella sijalla. Organisaatioita oli ainakin kolme päällekkäin: lentokenttäyhtiö, jossa hyppykoulutus- ja turistilennätystoimintaa, laskuvarjokerho, jossa Tandem-toimintaa ja lentokoneen omistava yhtiö. Ja seassa huseerasi inspector, joka uhkasi panna koko homman seis mutta jonka valtuutukset ja käytännön osaaminen liittyivät pallovarjokauteen, siis historian hämärään. Kokonaisuus ei ollut oikein kenenkään hallussa. Hyppääjälistaa kokosi toimitsijatyttö, joka kulki lista kädessä siellä täällä kyselemässä sitä ja tätä. Siis juuri toisinpäin kuin sen pitäisi olla. Pahin käpy oli se, kun me ja kaksi valmiiksi koulutettua tandem-potilasta mestareineen ja kuvaajineen odottelimme koneessa, huiskat pyörivät ja korkeahyppylupaiset oppilaat sekä pari yksinään suihkivaa muuta hyppääjää vasta availivat varustekassejaan kerhotiloissa. Ei ollenkaan hyvä. Niinpä koko päivänä lennettiin vain neljä konekuormaa - kaksi kummallakin konetyypillä. Me olimme niistä mukana kolmessa - neljäs lähti juuri, kun kolmannelta alas tulleet vielä pakkasivat kamojaan - ja sitä ei sitten odoteltu. Suomessa tämmöisenä päivänä tällä hyppääjämäärällä ja konekalustolla olisi hypätty ainakin kymmenen pokaa.
Kyse on ehkä kehittymättömästä kulttuurista ja organisaatiosta mutta ehkä myös hyppääjien tavoitteista: korkealle päässeistä - kun tandemit lasketaan pois - vain kolme tuntui harjoittelevan jotain ryhmähyppäämistä - loput tuntuivat vain lotmivan yksikseen ja huvikseen. Meidän hyppyseuramme oli innokas lupakirjan uusija (kaikki joutuvat sen uusimaan Puolassa EU-säädösten takia), joka oli ikionnellinen saadessaan vähän ohjausta ja seuraa ilmaan. Arveli sitten seuraavat 50 hyppyä yksinään hyppäävänsä, ryhmähyppyhaluistaan huolimatta. Ihmetyttää vain, mitä kokeneet hyppääjät Puolassa oikein puuhaavat...
Lotmimismielessä on tietysti on sama, lotmiiko päivässä kaksi vai kymmenen kertaa - kaksikin kun riittää pullistelutavoitteisiin. Yleisöä kyllä oli: viikonlopun viettäjiä kaupungista istuksi koko ajan katseluasennossa. Yksikseen lotmijoilla yhtä lukuun ottamatta oli ryhmähyppääjien tartuntanakeilla varustetut haalarit, joka herätti entistä enemmän ihmetystä: mikseivät ryhmähyppääjiltä näyttävät ihmiset hyppää yhdessä? Näistä muuten yksi latvialainen hero saavutti 2700 hypyn rajan, jota illalla sitten juhlittiin samppanjan voimin.
Voi vähäinen hyppääminen tietysti olla rahakysymyskin: onhan vajaat 15 jöröä aika iso hinta, maan yleisen hintatason huomioon ottaen. Hinta on jopa korkeampi kuin Ameriikassa, jossa yleinen hinta on 15 taalaa, mutta selvästi Suomen 20:ta jöröä halvempi. Ja hinta halpenisi taatusti, jos koneiden käyttöastetta voitaisiin nostaa - varaa siihen on noin kymmenkertaisesti. Siinäpä vinkkiä Suomen hintoja ja kelejä kauhisteleville ryhmähyppyjoukkueille: Puolan Krakovassa/Nowy Targissa odottaa lähes käyttämättömänä siisti AN-28, joka kiikuttaa kolme nelimiehistä joukkuetta kuvaajineen maan pinnalta 4000 metriin lähes yhtä vikkelästi kuin pikahissi turisteja maan pinnalle Wieliczkan suolakaivoksista. Mahdollisia yhteydenottoja varten on meillä yhteydenottotiedot. Hyppykerhon presidentti osaa englantia erinomaisesti kuten entiseltä liikennelentäjältä odottaa sopiikin. Muiden englanninkielentaidot ovat kovasti hakusessa...
Sunnuntai aukeni jos mahdollista vielä parempana hyppäämistarkoituksiin kuin lauantai. Odottelimme kiivasta hyppytoimintaa, mutta turhaan. Nyt sitten odoteltiin porukkaa Krakovasta. Tulihan sitä sitten, ajastaan: ensimmäinen konekuorma nousi klo 14:00. Meille se riitti, ja lähdimme Zakopanen kautta kohti Slovakiaa ja uusia siekaluja.
5.7. Slovakia, Tatranska Lomnica
Ylä-Tatran eteläpuolella on Tatranska Lomnica nimisen kaupungin laidalla Eurocamp FICC -niminen leirintäalue. Kapasiteetti on yhtä käsittämätön kuin on arkkitehtuurikin. 500 paikkaa karavaanareille (vaunu tai asuntoauto) sähköpistokkein, 150 kaksihanaista lavuaaria, 50 sähkötökkeliä pesuhuoneissa, 36 kaksihanaista suihkua, 100 ulostuspönttöä, uimahalli, ostoskeskus, ravintoloita, bungaloweja, hotellihuoneita jne jne. Ja kaikki tehty pompöösiin neukkutyyliin, josta jo olemme usein matkoillamme maininneet. Kokoa on, mutta väärässä paikassa ja toimimattomuutta pikkujutuissa. Kuten muun muassa huuseissa, joissa kopit kyllä ovat neljä metriä korkeita vähintään, mutta oven voi sulkea vasta istuuduttuaan ja sittenkin ollaan nenä kiinni ovessa selkä suorana. Pöntön takana on puolisen metriä käyttämätöntä asennustilaa... Suihkuissa ja lavuaareissa on 372 hanaa, mutta vettä ylipäätään saati sitten lämmintä sellaista tulee kohtuullisesti vain yhdessä käyttöpisteessä kerrallaan. Kolme miestä suihkussa yhtaikaa sai vettä päälleen Manneken Piss - intensiteetillä.
Maisemia ei voi moittia. Laajan parkkikentän eteläpuolelta näkyy pohjoisen suunnassa Ylä-Tatran kolme korkeinta huippua noin viiden kilometrin päässä. Pikku puutteellisuudet voi antaa anteeksi, kun maisemia illan laskeutuessa tuijottelee. Varsinkin, jos ei ole riippuvainen pikku puutteellisuuksista. Kuten me karavaanarit useimmat emme ole - meillähän kulkevat mukana omat suihkut, vessat, keittiöt, painevesijärjestelmät, pianot ja tenniskentät.
Meillä tosin painevesijärjestelmä oli hajonnut jo ennen reissuun lähtöä kuumavesipuolelta: vessan lattian alla kulkeva nailoninen putki oli haljennut 10 sentin matkalta varmaan huolimattoman tyhjennyksen ja pakkasen takia. Muotoillun muovilattian alta kuului iloinen suihke, kun pumpun käynnisti. Vian löytäminen edellytti koko WC-pytyn irrottamista. Eristimme lämminvesijärjestelmän ilmastointiteipillä tiivistetyllä puutulpalla ja letkunkiristimellä. Totesimme sittemmin, että on turha ajeluttaa kylmääkään vettä vesijärjestelmässä, kun saman ajaa noin vuorokauden käyttöön riittävä hanapänikkä lavuaarin laidalla. Eikä pääse pöpö tai levä vettä pilaamaan, vastoin kuin 100 litran säiliössä ja monimutkaisessa putkijärjestelmässä on mahdollista - jos kelit tästä enää koskaan lämpiävät. Noudatamme siis vanhan kansan menetelmää: kantaen tulee ja itsekseen valuen menee. Muu on karavaanarien hienostelua.
Muuten päivämme meni migreenin merkeissä. Onneksi tokeni kahdella napilla ja levolla, vaikka alkuoireet viittasivat sairaalakeikkaan. Lääkkeet hupenevat huolestuttavaa tahtia. Tarvinnemme täydennystä jo Unkarissa.
Mitä tulee Slovakian autoilukulttuuriin, muuttui se hyvin edukseen Puolan jälkeen. Se on hämmästyttävää, sillä täällä ovat tiet yleisesti ottaen paremmassa kunnossa ja leveämpiä kiireisen autoilijan päästellä ja kiireettömän väistellä. Mutta eipä vaan päästellä: ohituksiin lähdetään vasta kun tilaa on riittävästi tai kun edellä kulkeva selvästi väistää ja antaa merkin. Hyyvää!
Yhtä hyvää ei voi sanoa tiemerkinnöistä ja viitoituksista. Pikkuteillä ei juurikaan numeroita ilmoitella ja risteysopasteita on tasan yksi: 10 - 50 metriä ennen risteystä. Ei siis ennakoivia opasteita eikä viittaa itse risteyksissä. Opasteiden värimerkinnät ovat kaikki samaa sinivalkoista. Alkuun kesti oppia tietämään mikä luku on tien numero ja mikä on kilometrimäärä kohteeseen. Kartanlukijalla on täällä kysyntää.
Nyt riitti sateet Tatralla. Jääkööt perkele vuoret näkemättä jalkapelillä. Suuntasimme Unkariin lyhintä tietä. Suoritimme maastoyöpymisen jossain harjanteella. Tuli käyttöä myös kenttälapiolle: maa oli niin kovaa, ettei potkimalla siihen koloa saanut sen ja tuon eloperäisen materiaalin piilottamista varten. Kaikkea se karavaanari mukanaan rahtaa, eikä suotta.
Jatkoimme Egerin kaupunkiin keskelle Egerin viinialuetta, kuten olettaa saattaa. Jos olivat Slovakian opasteet arveluttavia, täällä ne ovat surkeita, ja tietkin kapenivat taas Puolan malliin. Onneksi ajokulttuuri säilyi yhtä rauhallisena kuin Slovakiassa. Joku EU-tieliikennetilastonikkari ja -sosiologi voisivat vääntää opinnäytteensä vaikka osoittamalla liikenneturmien ja Trabanttien suhteellisen osuuden välisen käänteisen riippuvuuden, joka ei käyttäydykään Unkarissa kuten käyttäytyy Ladojen ja turmien suhde Baltiassa. Arvelemme, ettei unkarilaisille ehkä tulekaan semmoista autoilla ja ajamisella pullistelun tarvetta kuin on baltialaisilla ja puolalaisilla yhteisömiehillään.
Täällä sitä kartanlukijaa vasta tarvitaankin. Pikkuteillä ei numeroita ole kuin korkeintaan kartassa eikä aina sielläkään. Ei ainakaan kartassa, joka kuvasi Slovakian teitä mutta ulottui myös Unkarin pohjoisosiin. Paremman kartan ajattelimme ostaa vasta jossain perillä. Opasteissa pätee sama kuin Slovakiassa paitsi että opaste on itse risteyksessä ja siinä on vain seuraavan pikkukylän (liki luku- mutta ainakin ääntämiskelvoton) nimi ja kilometrimäärä. Yhdenkin risteyksen kohdalla jaanoniinnotimme niin, että alkoivat aidalla istuksivat kylän pikkupojat käydä tutuiksi ja turhan nenäkkäiksi: neljännellä ohituskerralla jo osoittelivat ja nauroivat ääneen. Me irvistelimme takaisin.
Tieopasteistakin vielä jotenkin pikkukylässä selviää, koska niitä on niin vähän. Merkkien avulla navigoiminen menee tyystin mahdottomaksi isommissa kaupungeissa (ainakin Egerissä), sillä täällä eivät tieliikenne- tai julkisivuviranomaiset vissiin mitenkään säätele kaupallista ilmoittelua tien varsilla. Tuloshan on jo Amerikoista tuttu: mainosta, kylttiä, opastetta sun muuta ritukirjavaa houkutinta on tienvarsilla niin pilvin pimein, että se ei palvele enää sen enempää kaupallisia ilmoittelijoita kuin leirintäaluetta tai edes kaupungin keskustaa etsivää turistia - siis ilman hyvää karttaa. Ja meillähän semmoista ei ollut, kun se piti ostaa sieltä keskustasta (oletettavasti) sijaitsevasta turisti-infosta. Lopetimme info-opasteiden (joita niitäkin oli ainakin kolmea väriä ja fonttia) etsimisen ja hakeuduimme keskustaan kirkontornien mukaan. Infon liepeillä ajelimme kylmästi pitkin kävelykatua ja pysäköimme kirkkopuistoon paremman tiedon etsimisen ajaksi.
Parempaa tietoa löytyi ja löysimme itsemme Tulip-nimiseltä pikku leirintäalueelta 1,5 km kaupungin keskustasta. Se ei vielä mitään, mutta sadan metrin säteellä on kymmeniä viinien maistelu- ja osteluluolia. Päivän hinta: 1,5 litraa erinomaista 3v tynnyrissä majaillutta Egri Bikaver -punaviintä illan ratoksi ja itse grillatun nautaeläinpihvin kyytipojaksi maksoi kokonaista 3,6 euroa. Päätimme, että jäämme tänne loppuelämäksemme emmekä aio viettää sitä selvin päin.
Nythän se lämpötilakin sitten pompsahti kolmeen kymppiin. Oikein sopivaa siivoukseen, lakananvaihtoon, nyrkkipyykkiin ja pyörien huoltoon, jotka askareet ripeästi suoritimme. Lämpötila ja sapuskan hinta vahvistivat päätöksemme: emme tule ikinä takaisin. Emme ainakaan niin kauan, kuin löylymittari näyttää yli +30C, vesimeloni maksaa 25 senttiä ja kirsikat pikkasen yli euron kilo. Päätöksen kruunasi vieressä törisseiden suomalaisten Hymer-ihmisten kytkimennosto. Toivottavasti ei tarvitse ihan vähään aikaan taas kuunnella härmäpojan kännipäistä selittämistä toiselle samanlaiselle. Saksalaisiakaan täällä ei kuulemma juuri käy, joten siksikin voi paikkaa suositella.
Tutustuimme viinikulttuuriin. Ensimmäiseksi pistäydyimme tietenkin vilvoittavalla valkoviinillä eräässä kellarissa, jonne saapui myös mies letkua auki kelaten. Luulimme, että kyseessä on jokin paloharjoitus tai pesutoimenpide mutta mitä vielä: siinä vain asiakas hankki itselleen hieman viintä - sähköpumpulla ja kahden tuuman letkulla...
Viinitarhoja on silmänkantamattomiin heti leirintäalueen ja viinikellareiden takana nousevilla kukkuloilla. Laakson reunoilla on paikallisten pikku huviloita ja puutarhoja, jotka lykkäävät kaikenlaista juuresta, marjaa ja hetelmää. Viiniviljelmille menevien kärrypolkujen laidoilla kasvoi pyöräilevän turistin iloksi muun muassa villivadelmia, joissa maku on oikea mutta koko kuin meikäläisissä viljellyissä vatuissa. Päätimmekin, että emme suinkaan osta Pärnusta rantahuvilaa eläkepäivien ratoksi vaan Egerin Kauniin Naisen Laaksosta pikku mökin ja puutarhan. Siinä sitten osa meistä saa mullata kynnenalusensa sydämensä kyllyydestä ja osa saa tutkia parin sadan metrin päässä olevat viinikellarit yhden toisensa jälkeen.
Kaupunkiin palattuamme kävimme hiljentymässä ja viilentymässä huippukauniissa barokkiajan Minorite -kirkossa. Sen liepeillä paljastui unkarilaisten maallistuminen kaikessa raadollisuudessaan. Kirkon eteen oli viritetty jonkinlaiset viininmaistojuhlat sotapäällikkö Dobon patsaan ympärille ja osin kirkon portaillekin. Paikka on kaupungin ydinkeskustan arvokas origo, pelastihan Dobo kaupungin vuonna 1552 tataareilta ja turkkilaisilta. Käytännössä siis rahat pois turisteilta -tyyppistä messumeininkiä, jossa hotellit ja ravintolat pitivät viini- ja sapuskaosastoja. Portilla sai lunastaa viiniannoskuponkeja. Viinin hinta oli noin nelinkertainen 1,5 kilometrin päässä olevan viinikellarialueen hintoihin verraten. Sapuska oli lähinnä pyttipannun kaltaista massaa muovikippoihin. Nautittiin valkoisen muovipöydän ääressä valkoisella muovituolilla istuen. Ämyrit kirkon portailta kuuluttivat jotta jumps jumps jumps... Ei siinä mitään, turistilta pitääkin ottaa rahat pois, mutta moinen hässäkkä olisi sopinut paremmin mihin tahansa muualle kuin kunnianarvoisan sotapäällikön jalkojen juureen. Viinirahastusta ryydittävä teknojumputus kuului myös kirkkoon tosissaan hiljentymään tai messua kuuntelemaan tulleiden korviin. Osaavat egeriläisetkin näköjään pilata nurkkiaan kaupallisella älämölöllä ja epäarvokkuudella. Pientä on Helsingin Senaatintorille pystytetty lumilinna tuon rinnalla...
Illalla söimme grillattua kalkkunaa vihannesten ja folioperunoiden kera. Ja tietenkin ravitsimme itseämme paikallisella punaviinillä. Tällä kertaa mainittu 1,5 litraa haettiin pilkkahinnalla luolasta numero 16 aiemman numero 17:n sijasta. Hyvää oli sekin. Yöllä helle helpotti kunnon ukonilman myötä.
Tutustuimme myöhäisbarokkiajalla rakennettuun Lyseoon. Sen suojissa on Diocesan -kirjastomuseo, jossa on n. 130.000 nidettä kauniisti aseteltuna ja koon mukaan järjestettynä varta vasten suunniteltuun tammihyllystöön, joka sekin on taideteos sinänsä. Kirjastossa on mm. ainoa Unkarissa sijaitseva Mozartin kirje, jonka koukeroista käsialaa tutkimme kunnioituksen väristyksin. Kirjaston kattoon on maalattu kertomus katolilaista vastauskonpuhdistusta palvelleen pyhän synodin istunnosta. Perspektiivillä on pelattu niin taitavasti, että noin metrin holvaus näyttää vähintäänkin kolmelta, vaikka kuinka katsoisi ja vaikka kuinka perspektiivin hämäykseksi tietäisi.
Lyseossa on myös Specula -observatoriomuseo, jonka huipulla ihmettelimme camera obscuran yllättävän valovoimaista ja selkeää kaupungin panoraamakuvaa. Museon portaikkokuilussa molkahteli Foucaultin heiluri, jonka joku ääliö turisti aina silloin tällöin tökkäsi epänormaaliin värähtelyliikkeeseen. Siis Murphyn lain sovellus: jos johonkin voidaan koskea, siihen joku koskee, museossakin. On siis olemassaolon oikeutus turistintuijottajilla, joihin törmäsimme Krakovassa!
Museoinnin jälkeen totesimme, että tämä kaupunkihan on ihan porvoo. Kaikki menevät lauantaisin kiinni aivan liian aikaisin - isot ruokakaupatkin jo kello 15:00. Kioskista löysimme kamalaa paikallista Servatus -nimistä olutta ja aamuksi leivänkyrsää. Melkein voisi kuolla janoon ennen kuin mokomaa nauttisi. Ainoastaan tietoisuus sen oletettavasta alkoholipitoisuudesta teki siitä auttavasti juomakelpoista.
Läheiseltä baarialueelta kuului leintäalueelle karmeaa darudetyyppistä varhaisnuorisoälämölöä. Aloimme harkita väkivallantekoja. Pensaan toisella puolella majoittunut puolalaisseurue sai ehkä myös tarpeekseen, mutta kuvitteli älämölöä vastustettavan älämölöllä ja alkoi huudattaa autostereoistaan (sinänsä kelpoisaa) Pink Floydia. Siirryimme pensaan toiselle puolelle tuijottamaan herkeämättä möykkäävää autoa ja pyöritimme päätämme hitaasti. Puolalaiset eivät kestäneet minuuttiakaan tätä särjenpaistoa ja ymmärsivät lopettaa.
Pääsimme sentään hetkeksi eroon leirintäalueen mökästä paikallisessa tuomiokirkossa urkukonsertin äärellä. Kirkko on muuten lajissaan Unkarin toiseksi suurin. Totesimme, että urbaani karavaanarius saa vähäksi aikaa riittää ja päätimme vakaasti painua Pustalle heti seuraavana aamuna.
Erkanimme Egeristä ja siirryimme Pustan (unk. Puszta) liepeille, Hortobagyn kylässä olevalle leirintäalueelle. Pusta on Tisza-joen alava, tasainen ja keväisin veden vaivaama tasankomaa leveydeltään Unkarissa ylempää 50 km ja alempaa sitten enemmän. Tai oli aiemmin veden vaivaama: kattavat kanavajärjestelmät huolehtivat kastelun tasaisemmasta jakautumisesta yli pitkän kasvukauden. Ja kyllä siellä sitten kasvaakin. On kasvanut ja kasvatettu ihmisten käyttöön kauemmin kuin on länsimaista aikaa laskettu.
Ei ihme, että alueesta on oltu kiinnostuneita kukkuloiden molemmin puolin aina. Tasanko on ylitetty takaa-ajaen vastustajia milloin käyrää sapelia heiluttaen luoteeseen, milloin suoraa miekkaa heiluttaen kaakkoon. Hevonen on näytellyt niissä turnajaisissa keskeistä osaa. Jos ees-taas -veivaamisesta ei muuta hyötyä ole ollut, onpahan ainakin kasvattanut noilla haminoin hyviä hevosia ja hevosmiehiä. Ja sehän tietysti näkyy sekä museoissa että rahat-pois-turisteilta -aktiviteeteissa.
Hortobagyn kansallispuistossa yritetään säilyttää hevos- ja ihmisvetoista Pustaa turistien ihmeteltäväksi. Kansallispuisto ei siis suinkaan ole luonnontilassa, sillä todellista luonnontilaa ei koko tasangolta ainakaan suuremmassa, kansallispuistomitassa löytyne - siitä on huolehtinut Tizan ja sen sivujokien ylivuotoalueiden vuosisatainen kanavointi ja säännöstely. Hortobagyn puisto onkin tarkoitettu tuhansia vuosia kestäneen ihmisen ja luonnon harmonisen rinnakkainelon näytöspaikaksi. Puisto kuuluu UNESCOn World Heritage -listalle siinä kuin esimerkiksi Porvookin. Puistoon tutustumisesta käytännössä sitten tuonnempana...
Leirintäalueella oli sekä aukeaa että varjoa. Tunkeuduimme tammien varjoihin siihen toiseen läpeen mihin matkailuautolla pääsi. Toisen esti kulun pyykkinaru, jonka olivat virittäneet jättikokoisen Hymer-matkailuauton ihmiset - kylkiteksteistä päätellen saksalaisia hevoskuiskaajia. Onneksi siihen myöhemmin tunkeutui pikku Renullaan unkarilaisia neitosia, jottei jäänyt hyvä paikka käyttämättä. Meidän käyttöön ottamamme paikan vieressä oli valkoisella muovinarulla puusta puuhun virittämällä rajattu hyvä vaunun- tai teltanpaikka retkikalusteineen ja me tietysti jätimme sen käyttämättä, kohteliaita kun olemme: arvelimme, että siihen joku vielä tulee, joka siinä aiemmin oli.
Näin kävikin. Kääntelimme juuri grillillä kalaa foliossa ja perunoita, kun paikalle saapui pieni retkeilyauto. Sieltä hyökkäsi tukevahko, myöhäiskeski-ikäinen saksalaisherrasmies huutaen omalla kielellään vallan vimmatusti kasvot ehkä auringon punaamina, ehkä kiukun. Yritimme rauhoitella ja kysellä notta mikä on hätänä. Ensimmäinen reaktio oli kädet kohti taivasta ja jotain nie ponimaaju -tyyppistä päivittelyä. Me emme tyytyneet siihen, vaan lähestyimme herraa (ja rouvaa) vähäisellä koulusaksallamme. Ymmärsimme, että olimme heidän mielestään pysäköineet liian lähelle heidän varaamaansa paikkaa, vaikka olimme pysäköineet heidän rajaamansa paikan ulkopuolelle, kohteliaita kun olemme. Me sitten siihen, että "grenze ist hier, wir sind hier an die anderen site der grenze, was ist ihr problem?" ja silloinhan saksalaissetältä karkasi mopo tyystin. Herra huusi kuin hyeena, vaikka vaimo pyrki toppuuttelemaan. Tokihan me ongelman ymmärsimme, kun aurinko oli siirtynyt iltasijoilleen: varjostimme heiltä ilta-auringon. Näimme myös, että siirtämällä vaunuamme muutaman metrin olisi ongelma ollut pois pyyhitty ja pan-eurooppalainen yhteisymmärrys olisi lisääntynyt. Mutta rajansa kaikella: koulusaksallamme erotimme sylkiroiskeisesta kymistä sanat finnische schweine, jolloin meillä paloivat hihat. Kohottauduimme grilliltämme toisessa kädessä lasta ja toisessa kädessä puukko ja lastaa heristäen ilmoitimme, että tuommoisen ihramahan omistavan henkilön ei tulisi nimitellä ketään siaksi ja jos herra ei justiinsa suksisi vittuun siitä huutamasta, potkisimme herraa hetimiten tämän lihavalle takamukselle. Tämän ilmoitimme englanniksi, mutta ehkä eleemme ja ilmeemme kertoivat tarpeeksi tai ehkä rouva ymmärsi paremmin englantia - ainakin hän pyrki nykimään vaahtoavaa aviopuolisoaan kauemmaksi paistinlastasta ja samalla puukostakin, vaikka sillä ei juurikaan heristelty.
Mainittu pariskunta siirtyi sittemmin auton ovia paiskoen, voimakkaasti mielipiteitä vaihtaen ja autoa kovin kaasuttaen leirintäalueen aurinkoiseen osaan. Osa meistä pahoitti kuitenkin mielensä eikä toennut ennen kuin oli saanut nautituksi runsaan pullollisen kuivaa Egri Cabernet Sauvignon -punaviiniä. Lopullisesti pahan mielen pyyhki pois leirintäalueen rikiltä tuoksuva kuuma lähde kirkkaan tähtitaivaan alla.
Siilikin virkistäytyi termaalisessa kylvyssä.
Pustaan pyrimme tutustumaan kyselemällä hyviä vinkkejä Hortobagyn turisti-infosta. Seurasimme vierestä, kun tyttö lateli jonossa edellä oleville kartan kera litanian sallituista ns. demonstration areas -kohteista, joten pysyimme kohtuullisesti kärryillä, kun tyttö lateli meille saman litanian saksaksi. Englantia ei World Heritage -kohteisiin kuuluvan turistirysän keskeisessä turisti-infossa osattu. Tai pikemminkin ei haluttu käyttää, sillä teimme sopimuksen, että me kysymme englanniksi ja hän vastaa saksaksi. Myöhemmissä jatkokyselyissä seuraavana päivänä tyttö kyllä jo vastasikin englanniksi ehkäpä siksi, että mahdollisesti yön aikana unohti osaamattomuutensa.
Meidän jatkokysymyksemme liittyivät havaitsemiimme ristiriitoihin kansallispuiston kokonaiskartan ja neljän demonstration area -kohteen pienemmän mittakaavan karttojen välillä: jälkimmäisissä omatoimiseen tutustumiseen sallitut alueet olivat selvästi pienempiä kuin kokonaiskuvassa. Tähän info vastasi ykskantaan, että osakartat pätevät. Puisto on jaettu muussa kirjallisessa materiaalissa kolmeen vyöhykkeeseen: A: kokonaan kielletty, B: oppaan kanssa ja C: omatoimisesti tutustuttavissa. Näitä alueita ei taasen ollut yksikäsitteisesti kuvattu kummassakaan karttatyypissä (eikä myöskään merkitty maastossa, ei sen puoleen...). Tätä ihmettelimme, ja pyysimme tarkennusta. Tällöin info heittäytyi ihan tietämättömäksi, koska hän vain työskentelee turisti-infossa (!) ja myy pääsylippuja puistoon. Kiitimme kohteliaasti ja poistuimme, mutta päätimme palata vielä asiaan jos UNESCOsta sopiva palauteosoite löytyy.
Puistoon sitten pyöräilimme, yhteen demonstration area - kohteeseen. Sen sisäänkäynnistä löysimme yhden tiketin sisältämistä näyttelykohteista, mutta siellä täti veti oven nenän edestämme kiinni ja sanoi, jotta heute nicht sekä lähti pois tiehensä kauppakassinsa kanssa. Vaikka juuri oli yhden ryhmän hevoskärryihin toimittanut. Mistään ei tietenkään ilmennyt, olisiko näyttelyn pitänyt olla auki ja jos, niin milloin.
Sisäänkäynnistä löytyi opastaulu, jossa esiteltiin lintupainotteisen reitin lajistoa - tosin vain unkariksi ja saksaksi. Sen verran englantia löytyi, jotta odotettavissa oli merkitty reitti ja sen varrella lisää opastauluja ja lintutorni. Todellisuudessa opastauluja ei enää löytynyt. Lintutorni löytyi, mutta lahovikaisuutensa ja ruosteisuuteensa takia osa meistä ei tohtinut sinne kiivetä. Niinpä otimme fillareillamme eniten poljetun oloisen kärrypolun auringosta arveltuun suuntaan ja läksimme Pustalle. Ajelimme aikamme, katsoimme kaivot, näimme naudat, totesimme talot, pongasimme paimenet, havaitsimme hevoset, vahtasimme vesipuhvelit ja sitten palasimme.
Päiväsapuskan ja -levon jälkeen suuntasimme toiselle demonstration area -kohteelle, jonka sisäänkäynnin liepeillä oli hulppea neljän tähden country club -tyyppinen hotelli, jossa on myös lomaosakkeita. Hillittömän upeita bungaloweja, nuollut nurmikot, sadettajat, kivetyt puistokäytävät - eikä asiakkaita missään! Pitäisi muka loma-ajan olla parhaimmillaan? Paikka nojaa ilmeisesti varakkaiden henkilöiden hevosharrastukseen. Läheisten tallien ja jalkapallokentän kokoisen ratsastusstadionin (!) ja muiden harjoitteluvälineiden sivuitse painuimme taas Pustalle. Aiempien pongausten lisäksi löysimme lampaat ja arvelimme antennit eli ukkosenjohdattimet, jotka lienevät erittäin tarpeellisia olkikattoisissa rakennelmissa!
Päätimme, että Pusta on tällä erää nähty. Varsinkin kun leirintäalueen hinta-laatusuhde oli huono. Erityisesti alueen jätehuolto alkoi närästää: telineissä roikkui avoimia muovisäkkejä, joita ei vaihdettu vaan niiden sisältö kaivattiin käsin (so. koukkuselkäinen vanhus kaivoi!) isompiin pusseihin, jotka sitten raahattiin avoimelle roska-aluelle. Ei ihme, että kärpäsiä riitti alueella aivan vaivaksi asti.
Läksimme Pustalta pois tiehensä. Ajattelimme tarkistaa autoturisteina vielä kolmannen demonstration arean, Hortobagy Halaston kalankasvatusaltaiston. Niissä kun näkeminen on heti kohta oitis tien vieressä - siis kartoista katsoen. Paikan päällä luvattu opastusmateriaali rajoittui tyhjiin taulun raameihin ja tunnistamattomaksi ruostuneeseen liikennemerkkiin! Ei puhettakaan mistään autoilevaa turistia palvelevista opasteista. Omatoimisina ja karttaa lukemaan kykenevinä fillarituristeina olisimme toki altaat löytäneet, mutta nyt fillarit olivat visusti munalukittuina kuljetustelineeseensä. Meillä petti pelihermo ja päätimme luopua enemmästä Pustaan tutustumisesta keskimäärin 70 tuntikilometrin nopeudella luoteeseen, kohti hyvin tuntemaamme Egerin kaupunkia.
Tiedossamme oli kahden viininviljelijän nimivinkki ja yritimme Egerin viinikellarialueella tiedustella mainittuja kellareita. Vedimme täydellisen vesiperän, joten valitsimme summan mutikassa muutamia kellareita maistelutarkoituksiin ja kahdesta niistä lastasimme parisenkymmentä pulloa punkkua kahta kuivaa egeriläistä lajiketta. Tesco - supermarketista valitsimme vielä kymmenen pulloa satunnaisia lajeja. Eivätpähän ole ainakaan kaikki pullot samasta korista, jos vaikka jokin pettymyksen tuottaisi.
On ollut asuntoautomme vesijärjestelmän suunnittelija kaukaa viisas. Mahtuu nimittäin vesitankkiin tismalleen kolme 12 pullon kerrosta standardikokoisia 0,75 litran viinipulloja. Jokaiseen väliin kun aaltopahvin suikaleen laittaa, puristautuu kukin kerros vesisäiliön sisäpintoja vasten heilumattomaksi ja helisemättömäksi painolastiksi. Mikäs sen paremmin mainittua tilaa hyödyntäisikään, sillä luovuimmehan käyttöveden kuljettamisesta, hölskyttelystä ja pumppailusta jo retkemme alussa siirtyen raikasvesipänikkäjärjestelmään pesupöydän laidalla.
Yötä olimme pienellä ja rauhallisella leirintäalueella Matran kukkuloilla Paradin pikkukaupungissa Egeristä länteen noin 50 kilometriä. Tie sinne ja sieltä eteenpäin kohti länttä on ajamisen arvoinen, jos ei ole kiirettä ja pitää koukeroisista serpentiineistä sekä vehreistä kukkulamaisemista.
14.7. Unkari, Hollokö, Nagymaros
Ajelimme toiseen World Heritage - kohteeseen Unkarissa: Hollokön (Korppikallio) kylä ja linna. Tässä kohteessa ovat tiedotushommat huomattavasti paremmalla tolalla kuin Hortobagyn kansallispuistossa, ainakin näin pohjoismaalaista reissaajaa ajatellen: opastustauluja ylipäätään on ja niissä on kielinä unkari ja englanti. Kylä on ehdottomasti vierailun arvoinen, sillä miljööstä on todella huolehdittu. Alue ei suinkaan ole mikään vanhoja muisteleva museo, vaan elävien ihmisten asuin- ja työskentelypaikka. Monessa talossa on laadukasta käsityöläistavaraa tarjolla: pajukoritöitä, keramiikkaa, kankaita, perinnevaatteita eikä suinkaan mitään turistirihkamaa, vaan hinta-laatusuhteeltaan varsin investointikelpoista käyttötavaraa.
Linnaa ja kylää kiertelee noin kolmenkymmenen rastin luonto- ja historiapolku, joka kannattaa ehdottomasti kulkea. Rasteilla on selkeät infotaulut unkariksi ja englanniksi. Jos noilla haminoin ajelette, käykää ihmeessä tutustumassa.
Jatkoimme Holloköstä keltaisia pikkuteitä lännen suuntaan valtatielle E77. Nyt joutui kartanlukijamme tosi koville 1:360.000 - karttansa ja unkarilaisen merkintäkulttuurin kanssa. Pyörähtelimme useassa risteyksessä 360 astetta ennen kuin oikea suunta löytyi. Tienumeroiden puuttuminen, viitoissa kilometrimäärien puuttuminen, viittojen sijainti vasta risteyksessä, ennakko-opasteiden puuttuminen ja tuntematon logiikka viitassa esiintyvän kohteen nimen valinnassa aiheutti melkoisesti jaanoniinnottamista. Viitassa esiintyvä nimi oli joskus seuraava parin savun pikkukylä muutaman kilometrin päässä ja joskus iso kaupunki 50 kilometrin päässä, jonne tie kulki useiden pikkukylien läpi. Aiemmin arvelemamme logiikka "seuraavan taajaman nimi" ei pitänyt ollenkaan paikkaansa. Kun lisäksi olemassa olevat tiet ja kartta eivät pitäneet aina yhtä ja kun teiden laatu oli paikka paikoin kuin Puolassa ikään, kesti alta sadan kilometrin matka hyvinkin neljättä tuntia. Huikeat maisemat kyllä korvasivat pikku hankaluudet.
Vaan olipahan Nagrymaroksen leirintäalue Tonavan mutkassa aivan vastapäätä Visegradin linnaa erinomaisen miellyttävä yllätys leirintäaluekartan vain kahdesta tähdestä huolimatta: alue on paikallisen venesataman alueella ja palvelut ovat kuin vain maksukykyisen veneenomistajan voidaan olettaa edellyttävän. Huoltotilat ovat huippuluokkaa, venesataman ravintola ja baari ovat viihtyisiä, alueen nurmikot loistavassa kunnossa ja maisemat eivät voisi parempia olla: Tonavan ranta, vastapäätä korkeuksiin kohoava kukkula ja sen päällä linna. Jokilaivat puksuttavat ees taas ja näkyi kajakkimelojia kunnon vehkeillä liikkeellä. Hinta pompsahti 3700 forinttiin per yö, mutta sekin on vielä kaukana joidenkin laskemasta keskieurooppalaisesta keskimäärästä, 20 eurosta. Ainoa puute oli leirintäalueen asiakkaat: meidän lisäksemme yksi karavaanari ja illan hämyssä saapui yksi puolalainen telttakunta. Lisäksi näkyi muutaman vakioasiakkaan kiinteänoloinen vaununasettelu. Missä ihmeessä keskieurooppalaiset turistit oikein ovat, keskellä paikallista lomakautta? Arvelimme, että Balatonilla ja meidän puolestamme hyvin joutavatkin olemaan. Päätimme ainakin muutaman päivän viivähtää ja harkintaan laitettiin jopa Slovenian reissun peruutus, jos alamme viihtyä täällä tosissamme.
Turha lienee mainta, ettei tämäkään leirintäalue esiinny ECC-oppaassa. Voimme tähänastisten kokemustemme valossa huoleti suositella mainitun oppaan ostamatta jättämistä, jos matka suuntautuu tuoreisiin EU-maihin. Kirja on ollut lähinnä painolastia eivätkä sen sivut sovellu päällysteainepitoisuutensa (kaoliinia tai jotain muuta sileää, liukasta ja palamatonta) sen enempää tyven pyyhintään kuin grillin sytykkeeksikään. Kirjan kannessa seisoo, jotta Campingfϋrer Deutschland / Europa ja "Europa" on todella siinä toissijaisessa asemassa kuin otsikon muotoilusta olisi fiksu karavaanari voinut päätelläkin. Ihmettelemme myös tähdityskriteereitä ostamamme opaskartan eri kohteissa: Egerin sinänsä sympaattinen alue sai kolme tähteä, vaikka Nagymaroksessa mm. keittiö- ja pesutilat sekä ovat olemassa että toimivat.
Sanovat laulussa, että Tonava on sininen. Kuulemma myös kaikki rakastuneet näkevät Tonavan sellaisena. Meistä se on vihreä, vaikka kuinka tykättäisiin tai laulettaisiin. Yhtäkaikki, komea se on, se joki. Virta on aika huilakas: keskimäärin kolme kilometriä tunnissa. Laskeskelimme rukkasarviolla, että tällä veden korkeudella virtaama on Nagymaroksen kohdalla tuommoiset 1500 - 2000 kuutiometriä sekunnissa.
Virrassa on voimaa. Paikallisella autolautalla on erikoinen, olosuhteisiin sovitettu tekniikka: pikku puskija lossaa lauttaa taitavasti alavirran puolelta. Lastatessa ja purettaessa puskija ajaa virran nopeudella ylöspäin pitäen lautan virran puoleista päätä paikallaan, kun toinen pää nojaa luiskaan. Autot ohjataan pois ja kyytiin vinottain ja kuskit joutuvat sompailemaan rampilla erikoisia lähestymis- ja poistumiskuvioita. Matkailuauton pitkien ylitysten kanssa saa olla tarkkana noilla rampin kaltevuuksilla ja luiskan kohtauskulmilla.
Pyöräilimme Nagymaroksessa ja täydensimme sapuskavarastojamme. On Unkarissa kauppaketjuja myös. Yksi niistä on ABC ja toinen CBA. Laatujärjestys on toisin päin: ABC on jotain Siwan kaltaista ja CBA:ta voidaan verrata kahteen K:hon. Mutta vihannesten ja marjojen parasta laatua saa tori- tai kadunvarsimummoilta ulkopöydiltä. Joissain putiikeissa kun tuorekasvisosastoa ei ole lainkaan ja joissain se tuskin nimeään ansaitsee. Sinänsä kumma maassa, joka työntää kylvämättäkin turnipsia ja vattua vähän joka kadunkulmassa ja pellonpientareella.
Illalla vierailimme eräillä ystäväntutuilla, joihin ystävystyimme. He välittivät ystävällisesti ystäviemme toimittaman lääketäydennyksen, josta olemme kovasti kiitollisia. Ensin nautimme paikallisia vattuja ja omenapiirakkaa Camparin kera heidän pikku kananjalkahuvilassaan. Ovat muuten useimmat huvilat tuolla korkeudella rakennetut siten, että alla mahtuu huljaamaan kolmisen metriä vettä lattian kastumatta. Ollen lattia noin kymmenen metriä Tonavan normaalipintaa ylempänä, mutta ehkäpä kerran talon olemassaolon aikana tuommoinen vara on tarpeen. Pelkkä tyyliseikka se ei liene, yleisyydestä päätellen.
Illastimme sittemmin Nagymaroksen paikallisessa laaturuokalassa, jossa nautimme kissakalaa eri tavoin laitettuna. Epäilimme kissakalaa esim. Norjasta tuoduksi, mutta uusien ystäviemme mukaan se on myös paikallinen laji. Hämärien Norjan makumuistojen perusteella laji on joko sama tai ainakin lähellä sitä. Ainakin se on tyystin toisenlaista kuin toinen paikallinen evänheiluttaja, karppi, jonka haararuotoisuuteen ja lahnamaiseen olemukseen emme kovin mieltyneet.
Uudet ystävämme opastivat meidät Tonavan rannassa kulkevaa erinomaista pyörätietä pitkin ylöspäin Zebegenyn kaupunkiin, jossa tutustuimme taitelija Szönyi Istvanin museoituun kotiin. Sen seinillä on valittuja näytteitä taitelijan töistä. Osa niistä oli väliaikaisesti vierailulla Unkarin kansallismuseosta, joten kyse ei ole mistään vähäpätöisestä sudinheiluttajasta. Työt ovat ylipäätään impressionistisia. Lähinnä mieleen tulevat Gauguin, Tolouse-Loutrec ja paikoin jopa Edelfelt. Taiteilija aloitti perinteisellä öljyväritekniikalla, mutta siirtyi myöhemmin ns. munatemperatyyliin, jossa värien oleellisena elementtinä on ilmeisesti muna, näin äkkiseltään päätellen. Tarvittavaa lintua emme kyselleet.
Saimme myös käännetyn opastuksen, jossa valotettiin taitelijan tapoja ja mieltymyksiä. Hän muun muassa ei kyennyt työskentelemään missään muualla kuin kodissaan, Rooman yrityksestä huolimatta. Kuvien aihe koskettelee usein taiteilijan omaa perhettä tai lähiympäristöä - jossa toki tulkinnanvaraa riittääkin. Kaikesta päätellen hyvin perhekeskeinen ja miellyttävä kaveri oli tämä Istvan.
Iltapäivän otimme urheilun kannalta ja pyöräilimme Visegradin linnaan vastarannalle. Korkeuseroa on Tonavan pinnasta laskien noin 200 metriä ja nousu tapahui neljän kilometrin matkalla. Vaan kestivät reitemme sen, koska seuraavana aamuna ei tuntunut missään. Sen on pakko olla merkki jonkinlaisesta pyöräilykunnosta - ei olisi tapahtunut kylmiltään, talven ajamattomuuden jälkeen.
Linna on ollut n. 800 vuotta Unkarin kunkkujen ja Pyhän Kruunun tyyssija ja sitä ennen esteenä milloin mitäkin mongoli- tai muuta tuholaislaumaa vastaan. Tai toiseen suuntaan kulkevan valloitusliikenteen tukikohtana. Mitä nyt joku Elisabeth kruunun kerran väliaikaisesti ryösti. Linnan entisöinti on huippuluokkaa ja varsin näkemisen väärti. Linnassa on normaalin linnameiningin lisäksi teemamuseo-osastoja ja pysyvä vahakabinettiylöspano, joka kuvaa toisaalta etuoikeutetun aatelis- ja kunkkuusluokan mässäyspitoja ja toisaalta keinoja, joilla roskaväki pidettiin kurissa ja herran nuhteessa. Teilipyörässä tai venytyspenkissä kituvan, rovion ensi savuja haistelevan tai mestauspölkyllä päätään pitävän ilmeikkyys kuvaa osuvasti ikiaikaista kauhuntunnetta väärin kohdelluksi tulemisesta: ei voi olla totta, tämä ei voi tapahtua minulle! Polttoroviota vahtivan mustakaapuniekan pyhystely on myös onnistuttu osuvasti vahalle vangitsemaan.
Alaspäin tulimme aika hurukyytiä. Fillarikin kulkee lujaa parhaimmillaan 12 asteen kallistuskulmassa, kun ketjua pidetään suurimmalla etu- ja pienimmällä takarattaalla sekä poljetaan ahkerasti. Osa meistä tosin katsoi parhaimmaksi kuluttaa enempi jarrupaloja.
Illalla joimme huonoa punaviintä, jonka olisi rypäleestä, vuosikerrasta, tuotantoalueesta ja hinnasta päätellen pitänyt olla kelpoisaa. Vaan ei ollut: jo korkki tuoksahti homeelle. Ostimme viinin paikallisesta ruokakaupasta ja epäilemme, että jatkuva pystysäilytys ei tee viinille hyvää. Päätimme lopputuomisia ostaessamme kääntyä alan liikkeen puoleen, jossa ehkä säilytys on tapahtunut toisin.
Sinnittelimme viinin kumminkin, ahneuksissamme, mutta aamulla päätimme seuraavan kerran uskoa neniämme hinnasta huolimatta: viemäriin vaan, jos vähänkään epäilyttää. Ja muistelimme tuottajalta suoraan omaan astiaan laskettua Egri Bikaveriä, jota pystyimme helpostikin imuroimaan kaksinkertaisen annoksen itse mitään tuskaa tuntematta.
Huolto- ja varjonottopäivä. Sijaintimme leirintäalueen ehdottomasti parhaassa paikassa herätti ehkä joissain kuviteltua tai todellista närää, sillä toimiston väki tuli usuttamaan meitä samaan linjaan muiden, myös pysyväisasukkaiden vaunujen kanssa. Niiden haltijoiden joukkoon kuuluva lähin naapuri tuntuu oheisvälineistöstään (iso prätkä, Mercedes-pakettiauto, maasturi-Mitsubishi, jääkaappipakastinvene) päätellen kuuluvan klubin kantaviin voimiin. He olivat tosin ystävällisiä eivätkä mitenkään osoittaneet mieltään, joten ehkäpä klubin toimiva johto oli toimissaan ennakkonöyrä.
Neuvottelukykyisempi osa meistä kävi haastattelemassa jahtiklubin thebigbossia, joka viittasikin meidät kintaalla jatkamaan entisen malliin. Ehkäpä päätöstä ryyditti tieto, että jos joudumme muutaman kymmenen metrin siirron takia leirimme purkamaan, rakennamme sen uudelleen jollain toisella leirintäalueella. Meistä päätös oli kohtuullinen, sillä tullessamme ei meitä opastettu paikanvalinnassa mitenkään muuten kuin kintaalla viitaten: leiriytykää minne vain. Ja niin teimme, parhaan kykymme mukaan: näköala paras mahdollinen, isot puut varjostavat aamuauringon ja pienempi puu varjostaa päivänpoltetta.
Nythän se lämpötila pompsahti sitten kesälukemiin ja tyyntä on. Varjossa semmoinen 35 alkaa olla jo suomalaisen sietokyvyn sillä puolen. Jos ilma on alle 37 astetta Celsiusta, ihoa vasten liikkuva ilma viilentää, päinvastoin kuin Namibiassa ei. Jos ilma ei itsekseen liiku, täytyy ihon liikkua. Niinpä läksimme pyöräilemään Tonavan pohjoisrantaa, joka Vacin kaupungin kohdalla muuttuu itärannaksi.
Kekä haluaa pyörällä päästä Unkarissa, sen kannattaa tulla Tonavan mutkaan Budapestistä pohjoiseen pitkin itärantaa tai toisinpäin. Lähes yhtenäinen pyörätie ulottuu aina Slovakian rajalle saakka. Monessakaan kohden ei tarvitse seikkailla autoliikenteen seassa. Enimmiltään pyörätie on hyvin lähellä rantaviivaa ja melkein missä tahansa voi pitää tauon sekä ihailla Tonavan juoksua ja arvuutella sen oikeaa väriä. Rohkeimmat voivat vaikka uida.
Vac on kaupunkina tosi porvoo, sekin. Yhtään mikään ei ole sunnuntaina auki paitsi pari ravitsemus- ja juottoliikettä. Ei edes tuomiokirkko. Pääsisäänkäynnin sivuovi on auki, mutta enempää sisäänpääsyä rajaavat kalterit noin kymmenen neliön tutustumiseteisessä. Sieltä hetken aikaa tankojen välistä tiirailimme ja rautoja helistelimme, mutta meille ei avattu, ei. Ei avattu muillekaan. Ehkä Vacin kaupungissa herra pyhittää lepopäivänsä niin visusti, ettei hänen huoneeseensakaan tule kenenkään astua.
Poistuimme Vacista lautalla Szentendren saareen. Siellä se pyöräilijän paratiisi aukeaa. Ei juurikaan korkeuseroja, tiet siposileää asfalttia ja vähän liikennettä. Siellä on hyvä reittä rassata ja mitata kilometriin mahtuvia polkaisuja eri välityksin. Kävimme saaren pohjoiskärjen kylässä. Siellä on tasan kolme ravitsemusliikettä, joista kaksi on toinen toistaan samanlaisempaa kaljakuppilaa. Kolmannesta saa myös jäätelöä. Kukaan ei puhunut sanaakaan muuta kuin paikallista kotimaista. Paitsi yksi kylähullu, joka osasi kännipäissään kaksi sanaa saksaa: links, rechts, links, rechts. Tätä osaamistaan kyseinen vetku sitten toisteli meille innoissaan. Koimme rendezvous-ilmiön 35 vuoden takaa: Hämeenlinnassa Vanajan Asevelikylän ostoskeskuksen baarin nurkilla notkahteli aikanaan kesällä 1969 puoli- ellei täyshullu maalari, joka toisteli Marlboro näinpäin -mantraansa illasta toiseen. Epäilemme myös omaa mielenterveyttämme, sillä omaksuimme molemmat mantrat keskinäiseen kanssakäymiseemme. Mielestämme on vaikeampaa kuvitella mitään älyttömämpää tolkuttamista.
Saaresta poistuimme Tonavan kapeamman osan yli siltaa pitkin ja tietä 11 edelleen Visegradin lautalle ja siitä kotiin leirintäalueelle. Kuusikymmentä kilometriä tuommoisessa helteessä oli mielestämme aivan riittävä suoritus.
Koska helle ei hellittänyt vaan päinvastoin, päätimme pyöräillä Tonavan etelä- ja länsirannan tietä 11 Szentendren kaupunkiin. Sekin on porvoo, mutta suurin piirtein samaa kuin Porvoo helsinkiläisille. Matkaa Budapestiin on vain parisenkymmentä kilometriä ja kaupungin turistirysät ja -hinnat ovat sen mukaisia. Onneksi turismi keskittyy käytännössä yhdelle aukiolle ja kadulle. Muu osa vanhaa kaupunkia on tutustumisen arvoinen. Kaupungin ovat perustaneet serbialaiset pakolaiset ties kuinka monen karkuunlähtöaallon aikana. Kaikki kirkot ovat serbialaisten rakentamia. Kyrillisiä kirjaimia näkee vähän siellä täällä.
Olimme liikkeellä maanantaina, jolloin Szentedressä Herra lepää, päinvastoin kuin Vacissa. Sitähän emme tietenkään tienneet ennen kuin turisti-infon täti sen meille kertoi: kaikki kirkot olivat suljettuja. Pettymyksestä piristen jaksoimme hädin tuskin raahautua ravintolaan. Joka sitten käänsi pettymyksen päinvastoin. Söimme nimittäin pikku retkemme parasta sapuskaa parhaiten tarjoiltuna. Oluet, alkuruuat (kylmäsavulohta ja mozzarella-tomaattisalaattia), pääruuat (lampaanselyksiä ja possun ei-todellakaan-kuivaksi-leivitettyä-leikettä), egriläistä punaviintä, kahvit, paakelsit ja huippuunsa viety tarjoilu alta 40 jöröä. Ja tämä siis Szentedren varmasti parhaassa ravitsemusliikkeessä. Saimme myös nimipäivälahjaksemme laadukkaan, käsin kudotun pellavaisen kesämekon 67 jörön hinnalla aivan turistihoukutuskadun keskeisimmästä paikasta. Tänne kannattaa siis turistin vielä tulla - laatua saa kohtuuhinnalla. Toki rihkamakrääsääkin on tarjolla pilvin pimein, mutta sellaisenhan osaa valistunut karavaanari helpostikin välttää.
Takasin ajeltaessa meinasi vesisusi meidät syödä. Joimme kyllä nestettäkin kuin hukat, mutta raskas ateria alkoholipitoisine kyytipoikineen meinasi kääntää reitemme maitohapoille väkisin. Edellispäivään verraten meni Szentendren sillan ja Visegradin lautan väliseen matkaan kaksinkertainen aika. Hilkulla ehdimme viimeiselle lautalle ja onneksi pikku päänsärkymme tokeni yhdellä ennakkonapilla.
Koska helle ei hellittänyt (ei, emme toki valita!), päätimme lähteä Adrianmeren rannalle vilvoittelemaan. Kartanlukijamme olivat jo niin kokeneita ja karaistuneita, että päätimme ohittaa Budapestin länsipuolelta pikkuteitä pitkin. Yritimme ensin Visegradin lautalle, mutta eteen pökkäsi sementtirekka. Muistimme Vacin lautan ja päätimme ylittää Tonavan sieltä. Leirintäalueelta juuri edellämme lähteneet tanskalaiset eivät ehkä vaihtoehtoa tunteneet ja jäivät Visegradin lautan jonoon noin kahdeksi tunniksi.
Kartanlukijamme onnistuivat hienosti. Kuuden tunnin ja 260 kilometrin jälkeen löysimme itsemme pikkusievältä leirintäalueelta Vasvarin pikkukaupungista emmekä eksyneet kuin yhden kerran Szentendressä ja silloinkin ystävällinen, erinomaista saksaa puhuva herrasmies opasti meidät oikealle tolalle. Katsottuaan ensin rekisteristä kansallistunnuksen: naamalle levisi leveä hymy ja mies tuli pyytämättä tarjoamaan apuaan FIN-tunnuksen havaittuaan. Jotakin sentään on hyötyä nelisentuhatta vuotta sitten tallatusta yhteistaipaleesta Volgan mutkassa...
Kartanlukijamme eivät käyttäneet kuin kolme kertaa agressiivia ilmoittaessaan, ettei ko. tehtävästä tule yhtään mitään. Siis hienosti meni. Löytämällämme Vasvarin leirintäalueella (tien 8 varressa) ei tälläkään kertaa ollut yhtään ketään muuta karavaanaria tahi telttailijaa, sesongista huolimatta. Vain yhdessä mökissä juhli nuorisoa, mutta aivan riittävän siivosti. Aidan toisella puolella olevaan kylpylään on leirintäalueen asiakkailla vapaa pääsy. Jälleen jouduimme tyydytyksellä toteamaan, että leirytyjät leiriytynevät varmaankin Balatonilla, ja hyvin sopivat siellä leiriytymään meidän puolestamme. Hinta tosin nousi 3850 ränkylään, mutta vähät siitä - saimmepa rauhassa grillailla pekoniin kiedottuja, roquefort-juustolla täytettyjä jättiherkkusieniä. Punaviinin kera. Hyttysiä tosin oli aivan pilvin pimein (erityisesti lämpimän grillin ympärillä), mutta vähät siitäkin: karavaanari pakenee karavaaniinsa estäen enimmät ötökät tiheällä ikkunaverkolla. Tulevassa Hymerissämme onkin jo sitten ilmastointi...
Eipä silti, emme voi suositella tätä leirintäaluetta yhtään kenellekään. Hinta nousee länteen päin mennessä, mutta palvelut huononevat. Tiloissa sinänsä ei vikaa ole kunhan ne vain huollettaisiin. Nyt kolmesta miesten ähkimöstä kaksi oli tukossa. Paperia ei ollut. Suihkut tulvivat yli. Lattioilla ajelehti paperisilppua. Kuumaa vettä ei tullut astiatiskihommiin. Hinta-laatusuhdetta kovasti aamulla marmatimme, mutta hukkaan meni - tyttö vaan räpytteli okei okei...
Suihkut ovat muuten tulvineet joka helekutin paikassa tähän mennessä. Kahden euron muovipalipalit ova hintansa haukkuneet ja altaan laidalla kiipeily on onnistunut: ei uutta jalkasilsaa vieläkään. Edellinen tulikin vuonna 1985 Salon Viestin massalentisturnauksessa.
Joudumme jonkin verran vetämään takaisin nagymaroslaiselle ystävällemme kehuskelemaamme unkarilaisten autoilijoiden malttia ja kohteliaisuutta. Näyttää hieman siltä, että mitä lännemmäksi tulemme, sitä agressiivisempia ohittelijoita tapaamme. Huippu oli, kun olimme erkanemassa kantatieltä vasemmalle. Takaa saapui kaksi pakettiautoa kaksoisohitusryhmityksessä ohittaen meidät ohituskieltomerkin voimassa ollessa risteys-, ryhmityskaista- ja vinoviivoitusalueella, vaikka meillä oli vilkku vasemmalle hyvissä ajoin ennen kääntymistä. Jälkimmäinen ohittaja kerkesi omalle kaistalleen sekuntia ennen vastaantulevaa rekkaa. Läskikakun vältimme vain ahkeralla taustapeiliin vilkuilulla pidättäytyen aikomastamme ryhmityksestä. Nojasimme tööttiin mielenosoituksellisesti ja kouristuksenomaisesti arviolta viisitoista sekuntia mainitun ohitustapahtuman aikana. Sen jälkeen oli pakko pitää huokaisu- ja löysäkakkatauko. Poikkeuksellista tässä oli, että kyseiset ohittelijat eivät suinkaan roikkuneet perässä ohitusta kytäten ja pinnaansa kiristäen, joka voi jotkut provosoida moisiin hazardeihin. Nämä vain ilmestyivät perään ja jatkoivat samaa tolkutonta soittoa, mitenkään hidastelematta. Näytti vähän kilpailumeiningiltä, hyi olkoon. Näinköhän me ilman mälliä täältä selviämme... Jos tästä kukaan voi mitään oppia, niin karavaanarit näyttävät olevan monen muun mielestä puolalaiseen hevoskärryyn verrattava ilmestys, joka tulee ohittaa aina ja välittömästi paikkaan, aikaan ja olosuhteisiin katsomatta. Siihen kannattaa karavaanarin varautua ja katsella peräpeiliin kerran sekunnissa.
Perkele, kunhan me sen 12,7 - litraisen turboahdetun, pelkää nitroglyseriiniä syövän ja tulista laavaa pakoputkestaan suoltavan Hymerimme hankimme, niin meitä ei ohita kukaan eikä missään. Tosi on näin.
Pyöräilijätkään eivät enää nauti sitä huomaavaisuutta, mihin kerkesimme tottua Pustalla ja Egerissä. Ilolla panimme merkille, että kaikki meistä jo kykenevät reippaasti heristelemään keskisormeaan vastaantuleville ohittelijoille, jotka olettavat pyöräilijän ilman muuta väistävän soraiselle pientareelle. Siinä mielessä suosittelemme ilman muuta Tonavan pohjois-/itäpuolen pyöräteitä etelä-/länsipuolen tienposken sijaan.
Hilpasimme rajan yli Sloveniaan Magyarsombasfan pikku ylityspaikalla. Naamamme levisivät korviin, kun tullimies toivotti selväksi suomeksi, jotta kiitos ja näkemiin. Teiden laatu muuttui heti länsimaiseksi ja sama linja on jatkunut sen koommin. Ainoa pikku puute on edelleen tienumeroiden puuttuminen risteysopasteista, mutta sen korvaa heti ensimmäinen kilometritolppa: jokaisessa on tien numero mukana ja se koskee aivan pienimpiäkin uria. Rahayksikkö on tollar ja kurssi on lähes sama kuin Unkarin floretilla: eurolla saa noin 240 ränkylää. Diesel-polttoaineen hinta putosi Suomen lukemiin.
Vaihtelimme rahaa ja shoppailimme hieman lisää musiikkia Murska Sobota - nimisessä kaupungissa. Kaupungin ilme kertoo elintasosta. Siistiä on kuin Sveitsissä. Katselimme uteliaisuuttamme erään Lauri-nimisen melontakaverin nykyisen soitto-orkesterin tuotannon saatavuutta Balkanin vuorilla. R:n kohdalta ei löytynyt ja kyselimme sitä puodin pitäjältä. Tämä siihen, että The Rasmuksen CD:t löytyvät erikseen tuosta huippusuosikkien hyllystä, johon emme hoksanneet katsoa. Niin että näyttää pojilla olevan EU-Eurooppa näpissä sen perukoita myöden.
Pomppasimme reissun ensimmäiselle moottoritielle, E57:lle Mariborissa ja maksoimme 900 ränkylää tietullia. Pomppasimme tieltä pois Zalekissa ja hakeuduimme kohti Preboldin kohdalla näkyviä teltankuvia. Ensin tarkistimme niistä eteläisemmän ja törmäsimme ensimmäisen kerran ylioptimistisiin kartta- ja turisti-infotietoihin. Leirintäalueen alku löytyi, mutta eivät vielä päästäneet asiakkaita kaivinkoneiden sekaan. Tuskin auki olevista kaivannoista olisi tasaista paikkaa löytynytkään. Palasimme hieman pohjoiseen tien 447 ja Savinja-joen yhtymäkohtaan. Sieltä löytyi Park-niminen leirintäalue, joka pesi laadussa ja toiminnassa kaikki tähän mennessä havaitut mennen tullen. Paikka on pieni - ehkäpä parikymmentä teltta- tai karavaanarikuntaa maksimissaan, mutta vihdoinkin kaikki pelasi niin kuin oli tarkoitettu. Myös suihkualtaat vetivät. Paikka on perheyritys, jossa kaikki tekevät töitä turistien eteen - sukurutsaiset ja kampurajalkaiset kissanpoikasetkin, jotka viihdyttivät ranskalaista varhaisnuorisoa istumalla ja loikkimalla jänisten lailla. Me emme myöskään harkinneet niiden tappamista, sillä alue oli aidattu ja isäntäväki piti selvästi huolta pikkupedoistaan.
Aamulla heräsimme heti sianpieremän hetken jälkeen ja olimme tien päällä jo ennen kymmentä. Se oli erinomainen saavutus näinkin aamu-uniselle ja illalla olutta siemailevalle retkueelle. Suuntasimme Ljubljanan ainoalle leirintäalueelle ollen aikomuksenamme olla aamulintuja, jotka nappaavat varjoisan paikan, jos semmoisia suinkin tarjolla on. Ilman lämpötila nimittäin huitelee koko ajan reippaasti yli kolmen kympin, eikä tuulikaan enää joka hetki viilennä. Hikikin juoksee kuin Kolehmainen.
Reitiksi arvoimme moottoritietä pitemmän reitin 414:ää pitkin Kamnikin kaupunkiin ja sieltä lounaaseen kohti Ljubljanaa. Tie kiertelee kukkuloita ja voi hyvänen aika, millaisia kukkuloita! Meillä niitä kutsuttaisiin vähintään vuoriksi mutta ainakin tuntureiksi. Koko maa on kilometristä kahteen olevia kukkuloita yhden isomman laakson ympärillä. Laaksossa virtaa Sava. Näkymät tiellä olivat käsittämättömän kauniita, sillä täällä rakennuksien kuntoon ja koristeluun sekä puutarhoihin todella panostetaan. Kaiken kruunaavat smaragdinvihreinä pomppivat vuoristopurot. Linka länkä -olevia pytinkejä saa todella hakemalla hakea, jos semmoisia aikoo löytää moitittavaksi. Me emme aikoneet - päinvastoin. Päätimme nimittäin, kaikista aikaisemmista uhkauksista huolimatta, muuttaa sittenkin loppuelämäksemme Sloveniaan johonkin pikku maalaiskylään hyvien (moottoritie)yhteyksien tuntumaan vuoriston rauhaan. Jos rauha käy hermoille, ovat Adrianmeri, Pohjois-Italia Venetsioineen, Pohjois-Kroatia rantapaikkoineen, Alpit hiihtokeskuksineen, Unkari viineineen, Wien musiikkeineen, Bratislava oluineen, hyvä DZ jne kaikki alle kahden tunnin automatkan päässä - tässä maassa ei nimittäin ole pitkä matka mihinkään ja moottoritieverkko on kattava.
Aikaisuus palkittiin Ljubljanassa. Löysimme kaiken päivää -varjoisan paikan heti avoimen kentän laidalta. Sieltä oli hyvä tarkkailla seuraavia saapuvia. Eräät hätäisimmät italialaiset alkoivat muitta mutkitta katkoa matkailuautoa matalampia oksia puista, joiden alusien hentoja, juuri kylvettyjä nurmikoita ympäröi ei saa käyttää -nauha. Mutta olihan olkihattuisielle anopille saatava varjopaikka, kun vaimo ja tytär tätä kilvan vaativat. Ja italia raikui...
Koska alue on vain kuuden kilometrin päässä Ljubljanan ydinkeskustasta, suuntasimme sinne fillareilla. Läähätimme kaupungissa jättipizzan ja etsimme turisti-infon. Kurkimme jokivarren parhaita kaupunkinäkymiä ja siinä oli kaikki, mihin kykenimme. Paluumatkalla meinasimme toissaan sulaa pois, kun kuuma asfaltti hohkasi pätsin lailla.
Pyöräilystä puheen ollen, Sloveniassa fillaristi on kuningas. Ljubljanan pääkaduilla - joilla leveyttä riittää kuin Moskovassa - punainen pyörätie on molemmin puolin. Pyörille on omat liikennevalot. Sielläkin, missä pyöräteitä ei ole, on risteyksissä kiveykset loivennettu pyörällä ajettaviksi - siis todella ajettaviksi eikä pyörän hyppyytettäväksi 45 asteen kivileikkauksessa. Pääteiden varsien pikkukylissä toistuu sama meininki ja pääteillä on kunnon pientareet kinneristeille. Slovenian pyöräilykulttuuri sopii malliksi kaikille muille paitsi hollantilaisille, jotka ymmärtävät muutenkin. Tämänkin takia muutamme loppuiäksemme Sloveniaan ja elämme 100-vuotiaiksi pyöräilyllä hankitun kunnon turvin.
Olisimme mielellämme pulahtaneet oppaissa ja ohjeissa mainostettuihin leirintäalueen omiin uima-altaisiin, jos ne suinkin olisivat olleet käyttökunnossa. Valitettavasti vesi ei pysy kunnolla vielä laatoittamattomassa altaassa ja saattaisi myös haitata laatoitustoimintaa. Siksi tyydyimme imuroimaan pullovettä, jota matkan varrella ostimme ja mukanamme raahasimme. Sitäkin olisimme mielellämme ostaneet niin ikään leirintäalueen yhteyteen mainostetusta kaupasta, jos kauppa vain olisi ollut olemassa. Olisimme myös saattaneet pelata sulkapalloa tai heittää keilaa leirintäalueen liikuntakeskuksessa, jos siellä keilaradat olisivat olleet käytössä. Mutta kun oli liikuntakeskus täynnä rakennusmiesen telineitä ja rakennusmateriaalia. Minigolf-rataa olisimme myös voineet kokeilla, jos sellainen vain olisi ollut muuallakin kuin esitteissä ja oppaissa. Törmäsimme siis jo toisen kerran slovenialaiseen palveluoptimismiin. Tällä kertaa rutkutuksemme maksuhetkellä tuotti 20%:n voiton lopullisesta hinnasta. Selitys oli, että sitä oli tapahtunut niin paljon hassuja asioita... Ensi vuodeksi luvattiin paikat kuntoon.
23.7. Slovenia, Postojna, Kobaric
Helle jatkuu ja Imodium-kuurin väsyttäminä päätimme jättää Ljubljanan enemmän tutkimisen tältä erää ja suuntasimme luoliin. Joita muuten riittää tässä maassa. Oppaiden mukaan luolien lämpötila on tasaisesti ympäri vuoden 8 - 10 astetta Celsiusta, ja sellaista me juuri nyt kaipaamme.
Pyörittelimme tosi serpentiinejä tiellä 409 Planinasta Postojnan liepeille Pivka Jama -leirintäalueelle. Paikka on todella järeässä kuusikossa luolaston yhden suuaukon ympärillä. Alueella varjoa riittää kaikille, ketkä suinkin sisään mahtuvat. Alue on hyvin mielenkiintoinen teltoille ja autoille rakennettuine pikku hyllyineen. Siellä on myös hyvä ravintola ja oma pikku uima-allas.
On myös beach volley -kenttä. Olisi ehkä saanut olla olematta, sillä änkesimme mukaan palloa hakkaamaan. Ukkonen nimittäin siivosi pahimman helteen siedettäväksi ulkoliikuntaan uimahoususillaan. Edellisestä hakkuusta hiekalla on jo rapiat kaksi vuotta, jolloin voitimme virallisen Suomi Meloo -rantalentisturnauksen. Niinpä kahden ja puolen tunnin ähellyksen kuluttua sanoi kokoon harsittu vasen reitemme poks.
Mitä tulee slovenialaisten kielitaitoon, kymmenen miinus tulee että napsahtaa. Täällä osaavat englantia varmaan jo sylilapset, ainakin sen verran että turisti tulee autetuksi. Englantia solkkaa jokainen puotipuksukin. Olemme törmänneet tähän mennessä tasan yhteen turistien parissa toimivaan ummikkoon.
24.7. Slovenia, Postojna, Kobaric
Änkesimme luoliin. Reisivammaisina valitsimme Postojnan luolien pääsisäänkäynnin aivan Postojnan kaupungin liepeiltä, sillä sieltä luoliin pääsee junalla. Ensin kaksi kilometriä tukka putkella (kellä on) ja päitä varoen - matalimmissa paikoissa pitkäselkäiset kumartelivat nöyrästi, kun toleranssit alkoivat olla kymmenen sentin luokkaa. Yhteen sisäänottoon mahtuu kerrallaan 600 (!) henkeä, jotka jakautuvat kolmeen junaan. Kukaan ei meidän erässä seisomaan noussut, sillä katosta tippui vain kylmää vettä.
Pääteasemalla kahden (!) kilometrin päässä sisäänkäynnistä nousimme junasta ja joukko jakautui pääkielten mukaan. Me menimme kiltisti ruotsalaisten kanssa samaan ryhmään englantia kuuntelemaan. Kuvauskieltoa ei noudattanut kukaan kellä vaan kamera oli: salamat välkkyivät alinomaa. Eikä suotta: jos ovat ihmisen kaivamat tunnelit Wielizkan suolakaivoksissa mykistäviä, sitä ovat myös Pivka-joen kovertamat Postojnska Jama -luolaston onkalot. Välillä ne ovat yli 40 metriä korkeita, välillä on poralla ja dynamiitilla pitänyt kovertaa koloa ihmisen kuljettavaksi. Stalagmiittejä ja stalagtiittejä oli jos vaikka minkä väristä ja kokoista aina epämääräisistä vettä johtavista juovista katossa kymmenien tonnien möhkäleisiin. Paikka paikoin katossa roikkuva stalagtiitti oli pudonnut ja katkeillut permannolle kuin Forum Romanumilla konsanaan ja lattiasta kasvavat stalagmiitit peittivät niitä vähitellen. Joskus oli sitten noin siljoona tonnia kattoa romahtanut muodostaen neitseellisen kasvualustan sekä alas- että ylöspäin. Kasvunopeus on kuulemma milli noin 30 vuodessa, joten geologisesti katsoen vauhti on kuin Formula-ykkösillä. Lämpötila luolissa on tasaisesti kahdeksan Celsiusta ympäri vuoden. Semmoinen viilennys parin viikon helteen jälkeen teki varsin eetvarttia.
Luolat on valaistu koko matkalta. Kävelyä varten on valettu betoniset jalkakäytävät. Jotain kummaa on betoniin sekoitettu, sillä vaikka katosta tippuva vesi pitää ne koko ajan märkinä, ei tossu luistanut jyrkimmissäkään nousuissa tai laskuissa. Portaita siellä ei ole yhtään, vaikka ylös ja alas mennään plus miinus 40 metriä pääteaseman tasosta mitaten. Luoliin pääsee tutustumaan vaikka pyörätuolissa istuen. Näkyisiköhän siinäkin tämän maan rakennusstandardeihin asti edennyt myötämielinen asenne pyörillä ilman konevoimaa liikkuvia kohtaan? Valaisuunkin on todella panostettu. Yritimme havaita edes yhden lampuille johtavan kaapelin, mutta turhaan.
Näkymiä ja tunnelmia luolista emme edes yritä kuvata. Tiesimme toki etukäteen moisten olemassaolosta, mutta siitä huolimatta niiden koko, muoto ja laajuus löivät meidät ällikällä. Koko luolaston yhteenlaskettu pituus on yli 20 kilometriä, joista veden vallassa olevaa kellaritasoa on noin kolmannes. Kuivista käytävistä on turismille auki seitsemisen kilometriä. Ja tämä luolasto on vain yksi monien joukossa, joskin suurin tunnetuista luolista. Näiden sivujen ilmaisukyky ei riitä niitä sanoin kuvaamaan. Emme voi antaa kuin yhden neuvon: käykää itse katsomassa. 15 jörön pääsymaksu on aivan kohtuullinen moisesta. Tätä mieltä on ollut jo lähes kymmenen miljoonaa ihmistä ennen meitä.
Luolista muodostui reissun käännepiste. Alun perin piti talviturkki heittää Adrianmerellä, mutta hevosmiesten tietotoimisto ja etäiset ilmoittivat, että siellä on täyttä kuin Turusen pyssyssä. Valveutunut karavaanari olisi moisen kyennyt päättelemään kelihistorista ja ajankohdasta. Niinpä panimme käännepistekortit postiin ja suuntasimme Triglavskin kansallispuistoon Luoteis-Sloveniaan Italian ja Itävallan rajojen tuntumaan.
Reitiksi valitsimme Postojnasta päätien 12 Adjovscinaan ja sieltä keltaista maisematietä 609 Tolminiin punaisen 102:n sijasta. Kun jurrasimme kakkosella Locavecin läpi ylöspäin, ihmettelimme hieman jonkin paikallisen puutarhanhoitajan pään pyörittelyä. Mielestämme tiessä ei ollut mitään vikaa - se oli samanlainen kuin kaikki tähän mennessä havaitsemamme keltaiset paikallistiet: hyvin asfaltoitu. Paikallisen pään pyörittelyä lukuun ottamatta mistään merkeistä sen enempää kentällä kuin kartassakaan ei olisi voinut päätellä, että päällyste päättyisi Predmejan kylän kohdalla vajaan 900 metrin korkeudessa. Hiekkatie jatkoi siitä ylöspäin. Koska akka tieltä kääntyköön ja keli oli komea, jurrasimme ylöspäin. Tonnissa ohitimme tiukkailmeisiä maastopyöräilijöitä, jotka hekin sotkivat pienimmällä mahdollisella vaihteella.
Kun korkeusmittari näytti 1100, päädyimme Pikku Heidin laaksoon, jossa vasta leikattu heinä meinasi haista meidät arvostelukyvyttömiksi: harkitsimme vakavasti laaksoa ja Lokven kylää eläkepäiviemme tukikohdaksi. Mielemme kuitenkin muuttui laskeutumisen aikana, sillä ykkösellä tehdyn moottorijarrutuksen lisäksi jouduimme tuon tuosta muuttamaan ajoneuvon liike-energiaa lämmöksi jarrupalojen välityksellä. Ylöspäin ei tuosta suunnasta olisi enää 1,9 TD:stä ja lähes uusista etu-Michelineistä huolimatta tultukaan, sillä nousukulma, karkea irtosora ja paikka paikoin melkoiset vesiuurteet olisivat saaneet tossun sutimaan. Väistämistilaa ei oikein kohtaustilanteissa ollut kuten ei kaiteitakaan ja alarinteen puoleinen sorapenkka hirvitti - olihan lähes pystysuoraa pudotusta satoja metrejä. Puusto tosin oli tukevaa ja olisi ehkä penkan pettämisen seurauksia lieventänyt. Älkää te muut tulko matkailuautolla tielle 609! Ainoa sopiva väline sinne on nelivetomaasturi, Meindel tai aasi.
Yöksi asetuimme Kobaricin liepeille Soca-joen kanjonin kylänpuolelle leirintäalueelle, mistä mitkään oppaat eivät mitään tienneet. Paikka on toista kautta auki, joten tietojen puuttuminen oppaista ja esitteistä hieman hämmästyttää. Ja hinta: 9 jöröä per kärsä ja kaksi päälle sähköstä. Paikka on uusi ja investointien kotiutustarve näkyy hinnoissa. Kuuman veden puute ei näkynyt. Paikalla on lännentyyppinen ravintola, josta sai vallan mainioita paikalliseen puroloheen perustuvia annoksia. Ihmetyttämään jäi varusteiden ja suunnittelun laadusta tinkiminen, vaikka investointirahaa on selvästi ollut: huoltorakennukset kiveä, vessoissa soi klassinen musiikki, märkätiloissa klinkkeriä, ovet tiivistettyjä ja tukevia jne. mutta miksi ihmeessä tiskitiloissa altaisiin tuli vain kylmää vettä ja lämmin (tosin haalea) piti erikseen noutaa yhteisestä (altaattomasta) pisteestä? Lotraamisen välttämiseksi ehkä? Miksi eriöiden lukitus tapahtuu avaimella - ja lukot on rikottava heti, kun avain lähtee kännipäisen hassuttelijan matkaan? Miksi vessojen kalustus ja tarvikkeet on valittu heppoisimmasta päästä: muoviset paperitelineet rapsahtelevat rikki pikku nojaamisesta, pöntönkannet nuljahtelevat sijoiltaan siirrettäessä painopistettä pyyhintätoimia varten, pikkutavaroiden laskutilat pesualtailla kosteudesta turpoavaa lautaa ja sitä rataa niin edelleen...
Toisella sikäläisellä, opaskirjallisuudessakin tunnetulla alueella törmäsimme jälleen slovenialaiseen palveluoptimismiin: mainoksissa ja luetteloissa mainitut bungalowit rakennetaan vasta sitten, kun ínvestointirahaa löytyy. Tähän mennessä sitä ei vissin ole löytynyt kuin ennakkoilmoittelua varten. Ylimalkaan, tässä maassa kannattaa varautua yllätyksiin leirintäalueiden etukäteistietojen ja todellisuuden kanssa. Mikään yllätys ei tietenkään enää ole, että leirintäalueita on paljon enemmän kuin mistään kirjallisuudesta voisi päätellä.
Hilpasimme upeaa maisematietä pitkin Bovecin kaupunkiin aivan kansallispuiston tuntumaan. Tämä kaupunki taitaa sitten lopultakin olla se, missä eläkepäiviämme vietämme. Kaupunki on laaksossa, johon hyvinkin mahtuu kunnollinen lentokenttä. Muuta tasaista ei sitten mahdukaan. Joka puolella on kilometristä runsaaseen kahteen kohoavia huippuja. Kaupungin liepeiltä nousee kabiinihissi 2200 metriin. Ylhäällä on tiukkoja laskettelurinteitä siten, että kolmen kilometrin horisontaalinen siirtyminen linnuntietä merkitsee 1,2 kilometrin vertikaalista siirtymistä.
Kaupungin alapuolella yhtyy turkoosi Koritnica-joki samanväriseen Soca-jokeen. Tähän aikaan joki on ylikahlattava pikkujoki, mutta keväällä vettä on pohjakivistä päätellen metrin - kaksi enemmän. Tällaisena se on mainio leikittelypaikka koskikanooteille ja kumiveneillä suoritetulle ajelehtimiselle. Korkean veden aikaan aloittelevat melojat älkööt vaivautuko.
Kabiinihissillä pääsevät varjo- ja riippuliitäjät helposti lähtöpaikalle ja alastulopaikka on tietenkin paikallinen lentokenttä. Kentältä operoivat myöskin purjekoneet. Näkyi siellä olevan yksi pikku-Cessnakin, jonka hyppykäyttövalmiudet jäivät tarkistamatta, paremman tekemisen ajaessa edelle. Paikallisoppaan mukaan kentällä järjestetään tuon tuostakin hyppyboogieita. Tänä vuonna tosin ainoa oli EU:iin liittymisen kunniaksi järjestetty hyppytapahtuma, jossa oli osallistujia kaikista EU-maista. Paikalla hengaili kuulemamme mukaan myös suomalaisperäisiä lintumiehiä.
Alhaalla laaksossa kiertelee murtsikalatuja, mutta pitemmästä lumen pysyvyydestä näillä leveysasteilla 400 metrin korkeudessa emme ole kovin vakuuttuneita. Karttoihinsa ovat kumminkin semmoiset merkinneet. Patikkareittejä täällä ainakin kiertelee jopa Hiihtoliiton tarpeisiin, joten Meindelin kuluttajat eivät täällä pettyne.
Vesileikkejä tarjoavia agentteja ja yrityksiä on kaupungissa hutu huttunnaan ollen myös toinen toistaan kalliimpia. Ei ihme, että harrastajat raahaavat omat vehkeensä autojen katoilla tänne. Valitsimme leirintäalueeksemme kolmesta joenrantamahdollisuudesta Camp Liza - leirintäalueen, joka on selvästi saksalaisten aktiivilomailijoiden suosiossa. Olimme alueella ainoa asuntoauto. Muut olivat liikkeellä joko perävaunuin tai telttapelillä, mutta kaikilla oli koskikanootit ja useimmilla myös maastofillarit. Ja niitä myös käytettiin - ainakin aidoilla kuivuvista märkäpuvuista, liiveistä, aukkopeitoista sun muista märkäharrastevälineistä päätellen.
Meillä kun ei omaa koskikalustoa ollut, jouduimme semmoiset vuokraamaan. Oppaan otimme myös, sillä ilman kunnon nuotteja ei tuntemattomaan jokeen parane mennä puljaamaan. Ja kunnon nuotteja ei koskeen ollut yleisesti saatavilla; liekö se paikallistaloudellinen, kaupungin nuorkauppakamarin opasjäsenten lobbauksen aikaansaama ilmiö...
Kama- ja opasvuokra oli 50 jöröä, mutta kerranhan täällä ollaan ennen eläkeikää. Siis eeku jokeen puljaamaan. Helpompi alkuosa 15 km:stä meni oikein mukavasti, mutta jälkimmäisessä osassa kosket kovenivat. Kymmenisen uintireissua tuli, mutta mukava on koskessa laskea myös persmäkeä.
Osa meistä otti pyöräilyn kannalta ja kehui päivää myöskin onnistuneeksi.
27.7. Slovenia, Italia, Itävalta, Freistadt
Nousimme vuorten yli Italiaan ylittäen Predilin solan. Sen ja Bovecin kaupungin kautta kulki ensimmäisessä maailmansodassa rintama, joka ei siitä juuri liikkunut - ymmärrettävistä syistä. Osapuolet ampuivat ja tappoivat toisiaan jokilaakson yli vuosikausia ollen kuitenkin molemmille mahdotonta siirtää rintamaa jokilaakson - paikoin rotkon - yli. Turhassa yrittämisessä tuhottiin ihmisiä sadoin tuhansin, joka lienee innoittanut myös suomalaisia sanoittajia: "kauan on kärsitty vilua ja nälkää - Balkanin vuorilla taistellessa..." Kobaridissa on asiaa käsittelevä museo, joka on noteerattu ylöspanossaan korkealle. Saimme paikasta vihiä melontaoppaaltamme, emmekä valitettavasti ehtineet tutustua museoon lähemmin. Jätimme hänet myöhemmin tapahtuvan asuttautumisemme jälkeiseen aikaan.
Italiassa viivähdimme kokonaista puoli tuntia. Noilla haminoin rajaseuduilla on kylien ylöspanossa huikea ero: Sloveniassa talot suorastaan kukkivat amppelia sun muuta villiviiniä valkoista, eheää kalkitusta tai rappausta vasten puuleikkauksin koristeltujen ikkunaluukkujen lomitse, kun Italiassa puolestaan eivät edes rappaukset tuntuneet seinissä pysyvän. Alue on selvästi Slovenian näytön paikkaa mutta Italian perävintturia.
Itävallasta ajattelimme selvitä pikapikaa ja siirryimme moottoriteille. Sepä ei ihan halpaa lystiä olekaan: perusvinjetti maksoi seitsemän euroa ja lisää tuli tiekohtaisista tulleista 13,5 euroa.
Ei silti, kyllä moottoritienteko tuolla maksaakin: eräälläkin 50 kilometrin pätkällä oli tunnelia enemmän kuin ei. Tonavan ylitimme Lintzissä, josta oijustimme suorinta tietä rajalle Freistadtin kaupunkiin.
Freiestadtin muurein ympäröity pikku vanhakaupunki on tutustumisen arvoinen ilman muuta. Keskustorin laidalla on raatihuone, jonka kivijalassa on soma perheravintola. Hintataso ei päätä pakota ja vieraanvaraisuus on kuin Itävallassa voi odottaakin. Isäntä paneutui antaumuksella einehtimisen valintarutiineihin ja käänsi myös paikallislehden uutisia ele-englannilla täydentäen heikohkoa saksankieltämme. Asia tuli lopuksi selväksi: erään perheen koira jota pelastamaan mennyt poika jota pelastamaan mennyt mies lupsahtivat kaikki myllypadon ratasnielun imuun toinen toisensa perästä perheen emännän katsellessa rannalta. Kaikki kolme solahtivat rattaan ali naarmuakaan saamatta ja pulpahtivat pintaan alajuoksulla. Sitä sattuu maailmalla kaikenlaista kummaa.
Yöksi sorruimme sisämajoitukseen kaupungin lähikukkuloilla maalaistalon yhteydessä olevaan pensionaattiin. Maatalo oli iso ja lehmänpaska haisi, mutta muuten oli siistiä kuin Saksassa ja tallissa oli kolme traktoria. Aamiaisella tavailimme puuleikkauksia kattopalkeista ja bongasimme vuosiluvun 1819. Isäntäväen sukupuu seinällä todisti samaa. Meistä tuntui kuin olisimme Keski-Euroopan vanhoillisessa origossa.
Lähes olemattomien rajamuodollisuuksien jälkeen siirryimme Tsekin rajanpinnan yökerho- ja kasinovyöhykkeelle, jota kesti viitisenkymmentä kilometriä. Tsekeissä suhtaudutaan selvästikin vapaamielisemmin sekä lihan että rahapelien iloihin puritaaniseen ja muodolliseen Itävaltaan verraten. Aamulla oli kohtuu viileää - semmoiset 15 astetta - ja oli jokseenkin kafkamaista nähdä tyttöjen värjöttelevän aamuaurinkoisen tien varrella sinänsä muodokkaat pinnat sinipunaisina, mutta ei auta: hyödykkeitä on markkinoitava ohi rientävälle asiakaspotentiaalille.
Prahaan saapuminen menikin sitten penkin alle. Tavoitteena oli Cisarsca -saaren pohjoispään leirintäalue. Sinne pääsee ainoastaan Vltavan länsirantaa etelän suunnasta Strakonicka -katua pitkin ja liittymä on saaren eteläpään kohdalla olevan huoltoaseman vieressä. Samassa paikassa päättyvät etelästä päin myös kadun ajoradat jakava keskikoroke. Pohjoisesta tai lännestä tulevat joutuvat tekemään U-käännöksen noin kymmenen kilometrin päässä. Kuten saimme myöhemmin karvaasti tuta.
Etelästä lähestymisen toki tiesimme. Tulimme Taborin kaupungin suunnasta valtatietä 3. Pyrimme välttämään moottoritien D1/E50 (ja vinjetin oston) ja lähestyä Prahaa tietä 603 pitkin Jesenizen kylän kautta. Tien löytäminen oli sinänsä jo temppu, sillä kaikki Praha-opasteet tuosta suunnasta johtavat välttämättä moottoritielle. 603 on lähinnä kylänraitti ja siksi ratkaisevien opasteiden puuttuminen Benesovin pohjoispuolella on ymmärrettävää. 603 jatkuu keskustaa lähestyttäessä Videnska-katuna ja ratkaiseva liittymä länteen päin E48/E50/Jizni spojka:lle Krc:n kaupunginosassa on heti radan alituksen jälkeen.
Liittymä oli hyvin ratkaiseva, koska ramppi länteen oli yllättäen suljettu tietöiden takia. Jouduimme koukkaamaan pohjoiseen pikkukaduille ja olimme yllättäin kasvotusten Prahan todella surkeiden kadunnimimerkintöjen kanssa. Niitä ei yksinkertaisesti ole! Suunnistaminen onnistuu ainoastaan kortteleita laskemalla ja ne on syytä laskea oikein. Kuin myös kartan on oltava riittävän tarkka.
Pääsimme vihdoin E48/E50:lle Vltavan itärannalta etelään päin johtavalta Modiranskalta Baradowsky -sillalle. Sillan länsipäässä on Prahan suurin liikennesolmu ja kaistanvaihdoissa pitää olla nopea sekä tietää oikeat kaistat etäämmällä olevien paikannimien perusteella - paikannimien, jotka selviävät vasta kun opasteet näkyvät. Siinä ajassa ei kerkiä levitellä koko maan tiekarttaa ja tutkia ylimalkaisia suuntia. Niinpä pohjoiseen johtavan rantatien (Strakonicka) sijasta päädyimme länteen jatkuvalle E48/E50:lle. Kun sieltä vihdoin selvisimme parinkymmenen kilometrin ketunlenkin jälkeen mainitulle Strakonickalle mainitun jättiliittymän eteläpuolelle, ennusti eräs meistä, ettei muuta puutu kuin ettei rantatielle voi kääntyä pohjoisen suuntaan. Ennuste toteutui ja suoritimme toisen noin 20 kilometrin ketunlenkin tällä kertaa etelän suuntaan.
Huokaistuamme aikamme leirintäalueella irroitimme fillarit ja läksimme tutustumaan Prahan pyörätiestöön Vltava-joen rantoja pitkin. Pettymys oli vltava: pyöräteitä ei ole. Pyöräilijä on Prahassa lainsuojaton olento. Jalkakäytävien jatkeilla on säännönmukaisesti pystysuorat katukiveykset ja vähänkin ajokelpoiset kävelyurat päättyvät usein portaisiin ilman ajo- tai edes talutusramppeja. Muutenkin Vltavan rannat vanhasta kaupungista etelään ovat surkealla mallilla: satamalaitureita, kelluvia hotelleja, ruostuvia laivanromuja, tyhjiä mutta rantaan asti aidattuja joutomaita, käytettyjen autojen kauppoja, romuvarastoja ja niin edelleen. Ei puhettakaan ihmisten vapaasta pääsystä näille rannoille. Lähimpänä rantaa kaikkien vapaasti kuljettava ura on neli-kuusikaistainen moottoriliikennekatu molemmin puolin jokea! Juuri päinvastoin kuin esimerkiksi Krakovassa tai Ljubljanassa. Tsekki menetti paljon pisteitä nyt.
Illalla tapasimme ystäviämme jokilaivaristeilyllä jazzia kuunnellen. Hieman alkoi potutus helpottaa.
Ystävämme tulivat meille kimpsuineen yökylään. Jalankulkijalle on Praha helppo paikka kulkea. Kolmireittinen metro ja ehkä maailman paras ratikkaverkosto yhdistettynä 8 korunan kertamaksuun (26 senttiä) panee hämmästelemään yksityisautoilun vilkkautta, mutta jaloin lonnivalle turistille järjestelmä kyllä sopii.
Leirintäalueelta pääsee kerran tunnissa 10 korunan lautalla länsirannalle, jossa on lähin metroasema viiden minuutin kävelymatkan päässä. Siispä siirryimme joukolla jalkaihmisiksi ja tutustuimme vanhan kaupungin vilinään. Kävimme juutalaisuuden museossa ja vanhalla hautausmaalla, johon on kalmoja pinottu parhaimmillaan 12 kerrokseen. Viimeiset heistä on mullitettu jo 1700-luvulla. Juutalaisalue oli aikanaan aidalla ympäröity ghetto, mutta kaupunginisät katsoivat sen terveysriskiksi ja koko alue rakennettiin uudelleen. Vain synagoogat ja hautausmaa jätettiin.
Iltapäivällä poistuimme kansallismuseon koillispuolelle ydinturismihässäkän ulkopuolelle, josta löysimme tunnelmallisen "paikallisen" ruokapaikan kohtuuhintoineen. Illan vietimme leirintäalueella vastapäistä Vysehgradin linnaa tuijotellen ja kukkulan hullua bongorummuttajaa kuunnellen. Kiikaroimme kuinka heppu istui tuntikausia kallionkolossa ja paukutti rumpujaan. Ei silti, parempi sekin kuin diskoristeilyalukset, jotka ymmärsivät sentään kulkea ohi eivätkä jääneet paikalleen möykkäämään.
Muutamien aiemmin suoritettujen tiedusteluretkien valossa tuntuivat Vltavan länsirannan ostospaikat Smichovin kaupunginosassa aivan kohtuullisilta vanhan kaupungin turistihässäkän hintoihin verraten. Niinpä suoritimme ostostoimintoja aamupäivän siellä. Viivyimme pitkään Andelin metroaseman liepeillä olevassa ilmastoidussa ja modernissa ostohelvetissä, jossa hinnat ovat kuitenkin paikalliselle väelle sovitettuja. Turisteja sen enempää kuin turisteille tarkoitettuja opasteita (lue: kaikki vain tsekiksi) ei näkynyt. Visa sentään kävi useimmiten, mikä ei ole ollenkaan itsestään selvää Prahassa; pikemminkin päinvastoin, kun lasketaan vanhan kaupungin rysät ulkopuolelle.
Törmäsimme jopa niinkin älyttömään tapaukseen, että mekkokaupan ikkunassa oli kyllä Visan kuva, mutta ostohetkellä puotipuksun tyllerö ilmoitti, että Visa ei käykään kesä-, heinä- ja elokuussa - siis juuri silloin, kun turisti siellä liikkuu! Osa meistä paiskasi mekkomytyn siihen paikkaan ja ilmoitti pidättäytyvänsä välittömästi enemmästä kaupanteosta.
Iltapäivällä ylitimme Kaarlen sillan ja päivittelimme turistimäärää. Osa meistä oli hyvin pettynyt sillan nykytarjontaan: poissa olivat nukketeatterit ja muusikot. Tilalla olivat pääosin turistisälää ja ylimakeita maisemakuvia kauppaavat kojut. Joukossa oli onneksi myös laatukoruja kohtuuhintaan kauppaavia yrittäjiä, joiden liikevaihtoa osa meistä kasvatti. Turistimäärät sillalla ovat hyvinkin kaksinkertaistuneet sitten viime näkemän ja kaljan hinta saavutti Suomen perushintatason: kaksi euroa tuoppi.
Kierroksemme päätimme kunnianarvoisaan U Flekuun, jossa imuroimme paikallista kaljaa tuoppikaupalla ja kuuntelimme vanhempaa tsekkiläistä torvi- ja hanurimusiikkia.
Pakkasimme kimpsumme ja häivyimme koko porukka takaisin Taborin kaupunkiin. Suoritimme mittavia elintarvikeostoksia Kaufmann-kaupasta ja totesimme Prahan turistipaikkojen ulkopuolisen elintarvikehinnoittelun olevan alle puolet Suomen vastaavasta. Erityisesti pitää mainita erinomainen Staropramen -olut, jota sai kymmenen puolen litran pullon pakkauksissa 37 senttiä pullo. Hinta taitaa olla retken pohjanoteeraus. Harkitsemme tuovamme kyseistä elintarviketta tuommoiset parikymmentä tuhatta laatikkoa vähintään...
Taborin liepeiltä pikku-Jordanin rannalta löysimme leirintäalueen, jossa valmistelimme huolellisesti folioon käärittyä grillattua ankkaa. Nautimme sitä sitten hyvällä halulla viinien kera.
1.8. Tsekki, Tabor, Berounka, Zbecno
Koska Taborin vanhaa kaupunkia on meille useistakin lähteistä mainostettu, päätimme tutustua siihen. Jouduimme tosin jakautumaan kahteen partioon, joista toinen suoritti varsinaisen tutustumisen ja toinen ajeli ympäriinsä Taborin reuna-alueita kaasua etsien ollen kyseinen polttoaine päässyt pahasti loppumaan, jonka seurauksena huolellisesti jäähdytetyt Staropramen-oluet joutuivat vakavan lämpiämisuhan alaisiksi. Ja sitähän ei siedä erkkikään.
Kaasuahan ei Tsekeissä sitten saa vaihtopulloissa ja jos saakin, on liitäntä eri kuin Suomessa. Ollen kuitenkin sama kuin Latviassa ostamassamme vaihtopullossa, jota siis emme kyenneet kaasujärjestelmäämme liittämään. Päällisin puolin katsoen kierre on sama, mutta tiivistepinta on erimuotoinen ja pitää olla järjestelmän puolella eikä pullossa - vastoin kuin on tapana Suomen järjestelmässä. Niinpä toinen täysi pullo on vain tukena sille, josta kaasua varsinaisesti käytetään.
Kiersimme varmaan kaikki Taborin huoltoasemat, ennen kuin löytyi asema, jossa saimme pullomme täyteen. Sillä aikaa oli paikallinen Triathlon-kilpailu edennyt pyöräilyvaiheeseen, joka sulki liikenteen vanhaan kaupunkiin ja pois sieltä. Pääsimme noutamaan tutustumispartiota siten, että kerkesimme hädin tuskin oluen ja makkaran nauttia stm. Svejkin ruokalassa. Keskustorilla soitellutta torvimusiikkiyhtyettä emme juurikaan enää kerenneet kuuntelemaan emmekä sen enempää mielenkiintoiseen pikku vanhaan kaupunkiin tutustumaan, sillä lentokentälle piti lähteä.
Ajelimme takaisin jo hyvin tuntemaamme 603:sta ja vältimme taitavasti jo hyvin tuntemamme liikennesolmut, jotka tuntuivat olevan hyvinkin paluuliikenteen tukkimat. Joten ystävämme ehtivät lentokoneeseensa ja ydinosa retkueestamme suuntasi Berounka-joen laaksoon Prahasta länteen.
Maantiekartasta katsoen alueella tuntui olevan useita vihreitä teltankuvia, mikä herätti uteliaisuutemme. Kartasta ei suinkaan voinut päätellä, että alueella on Unescon biosfääri-listaan kuuluva Krivoklatsko -suojelualue ja mitä kaunein jokilaakso vanhoine linnoineen, huviloineen ja pikkukylineen sekä erinomaisine pikkuteineen - ihanteellisia kuntopyöräilijöille. Aluelle pääsee tietä 201 pitkin - kunhan sen ensin löytää. Se johtaa Kladnon kaupugista aina Plzenin kaupunkiin asti jokilaaksoa seuraillen. Ainakaan valtakunnallisista tiekartoista tienumeroa ei löydä - pitää vain yrittää paksuimmalla punaisella merkitylle, joka seurailee Berounka-jokea. Moisia karttoja meillä on kaksin kappalein ollen kumpikin toinen toistaan huonompia.
Yritimme 201-tielle ylittäen E48:n Kladnon kaupungin kautta kaupungista eteläkaakkoon kohti Unhostin kylää, josta 201 tuntuu alkavan. Yritys johti ketunlenkkiin, sillä E48:n liittymästä erkaneva kolmen kilometrin tienpätkä Unhostiin oli yllättäen suljettu! (Unhostin kylän loppukilvessä oli muuten ihmetystä herättävä teksti "Unhost Amerika" ?!). Tien molempiin päihin on kärrätty kymmeniä kuormallisia betonista purkujätettä. Liittymän päässä esteen pystyi kiertämään, muttei enää eteläpäässä. Välissä oleva tienpätkä tuntui olevan jäljistä päätellen paikallisen moottoriurheiluväen kiihdytys- ja kuminpolttokokeiluihin varattu.
Päädyimme lopulta 201:n varressa Zbecnossa Riviera-leirintäalueelle aivan Berounka-joen varteen. Leirintäalueen nimenvalinta on osoituksena jonkinlaisesta itseironiasta, mutta samantekevää: parakeissa sijaitsevat peruspalvelut (vessat, suihkut, tiskitilat) toimivat paremmin kuin Prahassa mutta hinta oli vajaa viidennes (!) Prahan alueisiin verraten. Hinta-laatusuhdetta paransi entisestään, että NL- ja erityisesti D-tunnuksin varustetut matkayksiköt puuttuivat tyystin.
Jälleen tuli todettua, että kansainvälisistä leirintäaluekirjoista ei ole täällä paskankaan hyötyä ja että hinta-laatu vaihtelee maan sisällä aivan valtavasti.
Net, jotka tänne mielivät ja aikovat ajaa moottoriteiden ulkopuolella, ostakoot jo ennen saapumistaan tai heti ensimmäisestä kirjakaupasta tai turisti-infosta turistikartat (Turistica Mapa 1:50.000), jotka peittävät koko aiotun reitin. Karttasarja kattaa koko maan eikä ole hinnalla pilattu: yksi lehti maksaa n. 150 korunaa - n. 5 jöröä. Ei sitten tarvitse tuskailla epätarkkojen ja paikoin virheellisten tiekarttojen kanssa, joissa ei ole lisäksi juurikaan varsinaista turistitietoa - kansallispuistoja, nähtävyyksiä, näköalateitä jne., kuten on tapana monen muun maan yleistiekartoissa.
2.8. Tsekki, Berounka, Krivoklat
Aamulla siirryimme kymmenisen kilometriä ylävirtaan Berounka-jokea ohi Krivoklat-kylän ja linnan Visnova II - leirintäalueelle. Hinta pysyi lähes yhtä edullisena (145 korunaa per vuorokausi matkailuautolta, sähköltä ja kahdelta hengeltä; siis alta viisi jöröä!). Paikallisten lomakausi on parhaimmillaan ja paikalla oli noin 150 pääosin teltta- mutta myös vetovaunukuntaa. Silti alueella on hyvin tilaa. Olimme paikan ainoa matkailuauto ja kun kaksi saksalaista autoa hilpaisi aamusella pois tiehensä, olimme myös toiseksi ainoita ulkomaalaisia. Paikka on paikallisten perhematkailijoiden kansoittama ja rauhoittuu klo 22, kun viimeisetkin rasavillit on saatu unten maille.
Otimme pyörät taas esiin ja hilpaisimme 15 kilometrin lenkin, josta ensimmäiset viisi pelkkää ylämäkeä jokipenkkaa ja lähikukkulaa ylös. Loput olivatkin sitten pelkkää alas virtuaalitukka putkella ja lopussa pikku joenmutkaharjanteen ylitys. Pienimmätkin tiet ovat täällä asfaltoituja ja priimakunnossa, joten ketjunpolttajat olkaa tervetulleita! Merkittyjä pyöräreittejä on näillä tienoin yli 300 kilometriä ja patikkapolkuja saman verran. Maastopyörillekin löytyy omat reittinsä. Krivoklat-kylässä on viime vuosisadan alkupuolelta peräisin olevia kivihuviloita, joita innokkaasti kunnostetaan tai on jo kunnostettu paremmille päiville. Luulemme, että loppujen lopuksi muutammekin tänne: jokea riittää melottavaksi, kukkuloita kuljettavaksi, teitä poljettavaksi ja Praha kaikkine kulttuuri- ym. palveluineen on vain 50 kilometrin päässä eikä sovi unohtaa pienlentokenttääkään. Sitä paitsi, Krivoklatissa on aivan sietämättömän hyvä ravintola, jossa kaikki meistä söivät ja joivat 45:n euron yhteissummalla päivällisen laidasta laitaan. Osa meistä söi jänistä, osa fasaania. Viini oli paikallista Cabernet Savignonia vuodelta 1996 ja hinta oli sama kuin parempaa keskinkertaisuutta oleva punkku Alkossa - 15 jöröä. Tsekki sai takaisin Prahassa menettämänsä pisteet.
3.8. Tsekki, Berounka, Krivoklat
Pyykki- ja päivityspäivä. Sen verran osa meistä harrasti liikuntaa, että kiipesi fillarilla harjanteen yli naapurikylään kaupoille. Vaikkei matka päätä pakottanut, tuli vertikaalisiirtymää puoli tuntia täydellä teholla. Hyötyliikuntaa, kerta kaikkiaan.
Ajankuluksemme seurailimme tsekkiläistä perhelomailua leirintäalueella. Meitä ei lakkaa hämmästyttämästä ihmisten onneton grillauskäyttäytyminen niin täällä kuin kaikilla muillakin havaintopisteillä matkan varrella. Makkarat pannaan sananmukaisesti tulille heti, kun liekit nousevat - poltettavasta materiaalista riippumatta, joka on pahimmillaan pahviroskaa ja vanhoja ties millä maalattuja laudanpätkiä. Aiemmin jo kommentoimme puolalaisten taivaanputoajien grillaustapoja. Ihan samanlaista se on täällä, kansalaisuudesta riippumatta. Joen rannassa joukko saksalaisia asetteli linnunjalkoja viimeisillään hiipuville kekäleille. On aivan varmaa, että heillä punainen tursuu suupielestä raakaa linnunlihaa pureskellessa. On siinä salmonellalla oivat leviämisen edellytykset, hyi olkoon. Näyttää siltä kuin nämä ihmiset eivät ikuna olisi avotulen kanssa pelanneet.
Plzenin sitten jätimme väliin ja suuntasimme Karlovy Varyyn. Välietapin teimme Rakovnikin kaupunkiin. Rahan vaihtoa suoritimme matkasekeistä korunoihin. Ja poltimme hermomme lopullisesti erään eteläsuomalaisen rannikkokaupungin Sampo-pankin kanssa. Olivat nimittäin matkasekkejä myydessään panneet meidät päiväämään kaikki sekit ostopäivälle, lievästä hämmästelystämme huolimatta. Virhehän se oli, kuten juhannuksena Puolassa totesimme, mutta tähän mennessä homma on selvinnyt selittelyllä ja viimeistään puhelinsoitoilla American Expressille. Enää ei selvinnyt. Paikallinen pankkineiti kieltäytyi kerta kaikkiaan yhteistyöstä ja osoitteli sormellaan ostopäivämäärää. Mikään ei auttanut - ketään englantia ymmärtävää ei saatu paikalle saati sitten että joku olisi pankissa osannut soittaa AE:lle. Pankkia oli vaihdettava ja sielläkin neljä toimihenkilöä selvitteli asiaa puolisen tuntia, jona aikana pyssyä kantava pankin turvamies mulkoili meitä hyvin epäluuloisesti.
Päätimme jatkossa turvautua vain käteiseen tai Visaan ja jättää loput matkasekit vaihdettavaksi euroihin kotimaan Sammossa. Esitämme suuren paheksumisemme pankin tekemää virhettä kohtaan, joka on kuluttanut sekä loma-aikaamme että varsinkin hermojamme - meitä mulkoillaan pankeissa kuin isompiakin rikollisia. Edellytämme, että pankki vaihtaa käyttämättömät matkasekit nimellisarvoonsa euroja ilman provisiota. Se on vähintä, mitä voivat tehdä potutuksemme lievittämiseksi. Jos eivät vaihda, me vaihdamme. Nimittäin pankkia eikä siinä kaikkien meidän elinikäinen pankkisuhteemme mainittuun Sampoon ja sen edeltäjiin aina Postipankkiin asti paina paskankaan vertaa. Lisäksi lupaamme kirjoittaa asiasta paikallislehden yleisöosastolle hyvin happamaan sävyyn.
Karlovy Varyn leirintäaluesekoilu oli seuraavana vuorossa. Rakovnikin turisti-infosta saimme koko maan leirintäalueet kertovan kartan. Samalla se on kolmas 1:500.000 tiekartta tästä maasta. Kaikissa kolmessa on virheitä ja puutteellisuuksia enemmän kuin tarpeeksi. Esimerkiksi kahdessa niistä ei ole lainkaan rautateitä, jotka ovat pysyvyytensä takia varsin hyviä paikantamisen lisätekijöitä numeroimattomilla pikkuteillä. Kartassa on näille haminoin merkitty viisi leirintäaluetta, mutta kenellekään ei liene enää yllätys, että ECC-oppaassa tänne ei ole merkitty yhtään...
Leirintäaluekartasta bongasimme kaksi aluetta, joista yritimme tehdä varausta. Ensimmäinen, parhaimmaksi katsomamme (lähimpänä keskustaa) Slovenska-kadun ja samalla ydinkeskustan halkaisevan Tepla-joen vartta etelään päin johtavan tien varrella oleva Gejzir Park ei vastannut. Ihmekös tuo, kun koko paikka on suljettu ja ilmeisesti uusi yrittäjä laittelee altaita ja nurmikoita. Tätähän ei kaupungin turisti-info tiennyt, kuten seuraavana päivänä totesimme. Tänään emme infoa löytäneet, sillä viitoitusta sinne ei löydy sitten yhtään mistään pääteiden varsilta. Kaupunkikarttaa ei tietenkään ollut, kun semmoisen ajattelimme hankkia vasta paikan turisti-infosta. Ei ihme, että kaupungissa pörräsi monta muutakin karavaanaria infoa ja oikeasti olemassa olevia leirintäalueita etsiskellen.
Annamme taas hyödyllisen vinkin: hankkikaa toki etukäteen jonkinmoinen kaupunkikartta Tsekin kaupungeista, jos semmoiseen tiedätte menevänne. Katsokaa erityisesti, että siihen on merkitty turisti-info lisätiedon hankkimiseksi ja toivokaa, että info on edes olemassa ja ehkä myös jakaa puolueetonta tietoa. Joskus info merkitsee jonkin hotellin omaa tiedotuspistettä, joka kertoo matkailijalle lähinnä niistä palveluista, joista ko. hotelli tai sen kanssa yhteistyössä oleva muu yritys saa rahallista hyötyä. Tämmöisen meiningin havaitsimme jo Puolassa ja sama näyttää koskevan kaikkia juuri EU:hun tulleita maita - turistille voidaan kertoa tai olla kertomatta ihan mitä tahansa i-merkin katveessa. Ehkäpä turistikomissaari joskus saa aikaan 10.000 - sivuisen direktiivin, jossa nämäkin asiat yhdenmukaistetaan. Liikkeelle voidaan lähteä vaikka i-kyltin fontista, muodosta, värityksestä ja sijoittelusta. Asia toki on niin monimutkainen, että tuloksia voimme odottaa aikaisintaan 15 vuoden kuluttua.
Toinen, etelämmässä Slovenska-tien varressa oleva alue ATC Brezovy Haj Brezovan kylässä osoittautui nurmikkokäytäviksi mustien, motellihuoneita sisältävien parakkimaisten rakennelmien välissä. Palasimme keskustan kautta itäsuuntaan, jossa olimme nähneet leirintäalueviitan Prahasta tulevan tien varressa juuri ennen Ohre-joen siltaa. Kun sen mukaan suunnistimme, tuli seuraava opaste varsin pian, joka kertoi sitten jo etäisyydenkin: toiseen 10 ja toiseen 12 kilometriä. Semmoinen on fillarituristille hieman liikaa ja ei kun ympäri, joen yli ja saman tien rampista alas koilliseen valtatielle kohti Ostrovia ja Chomutovia. Seuraava viitta löytyi nimittäin heti Ohre-joen Prazsky Most-sillalta. Viitoitus johti Sadovin pikkukylään, josta löytyi iso ja hyvätasoinen alue viiden kilometrin päässä keskustasta - kunhan ensin olimme arvanneet oikein valtatien poistumisrampin viitoituksista, joista toinen osoitti haukan persieeseen ja toinen oikeaan suuntaan.
Turisti-infon myymässä 1:50.000 - turistikartassa löytämäämme aluetta ei sitten ollutkaan, mutta sen sijaan kartasta löytyi useita alueita, joita ei oikeasti ole olemassakaan. Kartan painovuosi on 1999, joten tietojen puutteellisuus on ymmärrettävää. Lopulta me tiesimme puolen päivän sekoilujen jälkeen enemmän Karlovy Varyn olemassa olevista ja olemattomista leirintäalueista kuin tiesi Karlovy Varyn turisti-info, joka ei enää olekaan ymmärrettävää. Tämän infolle kerroimme ja saimme taas pari uutta kaveria. Mutta samapa tuo, olipahan info ainakin ilmastoitu.
Karlovy Vary on Tsekkien turistirysä numero kaksi heti Prahan vanhan kaupungin jälkeen. Eikä syyttä. Yksitoista kuumaa lähdettä ja kirkasvetinen pikkujoki on houkutellut paikalle kuninkaallisia ja muuta parempaa väkeä aina 1300-luvulta alkaen puhdistautumis- ja virkistäytymistoimiin. Tepla-joen varteen parin kilometrin matkalle sen Ohre-joen liittymän yläpuolelle on vuosisatojen varressa rakennettu toinen toistaan komeampia kylpylöitä, linnoja ja myöhemmin hotelleja ja sanatorioita, jottei paremmasta väliä. Katu joen molemmin puolin on rakennusmielessä ehkä kauneinta ja eheintä mitä olemme kuunaan nähneet.
Mutta jokaisessa munakorissa on mätämuna. Tässä tapauksessa esteettiselle rikkivedylle haisevat Thermal-hotelli ja sen kylpylät, jotka on rakennettu 1976. Tyylisuunnan jo arvaattekin - pysähtyneisyyden ajan betonimöhkäle. Koko helevetin kompleksi huutaa tuossa ympäristössä mauttomuuttaan ja epäsopivuuttaan kuin räkäklimppi kaviaarissa. Koko maanosan arkkitehtuurille tehtäisiin suuri palvelus, jos moinen monumentti rojautettaisiin maan tasalle niin pian kuin räjähteet saadaan kiinnitettyä. Tilalle voitaisiin hyvinkin tehdä puisto ja lisää avokylpylöitä, jollaista kaupungissa ei ole kuin yksi ja sattumalta juuri tuon möhkäleen yläpuolisessa rinteessä. Muihin kylpylöihin pitää kirjautua jotenkin sisälle ollen ne sanatorioita, terveyskylpylöitä tai yksinkertaisesti vain hotellikylpylöitä, joissa kylpeminen on tietysti varattu vain ao. rysän omille asiakkaille. Tavallinen kansa kävelköön katuja ja kadehtikoon.
Toive pikaisesta alasrojautuksesta lienee kuitenkin turha, sillä mainittu rumilus tuntuu olevan arabiaa puhuvien mutta ainakin hunnutetun väen suosiossa. Länsituristia tai paikallista siellä ei näe. Toisaalta, tilojen hukkakäyttö on niin tolkutonta ja asiakastiheys (viiden minuutin pikakäynnin perusteella tosin arvioitu) niin pieni, että länsimaisen markkinatalouden sääntöjen mukaan moinen paikka ei voi mitenkään kannattaa ilman mittavia tukiaisia. Ellei sitten vieraina ole Absurdistanian johtoväkeä ja näiden hännystelijöitä, jotka varaavat koko hotellikerroksen aina kymmenen hengen ryhmää kohden.
Vaikuttaisiko Saksan läheisyys vai mikä, mutta paikka paikoin lähes kaikki on täällä kiellettyä. Erityisesti näin on ytimistä ytimimmissä, Mlynska kolonadan pylväikössä ja sen edustalla olevalla mosaiikkijalkakäytävällä. Me talutimme pyöriämme sillä, kun tuli poliisipartio (varustautuneena pyssyin, pitkin pampuin, käsiraudoin, VHF:in, kännyin, kokardein, koppalakein, rintarossein, peiliaurinkolasein sun muin koirankakittajien ja tupakanpolttajien rankaisun tykötarpein) meitä nuhtelemaan. Me tyhminä turisteina emme olleet oikein ymmärtävinämme ja partion poikapuolinen polliisi sai panna englantinsa kanssa parastaan - asiahan kun oli tietysti loppuun asti toimitettava ja meidät saateltava joen toisen puolen ajouralle. Olimme jo aiemmin ihmetelleet kieltopylväiden symboliikkaa, josta erityisesti ihmettelimme kengänjäljen kuvaa, jonka yli oli vedetty punainen viiva siinä kuin polkupyöräilijänkin. Kyselimme, oliko kävely kenties kiellettyä myös vai vain kengät jalassa kävely? Entä oliko mahdollisella sadeilmalla jotain tekemistä kävelykiellon kanssa? Kuulimme myös, että symbolien kieltämien toimitusten lisäksi juominen ja erityisesti alkoholin nauttiminen, tupakointi sekä syöminen on em. alueella kiellettyä. Ihmettelimme kovasti, miten alueen jäätelökauppiaat sitten saavat toimilupia - asiakkaansa kun syyllistyvät välittömästi lainrikkomukseen? Koska poliisi tuntui itsekin vähän häpeilevän valvomiaan määräyksiä, armahdimme hänet, ymmärsimme lopulta sekä talutimme ja lukitsimme pyörämme sallitun puolen kaiteisiin - emmekä letkauttaneet kielemme päällä pyörineitä kysymyksiä mahdollisten hengitys- ja piereskelykieltojen olemassaolosta...
Niin paljon kuitenkin viistotti, että pysäytimme sallitulla puolella paikalle sattuneen autopoliisipartion (käsi pystyyn keskellä katua poliisiautolle - JESSS!) ja referoimme vieressä tököttävää kieltosymbolipylvästä - mitä hiivattia jalkakieltomerkki oikein meinasi? Selvisihän se: kukkasia ja istutuksia ei saa talloa! Tähän osa meistä totesi omaksumansa linjan mukaisesti, että NO ÄLÄ!
Illalla paneuduimme laatimaan vartaita a la Karlovy Vary.
Karlovy Varyyn tutustuminen pyörän selästä jatkui. Ajelimme Tepla-joen vartta ylös aina Gejzir Parkiin asti ihmettelemään olematonta leirintäaluetta. Nyt oli altaassa vesi ja talonmies allasta hoiteli. Meidät havaittuaan ukko tuli oitis heittämään meidät ulos. No kemping olivat ainoat yhteisesti ymmärretyt sanat. Elekielestä päättelimme, ettei läsnäolomme ole ollenkaan toivottua. Ympäristö ja rakennukset sinänsä olivat aivan käyttökunnossa. Todennäköisesti käyttöpääoma oli päässyt loppumaan kuten myös pankkien luotonanto. Konkurssihan semmoisesta seuraa. Uuden omistajan aikeista emme saaneet selkoa.
Vierailimme Karlovy Varyn museossa. Vitriiniä, esinettä, kaavakuvaa, geologista selostusta sun muuta kyllä riitti, mutta kaikki vieraalla kielellä; siis ei edes saksaksi. Pällistelyksi ja mulkoiluksi meni se museokeikka. Musesointi ei liene muutenkaan kylpyläväen suosiossa, sillä muodostimme vieraskirjamerkinnöistä päätellen puolet museon kävijämäärästä tänään.
Tuhdit grillipläjäykset söimme jälleen kunnianarvoisan stm. Svjekin kapakassa. Tuntuu olevan kaveri varsin merkittävä ravintolayrittäjä tässä maassa.
Päivän pyöräilyn lopuksi päätimme seurata camping-merkintöjä Ohre-joen pohjoisrannalta länteen. Ennakkotiedoista päätellen siellä piti olemansa Rolava-niminen leirintäalue. Viitat johtivat oikeaan suuntaan ja viimeisessä seisoi, jotta Kemping 400m. Ei liene mikään yllätys, ettei leirintäalueesta näkynyt ko. matkan päässä jälkeäkään, mutta löytyipä mukava tekolampi ja sen ympärillä paikallisten vilkasta rantaelämää. Täällä vissiin on leirintäalueyrittäjien nousu ja tuho siksi nopeaa, etteivät kunnan virkamiehet mitenkään ehdi perässä liikenneopasteidensa kanssa. Tai sitten kerran tolppaan kiinnitetyt opasteet saavat kaikessa rauhassa ruostua tiensä päähän.
Paikallisen mikrokauppiaan putiikista löytyi ADSL-yhteys, jota lainaten saimme päivityksen ladattua. Sattuneesta syystä emme ole voineet känny-modeemiliittymää käyttää enää viikkoihin. Syytä emme kerro, koska olemme lomalla ja <piip>asiat ovat kiellettyjä. Sen vaan sanomme, että eräs alihankkijamme kuulee syystä vielä.
Kyselimme linjan lainausta jo aiemminkin kaikista löytämistämme Internet-kahviloista, mutta yhdessäkään ei ollut mahdollisuutta linjaa lainata oman kannettavan päähän. Syyksi ilmoitettiin, että no possible ja because. Tässäkin suhteessa Slovenia on aivan toista maata: siellä homma onnistuu ilman muuta lupien puolesta. Tekniikka voi tietysti asian estää, kuten Bovecissa kävi ensimmäisessä paikassa. Toisessa jo onnistui.
Suuntasimme päivityksen jälkeen kohti Terezinin kaupunkia ja keskitysleirimuseota. Matka vei läpi Ylä-Bohemian loivasti kumpuilevien vilja-aittojen ja ohitimme myös kaksi ydinvoimalaitosta. Siis Tsekin maan energia-aitta sekä ihmisille että koneille. Maisemaa täplitti siellä täällä sokeritoppamainen vuorenjuuri muutaman sata metriä ympäristöään korkeampana. Monen huipulla näkyi linnan raunioita. Muotojen moninaisuus yhdistettynä hyviin pikkuteihin ja sadonkorjuuaikaan keltaisine peltoineen teki etapista maisemallisesti hyvinkin nautittavan.
Pidimme ajotaukoa Ranan ilmailukerhon kentällä, jossa sattui olemaan rättisitikkaclubin kokoontumisajo. Jotain tyylistä kertovat tietysti itse rättisitikat mutta myös viikonlopun ohjelma herätti positiivisia tunteita rättisitikkakansaa kohtaan. Ohjelmassa nimittäin mainittiin, että kaljaa saa illalla hanasta, mutta kerhon aluella tulisi yrittää pysytellä selvin päin...
Litomericin kaupungista löytyi Slavoj-leirintäalue aivan Labe-joen (Saksan puolella Elbe) sillan pielestä, jonne majoituimme: 280 korunaa per yö. Leirintäaluekartassa mainittua ATC Eden -nimistä ei sitten löytynytkään - piti hänen olemansa Terezinin kaupungissa (4 km Litomericin eteläpuolella). Vaan eipä ollut, eikä kukaan tiennyt siitä mitään; ei myöskään Litomericen turisti-info. Sen sijaan Terezinistä löytyi erinomaisen hankalasti viitoitettuna pieni, auringonpolttama ja palveluiltaan köppäänen xxx yli 420 korunan vuorokausihinnalla. Emme suosittele.
Ensituntuma Litomericestä tuntui mukavalta. Kaupunki on pieni ja vanhakaupunki kävellenkin kartoitettavissa. Rakennuset ovat hyvällä mallilla, tyyli on ehyt ja tilaa on. Kaupunki henkii entisestä suuruutta, jonka ilme on osattu hyvin säilyttää. Turisti-info kaupungintalon kivijalassa on erinomainen esimerkki siitä. Hieman tosin ihmettelimme joenvarsipuistojen kuivuutta ja kukattomuuta, mutta leirintäalueen respan kuvasarja parin vuoden takaa selitti kaiken: Labe/Elbe tulvi enmmän kuin 700 vuoteen nousten 11 metriä normaalia korkeammalle. Se pyyhki kaikki istutukset joenvarsilta ja vesimassojen jäljiltä jäänyt muta peitti loput. Tulva pyyhki myös leirintäalueen - vain pari metriä normaalivettä korkeammalla - mökit tulitikkukasoiksi ja kaikki on rakennettu ja korjattu sittemmin uudelleen osin myös EU:n tuella.
Laben tulva jätti jälkensä myös Terezinin kaupunkiin ja sen keskitysleirimuseoon. Jos tulva olisi sattunut vuosina 1941-1944, olisivat alimmalla laverikerroksella majailleet kokeneet hukkumakuoleman. Se olisi monelle ollut ehkä helpompi loppu kuin lavantautiin, pahoinpitelyyn tai tuhoamisleiriin siirron jälkeiseen kaasukammioon kuoleminen.
Terezinin leiri oli Prahan Gestapo-vankilan jatke toimien välietappina muihin rangaistuslaitoksiin tai jonkinlaisena tutkintavankilana. Siten virallisesti teloitettujen määrä ei ollut kuin kuutisensataa, mutta tauteihin ja pahoinpitelyihin kuoli n. 2600 ihmistä. Muuten meininki oli samanlaista kuin missä hyvänsä sadismilla ja mielivallalla kyllästetyssä leirissä missä hyvänsä kolmannen valtakunnan vallan alla.
Vaikuttavampia lukuja esiintyi Terezinin ghetossa, joka on aivan leirin kyljessä kiinni Ohre-joen toisella puolella. Terezinin kaupunki on 1700-luvulta peräsin olevan laajan linnoituksen muurien ja vallihautojen sisällä ja siten aivan mainio paikka ghetolle. Niinpä alunperin muutaman tuhannen ihmisen pikkukaupunkiin ängettiin parhaimmillaan n. 70.000 ihmistä, jolloin laskennallista pinta-alaa per henki oli tuommoiset pari neliömetriä. Ghetto ja leiri olivat hetken erityisasemassa siksi, että niistä tehtiin kulisseja puolueettomien tarkastajien (eri maiden punaisia ristejä ja Sveitsin virallisia edustajia) käyntiä varten. Samaan tarkoitukseen filmattiin ghetossa ja leirillä propagandafilmi, jossa iloiset lapsukaiset leikkiä lyövät, nuoriso jalkapalloa pelaa ja vanhukset näitä seuraavat hymy huulillaan, kaikilla keltainen tähti rinnassa. Filmin osia näytetään museon teatterissa ympättynä 1965 tehtyyn dokumenttifilmiin. Katsominen avartaa, mikäli kykenee sen yököttelemättä katsomaan.
Tosiasiassa ihmisiä survottiin ghettoon ja raastettiin ghetosta tapettaviksi siinä kuin kaikissa muissakin vastaavissa paikoissa. Tuhoamispaikka oli Terezinin ihmispoloille useimmiten läheinen Auschwitzin leiri. Ghettoon kerättiin erityisesti lapsia, joiden kohtalo säväyttää ja on keskeinen teema kaupungin ghetto-museossa.
Vastoin kuin monta muuta leiriä, Terezinin leiriä ei keritty tai voitu tuhota ennen vapautusta - kiitos ehkä tukevien muurien ja leirin pienuuden - ja siksi alueella on säilynyt paljon alkuperäistä vuoden 2002 tulvasta huolimatta. Leirin historia jatkui samassa tarkoituksessa mutta eri asiakkaiden kanssa vuosina 1944-1948, jolloin siellä säilytettiin lähinnä Tsekkien saksankielistä vähemmistöä ennen internointia Saksan puolelle. Sekin vaihe on museoitu, mutta onneksi ei lainkaan neuvostopropagandistisesti kuten esim. Sachsenhausenin museossa Berliinin liepeillä. Siellä muuten oli vaikea päättää, kumpi näytti pahemmalta - hirmuteot vai hirmutekojen käyttö toisen laidan diktatuurin propagandan välineenä.
Hyvänä etukäteisvalmisteluna leirivierailulle toimi Saksan sodanjälkeisen sukupolven kollektiivista syyllisyyttä käsittelevä Bernhard Schlinkin Lukija, jossa päähenkilö joutuu ratkaisemattomaan ristiriitaan suhteessaan sodanaikaisiin hirmutekoihin ja niiden suorittajiin: musta ei välttämättä ole aina mustaa eikä valkoinen valkoista. Emme voi kuin suositella mainitun teoksen (Der Vorleser, Diogenes Verlag AG, Zürich, 1995; suomenkielinen Lukija, WSOY, Nørhaven Paperback a/s, 2001) lukemista ennen ensimmäisen kiven heittoa.
Aamupäivällä shoppailimme hiukan Litomericessä. Saimme kaikki uudet pyöräilyhanskat.
Pyörällä päästään. Erityisesti Ylä-Bohemiassa pyörällä päästään erinomaisessa kunnossa olevia pikkuteitä ylös ja alas aivan mihin tahansa kunkin reiden, pohkeen, keuhkojen ja beban kestävyyden mukaan. Mainitsimme Tonavan rantoja pyöräilijän paratiisiksi, mutta takaisin pitää vetää - täällähän se on. Erityisesti siksi, ettei tarvitse koko ajan höylätä samaa reittiä. Reittejä ja vaihtoehtoja täällä kyllä piisaa eikä maisemissa ei ole valittamista.
Valitsimme pikku retken kohteeksi Litomericestä 12 km koilliseen olevan Trebusinin kylän, jonka vieressä kohoaa 535-metrinen vuorenjuuri ympäristöstään kuin sokeritoppa ikään. Trebusiniin asti pääsi kiipeämään pyörällä, mutta siitä eteenpäin piti jatkaa jalan. Jäi tuo kävelypuoli tällä reissulla vähemmälle, joten tämä oli edes pientä korvausta puutteesta. Sen verran kumminkin helppo oli kiipeäminen, ettei tarvinnut vieläkään Meindeleita valjastaa - urheilusandaaleilla onnistui myös. Vettä tosin kului 1,5 litraa, mutta se menee helteen piikkiin. Alaspäin tullessamme tarkistimme leirintäaluekarttamerkin aivan Trebusinin kylän alapuolella. Totesimme jälleen kerran miten hankalaa on pitää karttamerkistöä todellisuuden tasalla. Hieno oli leirintäalueen nurmikko ja siistejä olivat mökit, mutta yritystoiminta oli paikasta loppunut ja ikkunat oli laudattu umpeen.
Paluumatkalla vierailimme Penny Market -nimisessä elintarvikeliikkeessä. Kassan kylkeen oli teipattu luottokorttifirmojen logoja, joiden joukossa oli myös Visa. Me tietenkin Visaa tarjosimme, mutta eipä tuntunut taaskaan käyvän, päätelleen kassatädin pään pyörityksestä. Nyt emme aikoneet niin vain luopua. Osoitimme puolestamme Visa-logoa ja tädin edessä olevaa kortinlukijaa sekä jäimme odottamaan jatkotoimenpiteitä. Täti selasi kollegansa kanssa Visa-korttien kuvia, mutta tuskin löysivät sieltä Sammon pankkikortti-Visa -yhdistelmän mallia. Me vain hoimme, että visa visa ja osoittelimme että vedä täti toki kortti lukijasta läpi.
Haettiin toinen kollega. Tässä vaiheessa takana oleva jono vaihtoi kassaa. Uskalsivat sitten korttia höylätä ja näyttöön tuli jotain. Nappuloita painettiin, mutta paperille ei tullut mitään - ei, vaikka paperirullaa kuinka käänneltiin pitimessään. Alkoivat osoitella meille kaupan seinustan bankomattia, jotta kipaiskaapa käteistä sieltä. Mehän emme ymmärtäneet, vaan osoittelimme logoa, hoimme edelleen visa visa ja pyytelimme jotakuta saksan- tahi englanninkielen alkeita osaavaa paikalle. Tällaista ei kuitenkaan löytynyt ja tädit jatkoivat maksupäätteen tutkimista sekä näyttelivät meille tyhjää nauhaa. Me vain levittelimme käsiämme. Varttitunti meni ja lopulta meidän hermomme pettivät ensin, vaikka emme olekaan eilisen hevosen pojan selässä. Maksoimme sitten viimeisistä käteisvaroistamme. Kiitos ja näkemiin toivotimme kuin myös ilmaisimme varmuutemme siitä, ettemme enää ikinä tapaa mutta hukkaan varmasti meni sekin. Vaan sama se - saimmehan valkosipulia salaattiimme, hyvän mielen pottuilustamme ja kassatädit saivat toivottavasti ajattelemisen aihetta välitettäväksi liikkeenjohdolle.
10.8. Tsekki, Litomeric, Saksa, Rathenow
Kotimatka alkoi. Ostimme kymmenen laatikkoa Staropramen-tarjousta Teplicen kaupungista tien 8/E55:n varrelta vähän ennen Saksan rajaa. Taisi olla koko Tsekin maassa sama kampanja: 81,9 korunaa per kymmenen pullollista plus pullopantti ollen kokonaishinta 11,19 korunaa pulloa kohden. Tekee noin 37 senttiä. Suomessa samainen Staropramen maksaa noin 2,5 euroa pullo. Siitä on hyvä hintaa vertailla. Panimo saanee molemmissa tapauksissa omansa pois eikä paikallinen kauppakaan Tsekeissä tappiolla myyne. Kuljetuslogistiikka Suomeen maksanee toki jotakin - esimerkiksi vaikka kaksinkertaistaa hinnan kaupan keskusliikkeelle suomalaisessa satamassa. Vähittäismyyntihinnan noin seitsenkertaistuminen ei ole selitettävissä kerta kaikkiaan mitenkään muuten kuin suomalaisen elintarvikekaupan ahneudella ja panimoteollisuuden suojelulla.
Suomalaiset kuluttajat, teitä kustaan silmään mennen tullen kaikessa elintarvikekaupassa, niin Euroopan Yhteisössä kuin olettekin: jos tavarat oikeasti liikkuisivat vapaasti paikasta toiseen EU:ssa - kuten teille poliitikot torven täydeltä toitottivat liittymistä perustellessaan, ei erinomainen Staropramen taatusti maksaisi sitä, mitä se nyt teille maksaa. Eikä unkarilainen viini tai paprika. Eikä virolainen tumma limppu. Eikä ylipäätään mikään elintarvike mistä hyvänsä kahdeksasta uudesta mantereella olevasta EU-maasta tuotuna. Leivän kilohinnassa havaitsimme muuten kaikkein suurimmat erot Suomeen verraten - paikka paikoin vaalea vehnäleipä maksaa Suomessa kaksikymmenkertaisesti paikalliseen verraten! Jotkut vetävät välistä ja raskaasti. Kannattaa esimerkiksi miettiä, miten Lidl voi myydä ulkomailla pantua perusolutta puoleen siitä, mitä maksavat suomalaisten panimojen tuotteet. Kansallishengen elähdyttäminä voisi kotimaisten panimojen tuotteiden hintoja vielä sietääkin, jos tuotteet olisivat edes laadullisesti keskieurooppalaisia edellä. Mutta hevon paskat: kaikki suomalaiset panevat sitä yhtä ja samaa vaaleata ja mautonta lageria, jonka ominaisuudet opimme jo teineinä Hämeenlinnan Emalibaarissa: juo pullo Auran A:ta, niin kaksi kuset. Suomalaiset kuluttajat: herätkää! Perustakaa vaikka voittoa tuottamattomia elintarvikkeiden hankintaosuuskuntia ja alkakaa roudata ruokaa Virosta. Näin ainakin me aiomme tehdä.
Kiipesimme rajan yli E55:ttä pitkin ja yritimme ohittaa Dresdenin sujuvasti länsipuolelta pitkin pikkuteitä hakeutuen 101:lle Freitalin kautta. Se oli huono valinta. Jouduimme nimittäin toteamaan saksalaisen sinänsä hyvän pikkuteiden opastepolitiikan mutta surkeiden karttojen ristiriidan. Pikkuteitä ei ole numeroitu ja opasteissa on kyllä johdonmukaisesti ylempänä etäisempi kohde ja alempana seuraava pikkukylä. Pikkukylien olisi siten syytä esiintyä myös kartoissa suunnistamisen helpottamiseksi. Vaan eipä esiinny ainakaan 1:500.000 - kartassa ymmärrettävistä syistä: tieverkko samoin kuin kylätiheys on sitä luokkaa, ettei niitä mitenkään voi painaa luettavaan muotoon em. mittakaavassa. Siis jää kaksi vaihtoehtoa ketunlenkkien välttämiseksi: on joko käytettävä paikalliskarttoja tai pysyttävä isommilla numeroiduilla teillä ja suunnistettava tienumeroiden perustella.
Reitti rajalta yöpymispaikkaan Rathenowin liepeille on alusta loppuun ossi-aluetta. Merkkinä siitä ainakin auton ikkunasta katsoen olivat lähinnä taajaan toistuvat kiertotiet, kun pääura 101 oli tietöiden kohteena. Muu osuus reitistä oli hyvinkin (länsi)saksalaista laatua: tiet hyviä sekä merkinnät ja opasteet selkeitä ja johdonmukaisia. Muuten ossi-alue näkyi ehkä rakennuskannan iässä mutta ei juurikaan kunnossa: kymmenen vuotta wessirahaa infrastruktuuriin ja rakennuskantaan on tuottanut huimia tuloksia. Isoimmat muistutukset DDR:stä näkyivät lähinnä korjauskelvottomina teollisuuslaitoksina, joita ei ole ehditty vielä purkaa. Trabanttejakin näkyi paljon vähemmän kuin esimerkiksi Unkarissa.
Wessiraha näkyi myöskin Rathenow-Steckelsdorf:n leirintäalueella. Paikka oli laaja ja hiljainen mäntyjä kasvava hiekkatörmä Steckelsdorf-Seen rannalla. Mökit olivat DDR-ajalta ollen osa vanhoista junanvaunuista rakennettuja. Huoltorakennus sen sijaan oli juuri valmistunut ja siellä kaikki pelasi paremmin kuin missään kuluneen kymmenen viikon aikana. Kuvaavaa saksalaiselle, malliksi kelpaavalle siisteydelle oli, että suihkuihin vaadittiin muoviset palipalit: ulkokengillä tai paljain jaloin niihin ei ollut asiaa. Hinta oli 13,5 jöröä vuorokausi (vaunu, sähkö ja kaksi henkeä). Suihkut toimivat viisi minuuttia euron poletilla ja lämmintä vettä taatusti riitti.
Toinen Saksanhalkiajopäivä. Travemunden salmen itäpuolelta löytyi tupaten täysiä leirintäalueita kolmin kappalein, vaikka ECC-oppaassa niitä ei ollut kuin yksi. Länsipuolella niitä ei ole lainkaan. Siis Saksassakaan ei ECC-opas ole kuin pintaraapaisu, vaikka se on selvästikin juuri saksalaisille tehty. Paremmat vinkit leirintäalueiden olemassaolosta löytyivät taas tavallisesta tiekartasta, johon oli teltankuvia ripoteltu. Jos alueelle tulee Lyypekistä, on salmi ylitettävä 4:n jörön hintaisella lautalla. Lauttoja on kaksi ja ne kulkevat hutu huttunnaan, mitä nyt jättimäisiä rahtialuksia vähän väistellen.
Alue oli lähes täynnä vakioasiakkaiden puoli- ellei täyskiinteitä vaunu- ja telttahökötyksiä slummitiheydessä. Parhaimmillaan oli vaunujen alle tehty kimpilevystä kiinteät sokkelit ja katot oli suojattu kiinteästi asennetulla peitteellä tai alumiinilevyllä. Alueet olivat pikemminkin paikallisten lomalähiöiasukkaita kuin tulevia ja meneviä karavaanareita varten. Lähiömeiniki kulminoitui viereisessä mökkikylässä, jossa mökit olivat pienempiä ja paljon tiheämmässä kuin siirtolapuutarhamökit Suomessa - puutarhojen virkaa kun toimittivat lähinnä kukkapurkit. Mökkien harjakorkeus oli keskimäärin 2,5 metriä ja muutkin mitat olivat samassa suhteessa. Jos ei omin silmin olisi nähnyt niissä normaalikokoisia ihmisiä asuskelevan, olisi helposti voinut kuvitella itsensä Legolandiin, jossa rakennuksissa asustaa puutarhatondeja.
Hinnatkin ne sitten pompsahtivat länsimaisen turistirysän tasolle: kolmanneslitra kaljaa rantaraitin kuppilassa 2,5 jöröä. Täällä ei ole tavallisella karavaanarilla mitään tekemistä, koska tavallinen karavaanari on hinta- ja reviiritietoinen: mitä pienemmät hinnat ja väljempää, sen parempi. Hymer-ihmiset ovat asia erikseen, koska heillä on hilloa ja he mielellään kytkevät vaunujen etuteltat toisiinsa, jolloin muodostuu soma pikku Hymer-piiri. Tämä edellyttää luonnollisestikin, että yhteiskatoksen molemmat vaunut ovat Hymer-merkkisiä. Paras olisi tietysti, jos piiri suljettaisiin lopullisesti ulkomaailman kateellisilta katseilta neljällä vaunulla kuin muinaissuomalaisten susisuojatut pihapiirit konsanaan.
Kun lisäksi salmen hiekkarannat molemmin puolin olivat maksullisia, alkoi meitä jo kovin ahdistaa. Tässä siis näkyy rajaseutusuomalaisen ja keskieurooppalaisen kulttuuriero. Siinä, kun saksalainen mielellään ja maksua vastaan jakaa hiekkarannalla, leirintäalueella ja pikkumökkikylässä kuusi neliömetriä sekä noudattaa kaikkia mahdollisia ja mahdottomia sääntöjä ja kieltoja naapurisaksalaisen kanssa, siinä suomalaisella sormet suoristuvat ja laajentuneet silmät alkavat etsiskellä jotain kättä pitempää. Pian pois täältä!
Pois pääsimme rahtilaivan nielussa.
Tummuimme laivalla. Avomeripurjehtijoiden viehtymystä merimaisemaan emme ihan ymmärrä - kuinka kukaan voi tuijotella tyhjää merta esimerkiksi kahta viikkoa putkeen? Sanotaan, että se rauhoittaa. Sanotaan, että merellä ihminen on irti arjen hässäkästä. Täytyy vain ihmetellä, miten levottomia sitä alunperin ollaankaan. Meille kun riitti runsas vuorokausi, josta siitäkin suurin osa ajasta nukuttiin tai luettiin hytissä. Mitä nyt välillä mätettiin skönesafkaa, joka oli selvästi tarkoitettu ruumiillista työtä tekeville kone- ja kansimiehille. Jo toisella istunnolla osa meistä tyytyi alkupaloihin ja osa pyysi puolikkaan annoksen.
Arjesta irti olemisenkin kanssa sisämerillä on vähän niin ja näin - ainakin Itämerellä rannikkomaiden GSM-kenttiä löytyy ja kännykät piippasivat muilla matkustajilla ahkerasti. Ei irtaantuminen ole paikasta kiinni vaan siitä, kykeneekö sulkemaan kännykkänsä, vetämään sähköisten joukkoviestimien stöpselit irti ja peruuttamaan lehtitilauksensa. Me nimittäin emme ole kuulleet maailmalta mitään muita uutisia kuin Prahan pamauksen ja senkin vain siksi, että satuimme olemaan niin lähellä. Lähdimme siitä, että jos todella jotain tärkeää - siis meidän matkan jatkamisen ehtoihin liittyvää - olisi sattunut, olisimme varmasti siitä kuulleet. Hiljaista on ollut, ja totaalinen tietämättömyys maailman uutisista on muodostunut miellyttäväksi normaaliolotilaksi. Asiaa on auttanut tietenkin lähes täydellinen ummikkous. Ensimmäinen Hesari tullee olemaan järisyttävä kokemus...
Loppulitviikki
Matkan kokemuksia voidaan tarkastella monelta
kantilta. Tässä niistä on muutamia näkökulmia. Havainnot on tehty
retkeläistemme subjektiivisin silmin ja korvin, ennakkoluuloisesti sekä
satunnaisesti valitun reitin ja kohteiden perusteella, joten ihmeempiä
yleistyksiä ei päätelmistä pidä vetää. Jätämme kaiken vastuun lukijoille.
|
|
|
|
Yleisvaikutelmat
Pisimmän korren veti Slovenia tuomariäänin 5,5 - 0,5. Viisi ja puoli puoltoääntä tulevat maisemista, kohteista, liikenteestä, yleisestä toimivuudesta, ihmisten kielitaidosta, etäisyyksistä ja osin hintatasosta. Slovenia on paljon kaikenlaisia turistia kiinnostavia asioita maantieteellisesti pienessä paketissa. Ainoa vastaan äänestänyt tuomari kritisoi puolen pisteen verran yli-optimistista turistitiedottamista ja hintatasoa, joka oli turistipaikoissa lähes ja paikoin aivan länsimaisten turistirysien luokkaa. Näin oli erityisesti Bovecin kaupungin ulkoilma-aktiviteetteja tarjoavilla agenteilla ja ravintoloilla sekä Postojnan luola-alueella. Tavallisen kansan maksamat hinnat peruspalveluista ovat toki edelleen länsituristille hyvinkin edullisia.
Hyvänä kakkosena on Tsekki, jossa puoltoääniä ropisi - jos Praha jätetään sivuun - hintatasosta (olutta erityisesti unohtamatta!), maisemista, kohteista, teistä ja toimivuudesta. Praha on käsiteltävä erikseen, sillä se petti ennakko-odotukset paikka paikoin pahasti. Liikennejärjestelyt ja opastus eivät todellakaan palvele autoilevaa tai pyöräilevää turistia, vaikkakin jalkamies pärjää siellä liikkumisen puolesta loistavasti. Toisaalta Prahan nähtävyydet ovat omaa luokkaansa, kunhan vain niihin turistihässäkästä ja -hinnoittelusta piittaamatta malttaa tutustua. Me emme ihan malttaneet, kun helle laski työlääntymisrajan turhan matalalle.
Baltian maat ovat vertailussa altavastaajan asemassa neuvostomenneisyytensä takia. Niiltä ei voinutkaan odottaa samaa infrastruktuurin tasoa kuin mailta, joiden miehitys ei johtanut suureen Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoon. Kun sen ottaa huomioon, on Baltian maille nostettava hattua niiden kiivaan kehitysvauhdin ja aikaansaannosten takia. Voi olla, että kehitystulokset on osin saatu sosiaalisen syrjäytymisen kustannuksella, joka lienee yltiöuusliberalistisen talousjärjestelmän seurausta. Heikoilla menee entistä heikommin ja tuloerot kasvavat hurjasti. Erityisesti Virossa ilmiö on varteenotettava, jossa venäjänkielinen 20%:n vähemmistö tulee vielä pahasti silmille, jos asialle ei mitään tehdä. Virossa ei turvabisnes syyttä nouse kymmenien prosenttien vuosivauhtia.
Ilman Krakovan huippupisteitä olisi Puola vajonnut eittämättömälle loppusijalle. Krakova on sekä pyöräilevälle että jalan liikkuvalle turistille vallan mainio kohde. Erityisesti pyöräilijöiden huomion ottaminen lämmitti. Maa on tietysti iso ja joukkoon mahtuu kaikenlaista, mutta teiden yleinen surkeus kaikkialla ja kuljettajien asenne tekevät maasta hyvin epämiellyttävän autolla liikkuvalle turistille. Asiaa ei auta pyrky mahdollisimman nopeaan läpiajoon pitkin pääteitä, sillä niillä leveydestä mahdollisesti koituvat turvallisuustoleranssit hukkuvat teiden surkeaan kuntoon ja liikennetiheyteen yhdessä puolalaisten kuljettajien pakonomaiseen ohitustarpeeseen - erityisesti rekkojen ohitustarpeeseen. Palveluasenteessakin on monin paikoin toivomisen varaa, sillä hillot kyllä kerätään mielellään, mutta vastinetta ei välttämättä tule. Poikkeuksiakin on: parasta pizzaa kautta aikojen saimme Gizyckossa. Samalta alueelta löytyi myös palvelun toinen ääripää: Wolfschanzen rysä on kaukana siitä, mitä se voisi olla.
Slovakia jäi hieman vähälle huomiolle kelien takia, mutta ainoat näkemämme palvelut leirintäalueella ja läheisen turistikeskuksen elintarvikeliikkeissä jättivät huonon kuvan. Niitä tosin paikkasi varsin hyvässä kunnossa olevat tiet ja maltillinen liikennekäyttäytyminen.
Unkari oli pettymys Budapestin yläpuolista Tonavan vartta lukuun ottamatta. Erityisesti autoilevaa turistia palvelevat opasteet olivat yhtä tyhjän kanssa, jonka sekoitti lopullisesti hillitön tienvarsimarkkinointi isommissa keskuksissa. Erityisen huono maku jäi suuhun Hortobagystä ja Pustasta, joka sentään on Unescon maailmanperintölistalla - ehkäpä suotta. Yleisilme on sottainen ja välinpitämätön vähän joka puolella. Aiempien kokemustemme valossa Unkari oli Varsovan liiton aikoihin ehkä lähimpänä länsimaita, mutta muut ovat ajaneet vapautuksen jälkeen molemmin puolin ohi. Eräs slovenialainen selitti tämän johtuvan Unkarin polkumyynnistä: kaikki vähänkin merkittävä teollisuus on jo ulkomaisessa omistuksessa ja maa-alueita on kaupattu viljalti länteen viisitoista vuotta. Ulkomaiset omistajat ovat tietysti kiinnostuneita ennen muuta sijoitustensa tuotosta eivätkä niinkään ympäröivän yhteiskunnan verovaroin tapahtuvasta rakentamisesta, jolla on taipumus nimenomaan pienentää sijoitusten kannattavuutta. Mene ja tiedä, mutta ajatukseen on helppo yhtyä. Jos väite pitää paikkansa, ei unkarilaisilla liene suurempaa toivetta kuin että EU:n säädökset rajoittavat ja tasoittavat ulkomaisen pääoman toimintavaltaa kansalliseksi hyödyksi. Unkarin olojen siedettävyyttä tietysti lisää oiva viini, jota oli viljalti saatavissa missä tahansa eikä vähiten Egerin viinikellareissa.
Maisemat ja nähtävyydet
Arvojärjestykseen mitenkään laittamatta seuraavat sykähdyttivät eniten, ja syystä että...
- Slovenian maisemat
ylipäätään: koko maa on yhtä hyvin hoidettua vuoristokylää.
- Postojnan
tippukiviluolat olmeineen: tätä ei missään muualla näe; Klonkku voi tulla
vastaan missä tahansa.
- Wielizkan
suolakaivokset: on siinä ollut kaivamista ja muotoilemista, käsipelillä.
- Ventspilsin ja Pärnun
kaupungit: näissä turisti viihtyy, erityisesti pyöräilevä ja/tai
lapsellinen rantaturisti - jos vain keliä piisaa.
- Berounka-joen laakso:
pyöräilijä saa täällä organisaation.
- Ylä-Bohemia: pyöräilijä
saa täällä toisen organisaation ja varjoliitäjät pissivät täällä myös
hunajaa.
- Ljubljana: pyöräilijä
saa taas ja joenrannat keskustassa ovat jumalattoman kauniita.
- Krakova:
vanha keskusta, juutalaiskortteleiden elämäntäyteisyys, rantojen vapaus.
- Riika
ja Vilna: vanhat kaupungit.
- Treblinka: muistomerkki
pysäytti.
- Terezinin leiri ja
ghetto: leirin aitous, ghetto-museon lapsi-teema.
- Wolfschantz: absurdia
hulluutta, joka kuitenkin on ollut täyttä ja koko maailmanhistorian
kannalta totisinta totta.
- Eger: viini, viini ja
viini jos kohta myös pari rakennusta.
- Tonavan rannat
Budapestistä pohjoiseen: joen mahtavuus, rantakukkulat ja maisemat,
Visegradin linna; pyöräilijä saa taas...
- Hollokön maailmankylä:
entisöinnin laatu, elävä ympäristö ja turistin tuki.
- Nowy Targ: Antonov-28 ja
Antonov-2.
- Bovec: turkoosi joki ja
vuoristomaisemat.
- Praha: vanha kaupunki
ähkytäynnä historiaa.
- Jurmala ja Itämeren
itärantojen hiekat: satoja kilometrejä pelkkää tyhjää hiekkaa turistin
maata ja kaivella.
- Tatranska Lomnica:
neukkutyyliä tuotannossa.
Elin-
ja hintataso
Ei voi muuta kuin toistaa, että suomalaista päivittäistavaroiden kuluttajaa kusetetaan ja raskaasti. Turha on elintarvikkeiden hintoja perustella korkealla hinta- ja tulotasolla, kun Suomea korkeampien tulotasojen maissakin sapuska on suomalaista selvästi halvempaa. Esimerkiksi Saksassa tai Itävallassa. Niissä tosin ei puhuta kertaluokkaeroista, vaan vain 10-50 prosentin eroista suomalaisten tappioksi.
Tilanne muuttuu suomalaisen järjestelmän kannalta hyvin epäilyttäväksi, kun tarkastellaan vain näitä kahdeksaa uutta EU-maata. Niissä erot Suomeen ovat kertaluokan luokkaa, kun suomalainen hinta saadaan paikallisesta pahimmillaan esimerkiksi kertoimella 10 mutta vähintäänkin kertoimella 2. Älkääkä tulko meille selittämään eroja tulotasojen eroilla, sillä ne eivät korreloi samalla lailla!
Kyseessä on edelleenkin loppuun asti purkamaton suomalaisen maataloustuotannon sekä elintarvikkeiden jalostus- ja jakeluketjun keinotekoinen suojelu (lue: kartellimainen markkinoista sopiminen ja suojelu verottajan suosiollisella myötävaikutuksella), joka rakennettiin pysähtyneisyyden ajalla samalla tavalla kuin rakennettiin muidenkin toimialojen suomalainen malli Neuvostoliiton kyljessä bilateraalisen kaupan siivittämänä. Muilla aloilla talouden realiteetit räjähtivät silmille pankkikriisin ja EU:hun pyrkimisen myötä sekä pakottivat uudistuksiin, joita elintarvikeketjussa ei ole vielä kokonaan läpiviety. Erinomainen esimerkki siitä on Lidlin rantautuminen - miten helkutissa se voi myydä tuotuja tai erityisesti sitä varten Suomessa tuotettuja elintarvikkeita paljon halvemmalla muihin kotimaisiin verraten?
Kaikenlaista hämäystä harrastetaan tilanteen perustelemiseksi kansalaisille. Kuten esimerkiksi mainosmiesten viljelemän ilmaisun puhtaampaa ruokaa käyttö, joka on oikeasti pelkkä mielikuvamarkkinoinnin luoma myytti: komparatiivia käytetään mainostyyliin ilmoittamatta mitä verrataan, miten verrataan ja mihin verrataan. Ihan yhtä puhdasta tai epäpuhdasta turnipsia tai paprikaa kasvatetaan vaikkapa Unkarin ylängöillä, riippuen viljelypaikasta ja paikallisen viljelijän käyttämistä menetelmistä. Yhtä lailla vesivelliä on kriisiaikojen omavaraisuuden ylläpito -myytillä markkinointi, sillä koko kansan ruokkimiseen pystyvää omavaraisuutta ei ole nytkään - eikä ole ollut enää ainakaan sataan vuoteen.
Sen verran annamme periksi, että Hollannissa tuotetun paprikan lisä- ja vierasaineainepitoisuuksien esiintymisen suurempaan todennäköisyyteen Suomeen ja Unkariin verraten on helpompi uskoa syystä, että koko Hollanti kun on viimeistä neliötä myöten moninkertaisesti tehoviljeltyä raskaan teollisuuden ja liikenteen ympäröimänä.
Edelleenkin: suomalaiset kuluttajat, nouskaa kapinaan!
Suhtautuminen turisteihin ja
kielitaidot
Kaikissa vierailemissamme uusissa EU-maissa Sloveniaa lukuun ottamatta olisi saksa ollut valttia. Meidän kaikkien saksa oli valitettavasti jäänyt välttävän tai hylättävän koulusaksan tasolle. Erityisesti Puolan, Unkarin ja Tsekin vanhempi väki puhuu ja ymmärtää hyvinkin saksaa - mikä ei liene mikään historiallinen yllätys. Yllätys sen sijaan oli, ettei näissä maissa nuorempikaan väki osannut englantia - ei edes auttavasti. Eikä osattu muissakaan maissa. Siinä mielessä tuottivat Baltian maat melkoisen yllätyksen: moinen länsi-into olisi ehkä näkynyt myös nuorten kielivalmiuksissa.
Mikään yllätys ei ollut, että Baltian maissa erityisesti pikkupaikoissa vanhempi palveluväki kaupoissa käyttäytyi kuten ovat nuorena oppineet: turistille nostetaan nenää ja hädin tuskin paiskataan tuotteet tiskiin, ellei ole keritty selkää kääntää. Kassalla katsellaan seinille ja selän takana irvistellään. Muualla emme moista ynseyttä missään kohdanneet: palveluhalua löytyi ja jos muuten ei kananmunia osattu kysyä, kotkotimme ja pinnistimme naama punaisena munaa tikistäen. Ja johan löytyi munia sekä iloinen nauru molemmin puolin tiskiä.
Laivamatkalla äidyimme pohtimaan television vaikutusta kielitaitoon. Käsittääksemme kaikissa vierailemissamme maissa televisiosta tulevat elokuvat dubataan paikalliselle kielelle, kuten myös saippuasarjat. Näin telkkaria tuijottavat kakarat menettävät sekä tekstityksen tuomat luku- että alkuperäisen kielen tuomat kuulovirikkeet ajanvieton ohella tapahtuvaan kielenoppimiseen. Suomessahan asiat ovat tuossakin suhteessa toisin eikä ihme, että muun muassa saksalaiset ovat riesaksi asti tunkemassa tutustumaan suomalaiseen peruskoulutukseen mairittelevan PISA-tutkimuksen innoittamina. Emme nyt juurikaan puutu elokuvista saatavien taide-elämysten tason laskuun, kun vaikkapa John Wayne potkaisee leffassa saluunan ovet auki, silmäilee ympärilleen ja lausahtaa, jotta kus on mu hopoti?
Liikenneolot
ja -kulttuuri
Kaikessa liikenneoloja vertailevassa tutkimuksessa Saksa lienee normi. Ennen muuta saksalaisten autoilijoiden asenne ja ajokulttuuri ovat jotain, mitä ei mistään muualta Euroopasta tapaa. Irvailtakoon kansalaisten tinkimätöntä sääntöjen noudattamistaipumusta ja -tahtoa muuten miten hyvänsä, ainakin se on koitunut toimivan ja turvallisen liikenteen hyväksi. Vasta Saksassa kykenimme rentoutumaan ratissa, koska höntyilyä ei ollut odotettavissa eikä taustapeiliä tarvinnut vilkulla joka toinen sekunti. Jos joku perässä oli, lähti tämä ohitukseen vasta, kun liikennemerkit sen sallivat ja ohitustilaa oli vuorenvarmasti riittävästi. Eikä aina sittenkään: jos takana olija tiesi kahden kilometrin päästä tieltä kääntyvänsä, ei tämä lähtenyt ohitukseen edes tilaisuuden ja kehotuksen tullen - köröttelivät vain tyynesti 20-40 km/t alle sallitun nopeuden asuntoauton perässä kunnes eron hetki koitti.
Vaikka kaikista muiden maiden liikennekäyttäytymisestä mitä hyvää sanottaisiinkin, niissä oli aina negatiivisia poikkeuksia. Juuri noiden poikkeusten varalta piti olla alati varuillaan. Saksassa ei tarvinnut. Siellä poikkeuksia kun ei ollut.
Puola oli toinen ääripää. Olemme kohta miljoona kilometriä autoa ajaneet, mutta vasta Puolassa pelotti, ja pelotti koko ajan. Sekä autossa että erityisesti pyörän päällä. Puolassa pyöräilijä on ilmaa, joka voidaan puhaltaa tien sivuun aina tarpeen tullen. Sikamainen ohitusryntäily yhdistettynä surkeisiin teihin ei voi johtaa muuhun kuin murheellisiin onnettomuustilastoihin. Miettikää kahdesti, miten ja missä aiotte Puolassa tien päällä liikkua. Latvialaiset eivät paljon puolalaisista eronneet - erityisesti latvialaiset rekat.
Yllättävää kyllä, Virossa on autoilu rauhoittunut muutamassa vuodessa melkoisesti. Enää ei ulkomaalainen - erityisesti suomalainen - rekisteri laukaise paniikinomaista ohitusreaktiota. Tämä lienee yhteydessä jonkinlaisen näyttämistarpeen vähenemiseen: näyttöhalukkaat ovat jo näyttäneet. Tarpeen ovat ehkä takavuosina aiheuttaneet suomalaiset itse länsiautoillessaan virolaisten ladojen seassa - silloin näytöt tapahtuivat ehkä toiseen suuntaan. Ehkä olemme jo tasoissa.
Sloveniassa tiet ovat mainioita ja opasteet hyviä. Höntyilijöitä ei juurikaan ollut, kunhan muisti väistää rekkoja heti tilaisuuden tullen. Muuten peräpeilin täytti milloin minkäkin vetovaunun valmistajan keulamaski.
Tsekeissä liikennekulttuuri on myös varsin korkealla tasolla, mutta ohitustoleranssit ovat suomalaisittain pieniä. Tsekeissä liikennöintiä hankaloittaa pääteiden maisemanmyötäisyys. Tiet noudattavat varsin tarkoin maiseman muotoja eikä leikkauksia ei ole tehty kuin oikeiden kallistusten verran. Se johtaa mäkisessä maastossa hyvin mutkaisiin ja ylös-alas -kiipeileviin teihin, jotka edesauttavat jonojen syntyä. Ryömintäkaistojakaan ei ole kuin pahimmissa paikoissa, joten rekat ja matkailuautot vetävät helposti jonoja. Joista tietysti sitten aina joku ryhtyy höntyilemään. Nämä voi tietysti välttää Prahan suunnasta ja suuntaan moottoriteillä, mutta niitähän karavaanari välttää jo luonnostaan. Jos ei muuten, niin nuukuuttaan.
Kalusto,
vaihteisto
Ducaton vaihdelaatikko ei ennakko-odotuksista huolimatta hajonnut. Kalustolle ei sattunut matkan aikana mitään haaveria, sillä vuotava vesijärjestelmä vuosi jo ennen lähtöä. Jos ei nyt oteta lukuun vaatekaapin tangon retkahtamista muovipidikkeiden läpi, kun tanko oli mätetty täyteen toinen toistaan tarpeettomampaa vaatetavaraa. Korjaus oli helppo, sillä meillä kuten kenellä tahansa kunnon matkalaisella oli rulla viksiälankaa mukana. Viksiälanka ja nippusiteet - siinäpä korjaustoimien rautaisannos!
Pikkaisen täytyy ihmetellä karavaanarien sivustoilla jatkuvasti käynnissä olevaa Ducaton vaihteiston ympärillä pyörivää polemiikkia. On aika selkeä homma, että se vaijerivälityksineen ja viitosvaihteen yliloikkaripiirteineen yhdistettynä kierroksia vaativaan pikkuturboon asettaa omat käyttö- ja ajotaparajoitteensa. Viitosta ei pidä käyttää vedätykseen polttoaineen säästömielessä, sillä jurina ja kalkatus kertovat heti väärästä vaihteen valinnasta ja ei voi pitemmän päälle kuin hajottaa koko lootan. 1,9TD-koneella ja otsakyhmykorimallilla ei viitosta voi käytännössä tasaisella käyttää, jos vähänkin on vastatuulta. Emmekä ole sen soveliaisuudesta varmoja edes tyvenellä. Myötätuulessa se kyllä kelpaa tasaisen vauhdin pitoon, kunhan vauhti on ensin pienemmillä vaihteilla kerätty - minkäänlaiseen kiihdytykseen ei vitosvaihde sovi missään oloissa. Kun nämä ottaa huomioon ja vaihtamisen suorittaa kuin 60-luvun kuorma-autolla (ylöspäin hyyyyvin rauhallisesti sekä alaspäin vielä rauhallisemmin ja kolmosesta alkaen välikaasulla), täytyy laatikon rikkoutumisen olla jo takuuseen kuuluva tai muuten pitkään piillyt valmistevika. Tai hiton huonoa tuuria. Esimerkiksi meidän kottero täyttää näillä näreillä 100.000 kilometriä eikä edes kytkin vielä oireile pientä peruuttaessa ilmenevää ravistustaipumusta lukuun ottamatta. Joka sekin on vähän peruuttajasta kiinni. Vaihteet nuljahtelevat paikoilleen helposti ja pysyvät niillä.
Kalusto,
matkailuautojen sisustus
Haluamme täten esittää provokatiivisen kysymyksen: mihin matkailuautoilija-karavaanari tarvitsee matkailuautossaan suihkua ja erillistä käsienpesuallasta? Kiersimme kymmenen viikkoa putkeen asuntoautollamme, eikä kertaakaan tullut tarvetta vaunusuihkun käyttöön - vaikka se olisi toiminutkin. (Toimimattomuus ei kuulu tähän keskusteluun.)
Tavallinen karavaanari kulkee sulan maan aikaan leirintäalueelta toiselle emmekä ole vielä tavanneet leirintäaluetta, jossa ei suihkuja olisi, vaikka niiden toimivuudessa on ollut paljonkin toivomisen varaa. Silti, kumpi on kätevämpää: käydä vaunun vai alueen suihkussa mahdollisen altaanreunoillakiipeilyn, vedenlämpötilan tai polettiperustaisen aikarajoituksen hankaluuksista huolimatta? Välttämätön pakko käydä suihkussa kahden leirintäalueen välisellä etapilla esim. Hampurin keskustassa parkkipaikalla on enemmänkin mahdollisuuden olemassaolosta syntyvää keekoilua kuin todellisen tarpeen sanelemaa. Suomessahan alueiden ulkopuolinen leiriytyminen tapahtuu aina järven rannalla paikassa, jossa voi kätevästi käydä huuhtelemassa hikisen nahkansa. Eikä se ole Suomessa edes kiellettyä, kuten niin monessa läntisen Keski-Euroopan maassa.
Mitä tulee alueiden aukioloaikojen ulkopuoliseen, ei-sulanmaan ajan karavaanarielämään, aika harvat sitä tekevät ainakaan Suomessa. Nekin, jotka tekevät, eivät voine suihkujaan käyttää - eivät ainakaan ns. sääntöjen mukaan, jolloin harmaavesi talletetaan omaan tankkiinsa tai alusastiaansa myöhempää tyhjentämistä varten. Ne tankit ja astiat kun nimittäin sitten jäätyvät. Tankkiin talletus loppuu seuraavaan sulatteluun lämpimissä tiloissa. (Tämä ei tietenkään koske tulevaa Hymeriämme, jossa harmaavesitankitkin ovat tietenkin lämmitettyjä ja lämpöeristettyjä.)
Meidän kokemuksemme mukaan suihkuosastot ovat tavallisen karavaanarin tarpeisiin tyyten tarpeetonta hukkatilaa, jonka vesikalusteiden monimutkaisuus aiheuttaa turhaa hintapainetta. Vaunujen kauppiaille tästähän ei tietenkään ole kuin etua, kun suihkulla varustettu WC-tila toimii myyntivalttina ja näyttää hyvältä esitteissä. Käytännössä sen käyttöarvo on nollaa pienempi: tilojen muotoilu ja kalustus tekevät siitä huonosti toimivaa varastotilaa.
Huomannette, ettemme nyt puhu WC:n tarpeellisuudesta. Sen tarpeen toki myönnämme ja jopa siihen pari kertaa hädän tullen itsekin turvauduimme, vaikka tervejalkainen karavaanari helpostikin pinkaisee asialle metsään (pikkulapiota unohtamatta!) tai metsän puutteessa lähimmän huoltoaseman, ostarin tai baarin saniteettitiloihin. Samaten bidee-mahdollisuus WC:n yhteydessä on erittäinkin suotava, mutta se ei taatusti tarvitse omaa lavuaari-ja suihkujärjestelmää. Oikealla tilasuunnittelulla saadaan bidee-liittymä seinäntakaisen pesuallasliittymän yhteyteen ilman pitkiä putkivetoja. Käsienpesu toimitusten jälkeen käy aivan hyvin pesupöytähanan alla.
Meidän tapauksessa suihkutila toimi pelkkänä säilytystilana, kun varsinaiset säilytystilat olivat täysin riittämättömiä. Eikä riittämättömyys ollut reissun pituudesta kiinni: tietyt perusvermeet tarvitaan aina, joista osa on pakko mättää suihkutiloihin joka kerta.
Mikäli seuraavan asuntoautomme merkki ei ennakkoarvioinneista huolimatta ole Hymer, ei seuraavassa asuntoautossamme ole suihkua, mutta säilytystilaa kyllä on senkin edestä.
Kustannukset
Tähän palaamme, kunhan kuitit on koottu. Selvää kuitenkin on, että Länsi-Eurooppaa kierrelleiden karavaanareiden kustannuslaskelmiin perustuva budjetti oli aivan yläkanttiin, sillä itse tehty syöminen ja paikallinen juominen kulkemissamme maissa oli lähinnä puoli-ilmaista. Jos tarjoillun kulinarismin tutkailu ei kiinnosta, putoaa syömisen hinta aivan pohjamutiin. Leiriytymisen keskimääräinen vuorokausihinta ei ylittäne kymmentä euroa (me, asuntoauto ja sähkö), joka on paljon vähemmän kuin alan lehdistössä arvioitu 20.
Leipähepuli
Saimme palattuamme kotosuomessa muutaman Citymarketin leipähyllyn ääressä hepulin, kun erään leivän kilohinta nousi yli kahdeksan euron! Me pidimme aika älämölön ja lähes huutamalla hintaa hämmästelimme. Eräs meistä kuunteli aikansa ja paiskasi sitten hiivapaketit käteen: "leivo äijä sitten itse ja lakkaa huutamasta!" Ja näin tapahtui. Sen koommin ei meiltä leiväntuoksu ole loppunut. Julkaisemme tässä äärimmäisen helpon reseptin a la Anna Arffman, ja vain täydellinen tumpelo voi tässä epäonnistua:
- Sötkötä tasaiseksi vaan
älä vaivaa seuraavat:
- 6 dl
kädenlämpöistä vettä
- pala
hiivaa
- 2 dl
porkkanaraastetta
- 1 rkl
suolaa
- plöräys
ruokaöljyä
- murskattua
anista ja fenkolia kämmenpohjallinen, jos on
- tai
miksei kuminaakin
- kuivattuja
ja murskattuja suppilovahveroita puoli kourallista, jos on
- 2 dl
isoja kaura- tai spelttihiutaleita
- noin
9-10 dl vehnäjauhoja; osa voi olla hiivaleipä- tai grahamjauhojakin tai
spelttiä, jos käytät kaurahiutaleita
- Tee löysä
taikina; niin löysä ettet usko voivasi sitä käsitelläkään!
- Nostata lämpimässä
paikassa liinan alla tunti. Esimerkiksi lattialämmityksellä varustetussa
pesuhuoneessa onnistuu mukavasti.
- Lötkäytä koko pläjäys
laakeaan uunivuokaan paistopaperin päälle.
- Pistä uuni täysille ja
kohota odotellessa 20 minuuttia taas liinan alla.
- Paista kybällä 15-20 minuuttia, jotta kuori muodostuu.
- Paista tunti satasella.
- Poista vuoasta äläkä
peitä; anna jäähtyä syömäkelpoiseksi.
- Syö. Mene kohtaan 1.
Tämä leipä sitten säilyisi hämmästyttävän tuoreen oloisena monta päivää, mutta tulee todennäköisesti syödyksi ennen sitä. Pakastaminen vain parantaa ominaisuuksia. Hakkaa kaupan räjäyttämällä nostatetut hötöt mennen tullen, eikä jumankauta maksa kahdeksaa euroa kilo!
Latojan huomautukset
- Hymer-ihminen on keski-ikäinen, hyväpalkkainen harrastetoimintansa
huipulla oleva karavaanarilaji, joka ajaa useiden vaununvaihtojen jälkeen
täysintegroidulla, tarpeeseen nähden ylimitoitetulla ja -varustellulla
Hymer-merkkisellä matkailuautolla sekä pukeutuu valkoiseen pikeepaitaan,
beigevärisiin reisitaskushortseihin, valkoisiin tennissukkiin ja
purjehduskenkiin. Ohentuvahiuksista päätä koristaa valkoinen lippalakki.
Vaimoväki, mikäli vielä roikkuu matkassa mukana, on tukevahkoa ja
kyllästyneen oloista. Hymer-ihmisen vastakohta on Fiat Ducaton alustalle
rakennettua matkailuautoa ajava tavallinen karavaanari, joka täyteen
ahdetuilla leirintäalueilla käy SF-Caravan -lippalakkiin ja tuulipukuun
pukeutuneena potkimassa naapurin niin ikään Fiat Ducaton alustalle
rakennetun matkailuauton renkaita ja keskustelemassa mahdollisesti
hankittavan painevesijärjestelmän tyypistä, mallista ja erityisesti
hinnasta. Lukijan ihmeteltäväksi jääköön, kumpaan kastiin
100-vuotismatkaajamme kuuluvat...
- Kirjoittajat ovat jo
usein viitanneet tulevan Hymer -merkkisen matkailuautonsa ominaisuuksiin.
Jotta lukijalle jäisi niistä oikea kuva, ne luetellaan tässä:
- ylitäysintegroitu,
ei ainakaan Fiat Ducaton alustalle rakennettu kori
- ilmastointi
automaattisesti ohjattavine tuoksugeneraattoreineen (vastaa kymmentä eri
Wunderbaumia)
- hydraulinen,
hallintakonsolista ohjattava vaaitusjärjestelmä digitaalisine
virtuaalivatupasseineen
- 12,7
litran turboahdettu dieselmoottori, jossa nitroglyseriiniboosteri
- ajotietokone
rekka- ja ohitusvaroittimineen (ohituksenestokiihdytys joko automaattinen
tai käsivalintainen)
- väljät
tilat kuudelle matkustajalle ja varavuoteet kahdelle
- viihdekeskus
5-kanavaisine äänijärjestelmineen ja 48-tuumaisine plasma-tv -näyttöineen
- satelliittiantennijärjestelmä
automaattisine satelliittivalitsimineen
- GPS:ään
perustuva paikannusjärjestelmä karttapohjaisine ajotietokoneliitäntöineen
- 1 Gb/s
langaton paikallisverkko
- tietokoneistettu
keittiö sisältäen sekä sähköllä että kaasulla käyvät multi-function
-lieden, jääkaapin, mikroaaltouunin, leivänpaahtimen, grillin,
tiskikoneen, leipäkoneen ja vatkaimen
- keskuspölynimuri
langattomine rikkaimureineen
- molemmissa
WC:issä automaattinen pyyhintä- ja huuhdontajärjestelmä
- internetiin
yhdistetty älybaarikaappi, joka osaa tilata täydennystä lähimmästä
myymälästä, jonka se myös itse etsii
- sauna
ja poreamme kolmelle hengelle
- varastotilaa
ja ajorampit torikasseille (Mercedes A-tyyppi ja 500-kuutioinen
skootteri)
- kääntyvät
etupyörät
- turvallisuusjärjestelmät:
väripanoksin varustettu kassakaappi, liiketunnistimet, kaasutunnistin,
palovaroitin, nus-ansoitus, automaattiset pippurisumutussuuttimet,
GSM-pohjainen automaattihälytys lähimpään pelastusarmeijaan
- naamiointijärjestelmä,
jolla vaunu saadaan näyttämään CI-Caravanin Fiat Ducaton alustalle
rakentamalta Carioca-mallilta
- rullaportaat
- ilmastoitu,
automaattisesti aukeava etuteltta
- etuteltassa
paikallisverkkoon kytketty pubitikkataulu
- pölyeristetty
kotieläinosasto
- automaattisulatteinen
harmaavesijärjestelmä