2/3 seurasta päätti viettää erään Pääsiäisen pitkästä aikaa Saariselän turistihiihtoalueella. Päätavoitteena lungin hiihtämisen ohella mikäpä muu kuin saunominen Luirolla. Ajanvähyyden vuoksi muuhun ei oikein aikaa riittänytkään. Suksienjalkautus- ja autonseisottamispisteeksi havittelimme jotain nelostien leventymää jonkin Kopsukselle johtavan reitin alussa. Välttämättömältä näytti myös, että alla pitäisi olla edes joskus kelkalla ajettu ura - olivatpa taas nimittäin molemmilla tellut alla ja vaikkakin vuosien takainen niin kuitenkin ikituoreessa muistissa oli vielä pohjia myöten tapahtunut kahlaus "tellunkantavilla" keväthangilla eräällä Ivalojoen pikareissulla...
Sopivaa uranpäätä ei kuitenkaan tuntunut löytyvän Tankavaaran ja Kakslauttasen väliltä eikä Tankavaaran opastuskeskuksen opastushenkilökään mahdollisista huoltourista tiennyt. Koska Kiilopään nylkyriparkkihintojakaan emme halunneet maksaa, löysimme itsemme pakkaamasta rinkkapossujamme Muotkan majan parkkipaikalta. Siitä sitten hilpasimme koneuraa pitkin Niilanpään aidalle ja turistiuraa pitkin Suomulle. Hiihtoaikaa kului tuommoiset nelisen tuntia - ura kantoi ja suksi luisti.
Vaan ei kantanut ja luistanut kaikilla. Valmistelimme juuri pehmovuoteitamme paikan parhaaseen nukkumasoppeen - puuliiterin sahuu- ja hakkuupaikalle (joustavaa alustaa monta kymmentä senttiä, ei voi kuin suositella), kun illan viimeisissä hämärissä paikalle saapui kaksi isäpoikayhdistelmää. Kaksi telttaa pystyttivät - toisen kaivoivat maata myöten, toisen pystyttivät kovaksi poljetulle lumelle ja aterioitsivat nuotiolla suuren espanjalaisretkueen ylijäämäpastat. Sekä kertoivat olevansa hieman väsyneitä hiihdettyään ja kahlattuaan 12 tuntia samaa etappia, mihin me olimme saaneet menemään neljä. Heidän lähtöpisteensä oli Tievatupa - siis pari sataa metriä omastamme! Tunsimme sympatiaa, mutta myös vähän ihmettelimme, miksei valmis ura kelvannut - ei edes sen jälkeen, kun kelin luonne aivan varmasti oli jo ensimmäisen kilometrin jälkeen selvinnyt ja uuden suunnan ottaminen ei olisi isoakaan ketunlenkkiä aiheuttanut. Toki, se mikä ei tapa, se vahvistaa, mutta mukana oli sentään varhaisteinejä, joilta ei vielä voi täysmiehen suoritusta odottaa. Miehetkin olivat niin sanotusti aivan tasaraha ja leppoisaksi aiottu keväthiihtely oli kääntynyt kärsimykseksi. Muuttui heidän saunalenkkinsä Luirolle paljon pienemmäksi pyrähdykseksi vähentyneiden menohalujen myötä.
Me jatkoimme kiltisti valmista uraa pitkin Aittavaaraa ylös ja Vintilätunturin lännestä kiertäen Tuiskukuruun. Valmistelimme juuri hyvän levon jälkeen loppupyrähdystä Luirolle, kun Tuiskukurun suunnasta saapui yksinäinen nuorimies, joka oli edellisen yön myös Suomulla viettänyt muun ryhmänsä kanssa. Hän kiipesi heti yläritsille oikoseksi ja kertoi olevansa vähän väsynyt. Oli kuulemma herrasmiehenä kahlannut uraa auki takana tulevalle loppuryhmälle - kolmelle partiotytölle. Oli kuulemma upottanut aivan riittävästi. Uskoimme tämän, mutta myös vähän ihmettelimme, miksei valmis ura ollut kelvannut. Toisaalta, matkassa olivat hänellä erä-70:t, jotka kyllä näkemämme mukaan jotenkin kantoivat tuollakin kelillä ja osalla etapista Suomun varressa oli varmasti kelkkaura. Tämän totesimme itsekin parin päivän päästä, kun aamukirpeän jälkeen itsekin Tuiskukurun läpi hyvällä hankikannolla sujuttelimme - mitä nyt viimeinen kilometri ennen Suomun varren kelkkauraa alkoi pettää meistä painavamman alla, mutta kilometrin sitä kahlaa vaikka kontaten, kun matkan kilometriksi tietää!
Selkesi siinä sitten varsinainen syy nuorenmiehen uupumukseen: hänen pari päivää aiemmin tekemänsä ura kulki omastamme noin metrin - viiden metrin päässä purolta poispäin - juuri siinä kohdassa, missä puronvarren talvisaikaan tasainen rantaniitty/ryteikkö muuttui nopeasti jyrkkeneväksi kurun seinämäksi. Omamme kulki tasaisella hangella. Nuorenmiehen ladun alemman ja ylemmän suksenjäljen ero oli kymmenisen senttiä - pystysuunnassa. Uppoumasyvyys oli ehkäpä tuommoiset nilkkaan - puolisääreen. Semmoista kun polkee kolmisenkin kilometriä, niin tietää polkeneensa. Näytti siltä, kuin koko kurun pohjaa olisi epäilty leveäksi joeksi, joka oli vain keskeltä sula metrin - parin leveydeltä ja muu osa odotti vain varomatonta kulkijaa humpsahtamaan hyiseen kylpyyn. Todellisuudessahan alla tosiaan oli koivuryteikköä, varpuja tai heinää kasvava rantapenkka, jonka näki yhdellä silmäyksellä puron vastarannalta - jos ymmärsi katsoa.
Arvelimme, että olisiko nykyretkeilijöiden kelin-, maaston- ja kartanluvussa jotain oleellista muutosta entiseen verraten? Rehellisyyden nimissä pitää kuitenkin muistella omia oppirahojen makselua, kun puronvarret koluttiin aina sitä alinta (ryteikköistä ja mutkittelevaa kalamiesten-) polkua pitkin ja suorin reitti oli paras reitti - niikuin kerrankin juuri samalla etapilla suorasuuntauksella Suomun pikkulammilta Vintilä- ja Pikkutunturin yli viimeinen kilometri 30 asteen kulmassa kamalassa kivikossa käyrän suuntaisesti... Taitaa olla niin, että kokemus karttuu vain kokemalla - ellei satu olemaan matkassa kokeneempaa neuvojaa. Omatoimiset retkeilijät usein ovat tietotaidollisesti samalla viivalla, kun johdetuille (ja maksullisille) retkille ei haluta ja muuta kokeneempaa seuraa ei välttämättä ole. Kantapään kautta oppimisessa on vaan se vaara, että paha ensikokemus torppaa orastavan retkeilyinnostuksen alkuunsa, kun toista kertaa ei reissuun haluta - ei ainakaan ennen kuin aika on kullannut muistot - ja ehkä maalaisjärki on muutenkin kasvanut iän myötä. Mekin tunnemme näitä tapauksia viljalti, kuten myös tapauksia, ettei koskaan enää.
Niin tai näin, mutta Luirojärven tuliterä sauna on todella hyvä. Kolmas kerta sitten toden sanoi. Ensimmäinen lautahökkeli olikin jo ennen kansallispuistoa, mutta toinen yritys oli käsittämätön möhläys sekä paikan, rakenteiden että mitoituksen puolesta. Mutta tämä on hyvä! Kuten myös muukin varustus Luirolla: puuta on, ja sen pilkkomiseksi välineet kunnossa. Jopa kunnon halkaisukirves! Hilltonissa (tai Hilttonissa) tilaa ja kunnon kuivaushuoneet. Jopa paskimot varustettu odotushuoneella - vain jonotusnumeroautomaatti puuttuu...
Jokohan retkeilijään niin paljon luotetaan, että kunnon kirveitä uskalletaan hankkia vesijohtoputkivartisten kiinalaiskirveiden tilalle, joiden katkaisuprofiilinen terä vääntyy mutkalle, kun kelo-oksaan kunnolla kajauttaa? Semmoinen mokoma sitten löytyi Tuiskukurun kämpältä ja kyllä oli aina mukana kulkevalle Fiskarsin tonniselle käyttöä! Ollaankohan Tuiskukurua vasiten ajamassa alas, kun kämpän perushuoltokin on jätetty retuperälle - paskimot ja roskimot tupaten täysiä, vuotava katto saa rauhassa vuotaa, puuntekovälineet ovat kelvottomia, kämpän lattia alkaa olla säleinä, ovet ovat linka länkä ja niin edelleen ynnä poispäin? Onkohan tämä sitä UKK-puiston keskittämisstrategiaa - kämppiä vähän mutta laatua paljon? Kämpän tarvetta tai tarpeettomuutta voidaan sitten perustella kävijämäärillä, mutta se saadaan kyllä alas antamalla paikan rappeutua. Ja mitäs huonokuntoisella kämpällä tekeekään, kun sitä ei juurikaan edes käytetä? Kätevää tarkoitushakuista manipulointia, ehkä...
Tuosta keskittämisstrategiasta löytyi kamalin skenaario pessimistisen kulkijan merkinnöistä Tuiskun vieraskirjassa, jonka mukaan Suomen Latu havittelisi hotellitason palveluita Luirolle, aina tietä myöten? Tämän on pakko olla urbaania legendaa. Jos ei ole, olemme me, koko Korvatunturin Saunaseura kaikki tyynni valmiita kytkeytymään kaivurin kauhaan ja syömään avaimen. On nimittäin Anti-Hymer -reissun jäljiltä riittävän tukevat ketjut ja lukot jo olemassa...