Kerran sattui Lärä kuljeksimaan Luironkankaalla ja päätti tarkistaa, minkälainen raunio on Karapuljun palanut metsätyökämppä. Iso oli tupa ollut. Siinä hiiltyneitä hirsiä potkiskellessaan Lärälle juolahti mieleen, että voihan sitä vaikka tähänkin leiriytyä - ei olisi ainakaan polttopuusta pulaa. Paskahuussikin oli tulelta säästynyt ja toimintavalmiina. Telttaa ei Lärällä sattunut olemaan mukana ja niinpä Lärä katseli josko rauniosta löytyisi jotain laavumateriaalia. Ja löytyihän sitä: pitkiä kattopellin riekaleita oli vaikka kuinka eikä ruoste ollut niitä ehtinyt vielä tuhota lopullisesti. Niinpä rakenteli Lärä laavun kehikot laudoista ja veteli päälle kattopeltejä. Metsä vain raikui, kun Lärä muotoili ja taivutteli niitä päällä pomppimalla. Vielä kun tulisijan Lärä laitteli laavun eteen, oli tuon kulmakunnan kummallisin asento käyttökunnossa. Ja hyvin toimi. Lärä yritti myös tekelettään mainostaa kämppäkirjoissa ilmoittelemalla sen odottavan kävijöitään - ja kunnossapitäjiään. Ilmoittelu oli kantanut hedelmää, sillä näkyi joku sinne sinisen pikkulehtiön vieraskirjaksi jättäneen.
Kuluipa joku vuosi ja Lärä oli jälleen reissussa samoilla seuduin. Tällä erää oli kulkuvälineenä sukset. Tavoite oli tarkistaa Karapuljun uusi kämppä, joka oli kuulemma Luulammen entinen pikkutupa, joka oli siirretty vähän syrjemmälle mahtavan opastuskahvilan tieltä. Löytyihän se, mutta mitä helvettiä: lukossa se on eikä puhettakaan autiotupapuolesta. Kävi vähän vanhanaikaisesti. Ei ollut Lärällä kartasta tuoretta painosta, josta tuvan tiedot olisivat käyneet ilmi. Ilta oli jo pitkällä eikä sen enempää paluu Tuiskukuruun kuin jatko Luirojärvelle innostanut, sillä pimeässä hiihtämiseksi se olisi mennyt. Majoitetta ei Lärällä taaskaan ollut, joten kämpän puuvaja voisi olla aivan hyvä vaihtoehto...
Tulipa silloin Lärän mieleen metsätyökämpän rauniot ja peltilaavu. Matkaa sinne ei ollut kuin kilometrin verran ja siellä ainakin oli polttopuita valmiina. Jos ei muuta olisi, niin polttaisi vaikka sen paskahuussin! Ei muuta kuin suoraan kohti itää. Ja kas: peltilaavu oli vielä pystyssä. Oli kuin kotiinsa olisi tullut! Potkiskeli Lärä lumet laavusta ja tulipaikasta sekä alkoi sitten keräillä polttopuita sieltä täältä - kuivia oksia petäjistä ja jotain roinaa rauniosta. Vaikka saha oli matkassa, ajatteli Lärä laiskuuttaan pienemmillä tulilla pärjätä.
Siinä keräillessään alkoi Lärä kuulla tulojäljen suunasta moottorikelkan ääniä ja pian kiilui lyhty puiden välistä. Tulija oli eräs puiston puumies - sanotaan nyt vaikka Paavo. Oli lähtenyt Luirolta Karapuljun kämpän seinustalla ollutta rekeä hakemaan ja havaitsi Lärän tuoreet jäljet pihassa. Oli todennut lähtöjäljen osoittavan suoraan itään - suuntaan, jossa seuraava kämppä oli Hammaskurussa asti ja ei varmasti iltalenkin ulottuvilla! Oli ajatellut, että nytpä turisti on pahasti hukassa ja vielä yksin!
Pyysi Lärä siinä Paavoa hetkeksi istahtamaan leiriin, niin rommitoti olisi pian aikaa kuumana. Paavolle se sopi, mutta pyörähti kelkallaan läheisen mäen syrjässä ja toi sieltä hyvinkin puoli mottia kuivia, sylen pituisia ja halkaistuja honkahalkoja tulitarpeiksi - eihän sitä oksankäkkyröillä rupea Lapin mies kärvistelemään. Hyvin muisti toissa talvena tekemänsä pinon niin, että sen pimeässäkin löysi etsimättä. Ammattimies mikä ammattimies!
Ruvettiin siinä sitten turinoimaan ja rommia maistelemaan. Totesi siinä Paavo kolmannen mukillisen kohdalla, että kohta se kaverikin tähän tulee. Lärä ihmettelemään, että mistä Paavo sen tiesi? Noh, saunahan Luirolla heillä oli ollut lämpiämässä ja kun saunakaveria ei kuulu takaisin, pitää sitä lähteä etsimään. Niin tapahtuikin - puolen tunnin perästä pörräsi toinen puumies kelkan kanssa samaa jälkeä pitkin. Tarjottiin mukillinen hänellekin ja sen vaitonaisena nautittuaan hyppäsi kelkan sarviin ja ajoi tiehensä - totesi vissiin, että apua ei tarvita ja muut olivat sen verran pitkällä harrastuksessaan, että ei sitä selvin päin viitsinyt kauempaa katsella. Tai sitten hänellä ei muuten vain ollut maisti päällä.
Mutta Paavolla ja Lärällä oli. Ties kuinka monennen mukillisen jälkeen totesi Paavo, että kyllä sinne saunaan pitää mennä. Ja tarjosi saunomista myös Lärälle. Mikä siinä muuten, vastasi Lärä, mutta sauna on sentään Luirolla, jonne on kymmenen kilometriä ja ilta on jo aika pitkällä. Eipä tuo Paavon mielestä kummoinenkaan juttu ollut, kun on tuo peltipailakka. Lupasi Lärän vielä takaisinkin heittää saunan jälkeen.
Mitäs, romminassakka - tai se vähä, mikä siitä oli jäljellä, otettiin evääksi. Toinen istui rekeen, toinen sarviin ja sitten lähdettiin saunareissulle niin että lumi pöllysi. Sauna lämmitettiin Luiron valvontatuvalla uudelleen ja sitten kylvettiin oikein olan takaa yötä myöten. Ja rommit juotiin pois.
Kun Lärä oli takaisin peltilaavullaan, oli kello jo kolmen neljän välillä aamuyöllä. Kun hän seuraavana aamuna alkoi heräillä, tuntui pää olevan aika kipeänä. Sen verran jaksoi kättään makuupussista työntää, että sai ongittua hedelmäsokeripastilleja rinkasta. Varsinainen ylösnousu tapahtui vasta iltapäivän puolella eikä ollut puhettakaan, että sinä päivänä olisi enää mihinkään hiihdelty. Ajatteli Lärä siinä päätään pidellen, että jos Paavo seitsemältä sinä aamuna metsätöihin kykeni, niin kova täytyy olla miehen kunto!