Kulkipa 70-80 – luvuilla Saariselällä juttuja sinisiin työhaalareihin sonnustautuneesta naiseläjästä, joka oli tavallisen kova jätkä kulkemaan. Kämppäkirjamerkinnät hän kuittasi kauniin säännöllisellä, helposti tunnistettavalla käsialallaan nimimerkillä AK, Hirvelästä. Olipa Läräkin noita merkintöjä vuosikausia lueskellut – ja kuunnellut iltapuhdetarinoita kauhistuttavasta, vähintään 190-senttisestä amatsoonien sukua olevasta kämppähirmusta, joka ajoi isotkin miehet vaikka munasiltaan pakkaseen, jos eivät naisten saunavuorot ajallaan alkaneet…
Olipa Lärä sitten iltana muutamana tulossa Iso-Ojan vartta alaspäin Peuraselkää kohti. Muorrasta oli päivän retki alkanut ja jatkui Keskon puolimatkan krouvin kautta. Joku kokeneempi oli neuvonut reitin siltä osin, mikä ei ulkoilukartan idemmälle lehdelle sattunut. Sataa tihuutti ja matka alkoi jo painaa. Mielessään Lärä kertaili suullista ohjetta ja helpostihan Jaurun ylityspaikka löytyi sekä etelärannalta poroaita. Mutta kämppää ei näkynyt missään vaikka sen piti polulle näkyä? Pimeä tiheni kaiken aikaa. No mitäs, Lärä alkoi suorittaa etsintätoimenpiteitä: viisi minuuttia itään rantatöyrään polkua pitkin. Ei mitään. Takaisin aidalle ja toiset viisi minuuttia länteen. Ei vieläkään mitään, takaisin aidalle. Oli jo pimeää eikä mökistä ollut hajuakaan… tai ei sentään, tervaksen haju tuntui. Heikko tuuli tuli Jaurun suunnasta, eikä joki aivan aidalle näkynyt. Parikymmentä askelta aidalta rantaan päin ja siinähän se mökki könötti!
Helpottuneena, märkänä ja väsyneenä Lärä työntyi pirttiin ja toivotteli hyvätillat kolmelle laverilla istuvalle hahmolle. Siinä kamiinan ääressä kuivatellessaan vastaili Lärä harvakseltaan laverilta esitettyihin kysymyksiin.
Yksi kyselijöiden äänistä vivahti alttoon ja tuntui kuuluvan naispuoliselle henkilölle. Lähemmin vilkaistuaan Lärä totesi äänen omistajan kookkaaksi eikä ollenkaan Heli-keijun oloiseksi eläjäksi. Pitemmin miettimättä Lärä tokaisi, jotta jotta oliko äänen omistaja AK Hirvelästä? Ääni myönsi olevansa ja ihmetteli samaan hengenvetoon, mistä toinen sen tiesi. Nyt tulikin tiukka paikka – jos kysyjä todella oli maineensa veroinen, ei totuutta ollut syytä sanoa. Mutta jotakin piti vastata. Lärä tuijotteli apua etsien sinne tänne puhisten nooh-totanoinnia, kunnes katse sattui kuivumassa oleviin vaatekappaleisiin: ”Haalareista arvasin!”
Ilta oli pelastettu ja haalareista päästiinkin rattoisan rupattelun alkuun, jossa muisteltiin erityisesti mieliinpainuneita kulkijapersoonallisuuksia – siinä tuli käsiteltyä niin Lea Lehtisen nahkainen motoristinhattu kuin Lonely Riderin ultrapitkät talvireissut. AK osoittautui hyvin joviaaliksi ja sydämelliseksi ihmiseksi, mutta Lärä jäi arvuuttelemaan, olisiko sittenkin tullut hätäinen lähtö kämpästä, jos totuuden olisi sanoa paukauttanut…