Taisi Lärä olla kolmentoista, kun ensimmäisen kerran oikealle talviretkelle oli valmistautumassa. Edellistalvena oli jo Hämeenlinnan partiolippukuntien yhteisellä kämpällä retkeilty, mutta tämä oli jotain toista - oikein talviteltan kanssa niinkuin isät aikoinaan sotareissulla. Äitimuori huolehti mukaan kaikenlaista, mitä hän kuvitteli talviretkellä tarvittavan. Hernekeittopurkeista alkaen.
Retki suuntautui Äimäjärvelle, jonnekin Hämeenlinnan ja Toijalan välille, Iittalan tienoille. Kohteena oli pikku saari. Tarkoituksena oli viettää siellä kolme yötä. Kun Lärä hyppäsi linja-autosta reppuineen ja suksineen, tuntui tammikuun pakkanen aika kirpeältä. Varusteet olivat mitä olivat, tuohon aikaan: nahkamonot nahkapohjalla, Voitto-siteet, tervatut puusukset ja ruokosauvat. Tikkitakki taisi olla päällimmäisenä ja vanhan ajan mustat hiihtohousut paksusta puuvillasekoitteesta. Sitten oli Järvis-pipo, tiedättehän: sininen, valkoraitainen ja naurettavan pieni tupsu päälaella - niin kuin Veikko Kankkosella tai Eero Mäntyrannalla konsanaan. Oli lapaset, laamapaidat, puuvillapaita, villapaita ja välihousut ja itse kansakoulussa kudottu kaulaliina.
Siinä sitten kaverit tavattiin ja lähdettiin hiihtämään jäätä pitkin kohteeseen. Isommat tavarat vedettiin muovipulkassa ja taisi jokaisella olla pikkureppu. Mukana oli kolme nuorempaa partiopoikaa ja pari juuri ajokortti-ikäistä "eräpoikaa". Kolmen joukkoa johti ehkä viisissätoista oleva Jukkis "Tynnyrintappi", joka oli tuonaikaisissa piireissä maankuulu, kaikki leirit kiertänyt veteraani. Eräpojat olivat mukana ikäänkuin päälle katsomassa ja neuvomassa. Hyviä neuvoja heiltä saatiinkin! Neljäs osallistuja asui järven toisessa päässä ja puolijoukkueteltta oli viety sinne jo etukäteen. Tarkoitus oli, että neljäs hiihtelisi joukkoon myöhemmin samana päivänä ja toisi teltan tullessaan.
Saari oli pyöreä, noin sata metriä halkaisijaltaan. Puusto oli lehtipuuvoittoista, keskemmällä kasvoi koivuja ja rannassa komeita haapoja. Teltan paikka valmisteltiin ja sitten oli polttopuiden teon vuoro. Kunnon pokasahat oli matkassa ja kirveet. Mutta mistä puut? Sitä kun Lärä eräpojilta kyseli, viittasivat nämä rannassa pystyssä jäkittäviin reiden vahvuisiin haapoihin: siinähän sitä on polttopuuta vaikka kuinka, eikös ole silmiä päässä? Häpeissään Lärä lakkasi tyhmiä kyselemästä ja niin ruvettiin haapoja kaatamaan, pätkimään ja halkomaan. Se olikin sen verran rankkaa puuhaa, ettei pikku hiljaa kiristyvä pakkanen haitannut, vaikka vanttuut kastuivat ja nahkamono vettä imi itseensä hangessa kahlatessa. Varsinkin kun puumiehiä oli vain kolme, sillä eräpojat totesivat, että eipä heidän kannata puita tehdä kun ei ole tarkoitus yöpyäkään ja sitä paitsi isipapalta lainattu auto odotti malttamattomana ajajiaan. Saattaisi moottori niin jäätyä, ettei käyntiin enää lähtisi. Sitä paitsi, hehän olivat vain käymässä, neuvoja antamassa ja tarkistamassa, että kokemattomammat ( 🙂 mattomamma? (-: ) pärjäävät varusteiden ja taitojen puolesta.
Puumiehet katselivat kiitollisina etääntyvien eräpoikien perään. Olihan se hienoa että heistä tällä tavalla hyvin huolehdittiin. Olivat jo ennen retkeä Läränkin vanhemmille luvanneet, että kyllä nuorempien perään katsotaan, ei vanhempien tarvitse olla ollenkaan huolissaan...
Kun puita oli joltinenkin kasa, jonka kuviteltiin yöksi riittävän, niin alettiin nuotion tekoon - teltantuoja kun tuntui viipyvän. Siinä se olikin ensimmäinen tenkkapoo. Jäiset haapahalot eivät tahtoneet ollenkaan suostua palamaan. Niitä siinä sitten nyherrettiin pienemmiksi ja pienemmiksi tikuiksi, ennen kuin jonkinlainen nuotiontapainen saatiin palamaan. Kylmäkin alkoi olla ja märät kamppeet tuntuivat kovasti epämiellyttäviltä. Pakkanen napsahteli koivikossa. Kellään ei ollut kunnon vaihtovaatteita, pari varasukkaa ehkä löytyi, jotka nekin äkkiä kostuivat märissä monoissa. Varajalkineita ei kenelläkään ollut.
Tuntui teltantuoja viipyvän ja viipyvän. Ilta oli jo niin pitkällä, että ei taida neljäs tullakaan. Onneksi oli matkassa laavuvaate ja laavuntapainen sitten nuotion ääreen kyhättiin. Pohjalle laitettiin pelkkä telttakangas, ei ollut makuualustoja tai porontaljoja. Nälkäkin oli ja niinpä päätettiin syödä hernekeittoa. Keittoastioita ei tosin kellään ollut, mutta eipä umpijäässä olevaa valmiskeittoa olisi astiaan saatukaan. Niinpä lyötiin puukolla reikä purkinkylkeen, työnnettiin teroitettu keppi läpi ja avattiin purkin toinen pää. Sitten ruvettiin lämmittämään hernekeittoa nuotiolla tikun nokassa. Sitä mukaa kun keittomöykky vähän pehmeni, kaavittiin irtoava osa vuorotellen parempiin suihin.
Nukkua yritettiin. Makuupussit oli, mutta ne olivat kaikilla mallia vanu. Lärän hieno, tummanvihreä Tena-pussi oli hankittu edelliskesän Hakkis-suurleirille, jolle Lärä ei kuitenkaan ollut päässyt. Makuupussi koki siis neitsytretkensä. Lärästä se oli tuntunut mukavalta olohuoneen lattialla kokeiltaessa, mutta totuus oli toisenlainen: läpitikatun pussin eristi kovaksi poljetusta hangesta vain telttakangas. Yritykseksi jäi nukkuminen. Jos vartiksi nukahti, niin alapuolelta huokuva kylmyys pakotti hereille ja nuotion ääreen. Kolmikko - Jukkis, Hantta ja Lärä - kärvistelivät tähän tapaan nuotiolla koko yön. Jukkiksella sattui olemaan mukanaan mittari. Pakkasta oli parinkymmenen pykälän vaiheilla. Tähtitaivas toki oli komea, mutta eipä sitä kukaan erityisemmin pannut merkille...
Kun aamu oli jonkin verran valjennut, lähti kolmikko hakemaan talvitelttaa viiden kilometrin päästä rannalta ja kyselemään neljännen osallistujan perään, josko vaikka yskä olisi yllättänyt. No, eipä ollut yskä syynä poisjäämiseen. Oli vain "äitee" kuulemma kieltänyt, kun oli niin kylmäkin. Niin jäi teltta saapumatta. Teltta otettiin ja todettiin, ettei kaverin tarvitse mukaan tulla, kun äiti ei kerran päästä. Ilmoitti Tynnyrintappi myös, ettei hepun tarvitse tulla enää myöskään yhteiselle kololle, ei ainakaan tähän lippukuntaan. Jos tulisi, tulisi myös turpiin.
Teltta sitten pystytettiin saareen. Siinäkin oli omat temppunsa, mokomaa ei Lärä ollut ennen pystyssä nähnytkään. Teltta oli ihan oikea, armeijalta lahjoituksena saatu puolijoukkueteltta. (Jokin hyvä puoli siinäkin on, että partiojohtajat tapaavat usein olla entisiä kapiukkoja). Ja kamina se vasta jännä värkki oli - tuolla kyllä pysyisi vilu kaukana. Monasti oli Lärä partiokolon varastossa niitä kolistellut ja kuvitellut, kuinka partaiset korpisoturit olivat niiden lämmössä levänneet taistojen lomassa. Edellisyöstä viisastuneena kävi kolmikko katkomassa mantereen puolelta havuja, joita sitten raahattiin saareen. Sitä oli Uula Aavan kirjoja luettu ja havuille niidenkin sankarit iltaisin kellistyivät harhautusten ja väijytysten välissä narrattuaan ensin muutaman tammukan läheisestä purosta. On se vaan kumma, kun niissä sotapuroissa ei koskaan muita kaloja ollutkaan kuin tammukoita. Koko sana oli saanut Lärän mielessä jonkinlaisen hohteen. Meni vielä vuosia, ennen kuin Lärä sellaisen ihan oikeasti näki ja ruuakseen laittoi...
Vihdoin päivä oli siinä mallissa, että oli aika vetäytyä teltan suojiin nauttimaan sen mukavasta lämmöstä. Pojat rupesivat virittelemään tulta kamiinaan. Se tuntuikin hieman konstikkaalta, kun luukkuna oli pyöreä reikä kannessa. Miten sinne sytyt sijoitetaan ja puut pinotaan? Kukaan ei oikein tiennyt. Mutta Siperia opetti - niin kuin poliitikkomme sattuvasti sanovat. Sen verran Jukkis oli osaavampi, että hän tiesi taikasanan olevan "kiehinen". Tosin jäisestä haavasta ei kiehinenkään oikein kiehiseksi kierry, tuleepahan vain tikkuja. Niitä sitten joukolla veisteltiin ja ujutettiin kamiinan pohjalle. Heti, kun ne jotenkin syttyivät, täytettiin kamiina isommilla kalikoilla. Ja kun tikut olivat palaneet loppuun kalikoita sytyttämättä, nosteltiin kalikat pois ja toistettiin sama. Aika oli pääasiassa ainoa, jota siinä touhussa paloi - märkiä haapoja paloi vähemmän.
Ja kun ei ole tulta, ei ole lämpöä. Yöllä alkoi pakkanen paukkua tosissaan, elohopea laski pitkästi alle kolmenkymmenen. Nyt alkoi kolmikolla tulla jo vähän suru puseroon, sillä märät vaatteet eivät enää täyttäneet tehtäväänsä edes välttävästi. Hantalla varsinkin oli ongelmia, sillä hänen mononsa olivat varmaan isoisän isältä eikä niitä oltu kenties koskaan rasvattu. Puhe alkoi pojilla käydä kankeasti eikä kädet enää tahtoneet pelata kunnolla. Lärästäkin alkoi tuntua kaikki vähän yhdentekevältä. Orastavaksi hypotermiaksi sitä oltaisiin voitu nimittää, jos joku silloin olisi moisesta kuullut.
Tuli sitten monen tunnin tuhertamisen jälkeen Tynnyrintapille elämänsä ajatus - sen verran vaikutti arvostelukykyyn tuossa iässä kahden vuoden ikäero: "Pojat, nyt lähdetään puuvarkaisiin". Niinpä otettiin muovipulkat ja hiihdettiin lähimpään taloon. Hiljaiselta ja pimeältä se vaikutti. Pystykorvakin oli saanut armon mennä sisään lämmittelemään. Pojat hivuttautuivat halkovajaan ja lastasivat sieltä jokainen laudanpätkiä ja sahan jätepuupaloja niin paljon kuin Sarviksen ahkioon mahtui. Ne sitten vedettiin hiljaksiin teltalle.
Elämän laatu parani kummasti, kun laudanpätkistä halkaistut palaset paloivat iloisesti ja levittivät telttaan kauan kaivattua lämpöä. Tässä vaiheessa jaettiin tunnin kipinävuorot. Jukkis otti ensimmäisen tuurin ja kaksi muuta käpertyivät pusseihinsa mahdollisimman lähelle kamiinaa.
Lärä teki seuraavan tuurin. Kun tuli aika herätellä Hantta, ei se onnistunutkaan. Ei sitten millään, vaikka kuinka olisi ravistellut. Toinen vain linnoittautui pussiinsa entistä tiiviimmin eikä sanonut sanaakaan. Herätti Lärä sitten Jukkiksenkin ja yhdessä yritettiin saada uutta kipinämikkoa ylös. Hommasta oli luovuttava. Hantta oli ilmeisesti päättänyt, että on hänen oikeutensa olla tekemättä yhteistä hyvää, koska lämmintä tuntui riittävän.
Lärä ja Jukkis valvoivat sitten loppuyön kahdestaan ja huolehtivat, että Hantalla oli olosuhteisiin nähden lämmin ja mukava nukkua. Pohdiskelivat siinä kokemaansa ja suuresti hämmästelivät, että neljästä retkeläisestä kaksi voi tällä tavalla mennä puihin - jos tätä sanontaa tässä voi käyttää - ja olla täyttämättä sovittuja tehtäviä. Molemmat ikään kuin pistivät päänsä pensaaseen. Mitä Lärään tulee, päätti hän vastaisuudessa valita retkiseuransa paremmin ja potkia päänsä pensaaseen pistäneitä railakkaasti perseelle.
Oma lukunsa on eräpoikien osuus koko jutusta. Silloinhan Lärä ei asiaa oikein ymmärtänyt, mutta vanhemmiten, sitä mukaa kun oma reissukokemus on karttunut, ovat muistelot monasti palanneet tuohon retkeen. Voi olla, että eräänlainen auktoriteettien kyseenalaistamisen siemen alkoi jo tuolloin itää poikasen mielessä.
On epäselvää, mitä hyvää kyseenalaistaminen on Lärälle aikojen saatossa tuonut, mutta yksi asia on "silimännii tosi", kuten keisari Alpiini tapasi sanoa: Lärä oppi kerta kaikkiaan kantapään kautta tulipuun ja tulipuun eron. Voikos sitä isompaa asiaa retkeilijä enää oppia?