Totesipa Lärä 90-luvun alussa monasti Lapissa kulkeneensa muttei Joulua metsässä vielä viettäneensä. Pitihän sítä sitten kokeilla. Kohteeksi Lärä valitsi Tuiskukurun, joka kämppä oli paitsi sopivan matkan päässä, niin myös sopivan syrjäinen ja ilman saunaa jotta muutamat metsässä viihtyvät joulunviettäjät eivät todennäköisesti sinne eksyisi.
Niinpä aaton aattona pujottautui Lärä Condorinsa kantoviilekkeisin, puki jalkoihinsa Erä-Karhut ja lähti reissukaverinsa MP:n kateellisen katseen saattelemana pitkin Rumakurulle johtavaa valtaväylää. Päivän hiihdeltyään löysi Lärä itsensä Rautulammelta, jossa ilta kului rattoisasti muutaman eräpojan kanssa turinoidessa.
Uusi päivä ei ollut vielä likikään valjennut, kun Lärä työntyi Rautulammen viihtyisästä pikkutuvasta tyveneen Jouluaattoaamuun. Ilma tuntui olevan kirpeä - ettei vain olisi peräti ollut kylmän sorttinen? Raututunturin harjanteen ylitys sujui ripeästi, sillä keli oli avotunturissa juuri sopivan kantava: uutta lunta oli kovemman pinnan päällä muutama sentti.
Kun Hikiojan latvan ensimmäiset koivikot tulivat vastaan, alkoi meno pehmetä niin kuin se vain voi keskitalvella tehdä, kun suojakelejä ei ole ollut vielä yhtään. Varsin pehmeäksi se muuttui, kun Lärä alitti havupuurajan. Vaikka Erä-Karhut ovat 7 cm leveät ja 240 cm pitkät, tuntui askel painuvan puolisääreen ja välillä vähän ylikin. Eikä minkäänlaista uraa näkynyt missään. Vähän oli Lärä elätellyt toiveita, että UKK-organisaatio olisi sattunut tätä reittiä ajamaan ja kelkkauran jättämään. Vanhakin ura olisi hyvin kelvannut. Mutta ei, ei minkäänlaista. Matkanopeus väheni väistämättä varsin pieneksi. Lievästi alaspäin viettävä reitti helpotti sentään matkantekoa vielä tässä vaiheessa.
Kun Suomun uurre oli edessä, oli aikaa kulunut jo kuudetta tuntia ja matka alkoi lähennellä vasta puoltaväliä, vaikkei kokonaismatka ollut 15:ttä kilometriä kummempi. Oli hyvinkin tauon paikka. Vaikka Lärä oli askeltanut sen verran harvakseen, että hiki ei ihmeemmin tullut pintaan, alkoi vilu hiipiä heti haalarin alle. Se tauko jäikin sitten lyhyehköksi. Muutaman aamulla valmiiksi tehdyn voileivän, rusinoiden, pähkinöiden ja suklaan mutustelun jälkeen oli pakko jatkaa. Suuntaa Lärä harkitsi aimo tovin: omia jälkiä takaisin pääsee Hikiojan latvoille, mutta pimeä on käsillä viimeisillä kilometreillä avotunturissa ennen Rautulampea. Pimeä on edessä myös alkuperäisessä suunnassa, mutta siinä vaiheessa ollaan Tuiskukurun pohjalla, josta ei sokeakaan eksyisi. Eikä silloin Läräkään. Siispä taaperrus jatkui alkuperäiseen suuntaan, kohti Tuiskukurun suuta.
Nyt maasto nousi lievästi ja eteneminen hidastui entisestään. Sen oli pakko hidastua: hikeen ei pitäisi itseään nyt hiihtää, koska tuntui olevan hieman kylmä. Paikoissa muutamissa Tuiskujoki oli auki ja niistä Lärä ryyppäsi. Jääkylmää vettä ei sopinut solkenaan lomottaa, ja kun vettä kupissa pyöritteli, otti se ja jäätyi jo reunoista. Nyt taisikin olla ihan oikeasti kylmä. Suorastaan helevetin kylmä! Pakko oli taas hiihtää, mutta hitaasti, hitaasti, tolkutti Lärä itselleen: mieluummin pimeässä perille - eksymisen vaaraahan ei voinut kurussa olla - kuin hikoilla, väsyä ja kylmettää itsensä: hypotermia olisi suorastaan hengenvaarallista näillä keleillä.
Kellon tuntiviisari oli tehnyt enemmän kuin täyden kierroksen Rautulammelta lähdön jälkeen, kun Tuiskukurun kämpän tuttu hahmo hiipi Lärän näköpiiriin. Vielä viimeiset taaperrukset ja Lärä löysi kuin löysikin itsensä tulta virittelemästä kämpän kamiinaan. Siinähän se meni iso osa jouluaatosta hiihdellessä! Lärä lausui mielessään runsaan kiitoksen edellisille kävijöille, jotka olivat tehneet kunnon kiehiset valmiiksi. Ei muuta kuin klapit ja kiehiset pesään ja tikun raapaisu, niin kämppä alkoi lämmetä.
Kiehiset ja puut valmiina -huomaavaisuus alkaa olla harvinaista herkkua ja eritoten noin lähellä ns. sivistystä. Silti parhaimmassa tapauksessa saattaa huomaavaisuus muuttua pelastukseksi viimeisillä voimillaan kämppään raahautuvalle: kohmeiset kädet kykenevät vielä tikun raapaisemaan, mutta voimat eivät ehkä riittäisi enää puiden pilkkomiseen. Ja voihan olla, että itsensä aivan piippuun ajavien himohiihtäjien esiintymistodennäköisyys onkin suurempi lähempänä rintamaita kuin puiston perällä, vertaa vaikka tarinaan Kiilopään Kierroksesta...
Niin tai näin, Lärä asettui taloksi ja ensi töikseen soitteli ilmoittautumisen kotiin jääneelle reissukaverilleen. Tämä oli ehtinyt hieman jo huolestua - jouluporot oli Saariselällä syöty ja pukkikin vieraillut. Pyysi Lärä kaveriaan vilkaisemaan lämpömittariin: 35 pykälää oli alta nollan. Kun Saariselän hotellikylä on sen verran korkealla, voidaan vain arvuutella, mitä olisi mittari Suomun laaksossa näyttänyt...