Laskeutuisipa Lärä kerran Pirunportista Paratiisikurun reunoja kierrellen Hattupäiden yli Sarviojan kämpälle. Ja kiitteli suksien teräsreunoja, hanki kun oli tunturissa kivikovaa. Tuumipa siinä, että jos nyt kannantakainen nuljahtaisi irti eikä karkuremmejä olisi, saisi karanneelle sukselle todennäköiset lopulliset hyvästit heittää...
Sarviojalla yhytti Lärä muutamia konkareita ellei peräti kuuluisuuksia (joita ei kylläkään tuntenut, mutta se on eri juttu) , joiden kanssa tuli muisteltua kaiken maailman kummallisia kulkijoita jotka tuntuivat kulkevan enemmän tuurilla kuin taidolla.
Ja eikös, kuin tilauksesta hiihteli ilta-auringossa lännestä päin neljä alta parikymppistä nuorta, jotka keittelivät tuvalla sapuskojansa ja päättivät sitten, komean illan innoittamina, lähteä Lärän päivällistä reittiä toiseen suuntaan, Muorravaarakkaan. Kello oli siinä 22. Kovasti vanhemmat yrittelivät toppuutella, olihan matkaa sentään parikymmentä kilometriä, josta puolet ylöspäin. Perillä olisivat ihannetapauksessakin noin kolmelta aamuyöstä. Ja todennäköisesti paljon myöhemmin, sillä pimeä yllättäisi varmasti. Sitä paitsi, kaikilla oli vain kevyet latusukset matalalla nahkamonolla ja tavallisella Y-kärkisiteellä. Semmoisilla ei teräsrinteen kiipeäminen hämärässä ja pimeässä herkkua olisi. Mutta ei, lähtöä tekivät ja lähtivät myös.
Sattui Lärä tuijottelemaan tuvan ikkunasta länteen päin ja mitä hittoa - sinnehän ne nuoret hiihtelivät, 180 astetta siitä, mihin sanoivat lähtevänsä. Lärä ryntäsi ulos ja suksi perään kysymään, olivatko suunnitelmat aivan ulko-ovella vielä muuttuneet. Eihän toki; vähän aikaa kääntelivät karttojaan ja katselivat kompassejaan ja totesivat "jonkin verran" erehtyneensä suunnasta. Pääsivät sitten matkaan oikeaan suuntaan ja katosivat itään, jo aika hämärään metsään...
Tuvalle jääneet pyörittelivät päätään ja aprikoivat, josko nuorten etappi tulisi hyvin päättymään. Sen verran oltiin tosissaan huolestuneita, että tunnin päästä lähti Lärä hiihtelemään päivällistä latuaan takaisin päin, nuorison perään, varmistuakseen, että ainakin neuvotulle parhaalle reitille osaisivat, Hattupäiden huippujen kautta, jolloin kiipeäminen olisi mahdollisimman loivaa eikä tarvitsisi kivikovaa rinnettä ylös trampata jyrkimmästä kohdasta.
Vaan niinpä kävi, että Hattupään paljakan reunassa hiihteli neljä hahmoa vastaan. Nuorisosta yksi oli onnistunut ylempänä rinteessä nuljauttamaan mononsa irti siteestä ja kuin ihmeen kaupalla karkaava suksi oli pysähtynyt muutaman kymmenen metrin päähän, vielä näkösälle. Siitä havahtuivat muistelemaan varoituksia ylempänä olevasta jyrkemmästä osasta, jossa suksen irtoaminen merkitsisi yön hämäryydessä taatusti loppumatkan hiihtoa yhdellä suksella. Tekivät päätöksen palata sidettä korjailemaan ja uutta vauhtia hakemaan aamun valoisana aikana. Ehkäpä havaitsivat suunnistuksenkin olevan hieman hankalaa kuun ja tähtien valossa.
Hiihtelivät siinä sitten porukassa takaisin ja kämpällä kyllä saivat kuunnella kiltisti muiden motkotuksen. Lupaisvat seuraavalla keralla ottaa jo teräsreunaisetkin mukaan.