Olipa Lärä kerran ollut rakkaan vaimonsa ja erään germaanipariskunnan kanssa kulkemassa merkittyä reittiä Padjelantan ja Stora Sjöfalletin kansallispuistossa Ruåtsin puolella. Yhdessä Sarekin puiston kanssa nuo kolme muodostavat Euroopan ehkä tärkeimmän kansallispuistikon. Retkeilyä tukevat reitit ja rakennelmat on keskitetty nimenomaan kahteen ensin mainittuun puistoon ja Sarek on jätetty käytännöllisesti katsoen ilman turistipalveluja. Sinne kulkevilta vaaditaan sen verran vaivautumista, varustautumista ja omatoimisuutta, että ei ole ihme, ettei siellä juuri turisteja käy. Kävijöistäkin useimmat ovat muita kuin ruotsalaisia.
Sen verran jäi Sarekissa käymättömyys kaivelemaan, että sinne oli lähdettävä vasiten. Mukana oli kaksi kolmannesta Korvatunturin Saunaseurasta. Ei puuttunut kuin JP. (Tosin seuraa ei oltu tuolloin vielä edes perustettu, mutta se on jo toinen tarina .) Matka alkoi venekyydillä Akkajauren yli ja jatkui Akkan länsipuolitse Ruotesvaggeen, jolloin oltiinkin jo Sarekissa.
Ruotesvagge on luoteis-kaakko - suuntainen puuton laakso noin 800 - 900 metriä merenpinnasta. Laakso muuttuu kaakompana kuuluisaksi Rapadaleniksi. Molemmin puolin kohosivat huikean jyrkät tunturit. Koillisessa oli itse Sarek kymmenine lähes 2000 metrisine huippuineen ja parhaimmat reilusti ylikin. Kyllä kelpasi kulkea - oli tilaa hengittää, vaikka maisemat olivat hengityksen salvata. Onneksi oli kirkas keli ja mieto tuuli. Aluksi.
Tavoitteena parivaljakollamme oli Låddepakte , Rapadalenin ja Sarvesvaggenin yhtymäkohtaa vartioiva, 1537-metrinen tunturi, jonka etelä- ja länsirinteet putoavat pystysuorina lähes kilometrin Rapadalenin pohjalle. Huipulta olisi voinut vaikka hypätä laskuvarjolla. Toisen reissupäivän loppuessa oli retkue lähes Låddepakten juurella ja kohteen valloitus tapahtuisi kolmantena päivänä.
Kolmas päivä valkeni - sikäli kun sitä valkenemiseksi voi sanoa - märkänä ja hyvin sumuisena. Tai eihän se mitään tavallista sumua ollut - olipahan pelkkää pilveä, jossa ilma liikkui rivakasti. Sanalla sanoen alkoi tuulla niin, että teltan paikallaan pysymisen varmistaminen piti tehdä äkkiä vaihtamalla Caravanin helmalenkkeihin huomattavasti isommat kivet. Vettäkin alkoi lentää vaakasuunnassa sen verran, että teltta kutsui pikaisesti. Tuuli sen kuin yltyi. Parivaljakko totesi olevansa puuttomassa tunturissa, sileällä harjanteella kunnon myräkän kourissa lähes nollanäkyvyydessä eikä lämpötila ollut muutamaa astetta enempää. Kaikki, mikä erotti parivaljakon suuresta kurjuudesta oli kaksi kerrosta ohutta telttakangasta. Näinköhän se kestäisi? Laatupelihän teltta oli ja varsin uusi, mutta kyllä myrsky sen toisaalta koetukselle laittoi.
Teltta tuntui kestävän ja mikäs siinä sitten oli ollessa. Muun tekemisen puutteessa alkoivat kaverukset pelata korttia. Peliksi valittiin 500 (eräs Canastan muunnelma). Eipä aikaakaan, kun yläraja nostettiin 5.000:een. Illan lopussa se oli jo 10.000 ja myrsky sen kun jatkui - tuuli vonkui ja ulisi teltan naruissa. Illalla ei tuikkukynttilällä toimivaa telttalyhtyä voinut oikein käyttää, kun se heilui teltan harjanarussa niin, että steariinit lentelivät sinne ja tänne.
Aamulla myrsky jatkui ja niin jatkui korttipelikin. Raja nostettiin jo 20.000:een. Välttämätöntä ulkona käyntiä yritettiin välttää mahdollisimman pitkään, kunnes oli aivan pakko. Voisi sanoa, että tuuletus pelasi hyvin - sinne menivät tuuleen sekä isot että pienet asiat kuten myös tyvenpyyhintäpaperit...
Kolmantena aamuna myräkkä vihdoin hellitti. Poikamme totesivat pelanneensa korttia 48 tuntia putkeen, mitä nyt välillä vähän nukkuivat ja toimittelivat einehtimiseen ja sen prosessointiin liittyviä toimenpiteitä. Veden määrä tunturissa oli äkisti kasvanut - joka puolella oli pikku puroja ja laakson pohjalla olevan joen pinta oli selvästi noussut. Olipa teltanpaikka kerrankin valittu oikein pienen kumpareen päältä.
Partio aloitti Låddepakten valloituksen välittömästi: kevyt päiväretken kantamus mukaan ja kiipeämään. Lähes kilometriä korkeammalla ja tunteja myöhemmin voivat retkeläiset vain todeta, että kyllä kannatti. Rapadalen oli huikaiseva näky kilometrin korkeudesta. Hirvet olivat appeella aivan poikien alapuolella Pielloriepjauren rannalla tyystin tietämättöminä oudoista tarkkailijoista. Laakso jatkui taivaanrantaan asti, jossa Tjakkelin kummallinen, kulmikas hahmo seisoi ikään kuin laakson suun vartijana. Joki kiemurteli pohjalla tuhansin kiemuroin muutellen alituiseen muotoaan siirtelemällä pehmeää hiekkaa dyynistä toiseen. Hiekka, tiivis pajukko, kiemurteleva joki ja lampare toisensa jälkeen tekevät Rapadalenin pohjan ihmiselle kulkukelvottomaksi sulan maan aikaan. Seidan kiitos. Kelpaa siellä hirven rauhassa asustella ja vitelikossa einehtiä.